Koneviesti täyttää 60 vuotta – KV tilataan hyödyn vuoksi

Koneviestin historiaan on mahtunut monenlaisia sisarlehtiä ja liitteitä. 

Kustannusyhtiö Maaseudun Ammattilehti Oy:n perustava kokous pidettiin Lapuan Patruunatehtaan ruokalassa vuoden 1952 alkupuolella. Yhtiön oli määrä ryhtyä julkaisemaan Maaseudun Koneviesti -nimistä aikakauslehteä.

Lehtihankkeen varsinaisena moottorina oli Lapuan Patruunatehtaan työnjohtaja, koneteknikko Paavo Raukko, joka merkitsi enemmistön lehtiyhtiön osakkeista.

Raukolla oli entuudestaan lehtimieskokemusta, sillä hän oli ollut Lapuan Aseveliyhdistyksen omistaman Lapuan Sanomien sivutoimisena päätoimittajana vuosina 1942–1952. Lisäksi hän toimi Yleisradion avustajana.

Edesmennyt opetusneuvos U.K. Rantala kuului lehtiyhtiön perustajaosakkaisiin. Hän muisteli haastattelussaan (KV 20/1992) ostaneensa 18 osaketta, kun niitä oli kaikkiaan 100. Rantalan mukaan Raukolla oli tukenaan ulkopuolinen rahoittaja.

Raukolla oli jo tuolloin visio ja missio: nousevalla maaseudulla tarvittiin lehteä, joka tarjoaa kansantajuista ja käytännön teknillistä tietoa. Muut senhetkiset julkaisut, kuten Käytännön Maamies, Maa ja Pellervo olivat hänen mielestään liian teoreettisia.

Maaseudun Koneviesti määritteli itsensä ”Maatalous-, Kotitalous-, Pienteollisuus- ym. Konealan ammattilehdeksi”.

Vuoden 1952 lopulla lehdestä ehti ilmestyä kaksi näytenumeroa. Tämän vuoksi Koneviestin pyöreitä vuosia on tavattu juhlia loka–marraskuussa.

Jo ensimmäisenä vuonna Maaseudun Koneviestissä selvitettiin havainnollisesti, miten fysiikan lait vaikuttavat traktorin ja kyntöauran toimintaa, miten ja missä voimaviivat kohtaavat.

Yleistekniset aiheet, kuten ULA-radiolähettimen ja -vastaanottimen toiminta, olivat yhtä lailla tärkeitä.

Lehti alkoi ilmestyä säännöllisesti kahden viikon välein seuraavana vuonna ensin sanomalehtikoossa, sittemmin tabloidina.

Vuosikerrassa oli 22–24 numeroa vuoteen 2003 asti. Tuolloin sivukoko vaihtui A4:ään, mikä edellytti lehdentekoon rytminvaihdosta: vuosikerran numeromääräksi vakiintui 18.

Raukon aavistus Maaseudun Koneviestin tarpeesta osui oikeaan: lukijat löysivät lehden jo sen ilmestymisvuonna. Toimituksen vauhti oli niin kova, ettei ilmoitushankintaan ollut juuri aikaa paneutua.

Numerossa 7/1953 olikin toimituksen laatima ilmoitus, jossa todettiin ”ettemme ole toistaiseksi siihen puoleen ennättäneet kohdistaa huomioita. Ilmoitusosastoon ryhdytään nyttemmin ottamaan säännöllisesti ilmoituksia.”

Raukko irtautuikin pian myös varsinaisesta päätyöstään ja keskittyi kustannustoimintaan ja lehden kehittämiseen.

Yrityksen toiminta siirtyi jo 1950-luvun puolimaissa Lapualta Helsinkiin. Toimitusta vahvistettiin vuosikymmenen lopulla: uusia nimiä olivat Jussi Sarvela, Juho Pitkänen ja Jaakko Kurppa.

Jussi perusti sittemmin veljensä Jaakon kanssa Peltosalmen Konepaja Oy:n eli nykyisen Normet Oy:n. Kurppa taas tunnettiin JiiKoo-Markkinointi Oy:stä, joka oli Ålö-etukuormaintehtaan edustaja Suomessa. Juho Pitkänen jatkoi lehtimiesuraansa.

Lehti kohosi alle 10 vuodessa merkittäväksi valtakunnalliseksi mediaksi. Koneviestin tarkastettu nettolevikki vuonna 1961 oli 44 900 kappaletta, vuotta myöhemmin jo 57 130.

Levikin huima kasvu selittyy sekä kysynnästä että tarjonnasta. Koneviestillä oli erittäin laaja ja sitoutunut asiamiesverkosto, joka sai näin jälkikäteen arvioiden aivan kohtuullisen rahallisen korvauksen jokaisesta tehdystä tilauksesta. Verkosto muodostui keskusasiamiehistä ja heidän alihankkijoistaan.

Lehti kilpailutti asiamiehiään palkintomatkoilla. Vuoden 1962 paras asiamies, Verner Latvala Posiolta, sai noin puoli metriä korkean Suomen mestarin pokaalin, Mallorcan-matkan ja SOK:n lahjakortin. Asiamiesmatkoilla ruokaa ja juomaa tarjottiin avokätisesti.

Sanoma- ja aikakauslehdet siirtyivät joukolla markkinoimaan kestotilauksia 10–15 vuotta sitten. Koneviestin levikkimarkkinointi tarjosi asiamiesoppaassaan uutena vaihtoehtona jatkuvia tilauksia jo vuonna 1963. Lehteä oli mahdollista tilata myös kaksi tai kolme vuotta kerrallaan.

Koneviestin toimitus seurasi alusta pitäen eurooppalaisen maatalouskoneteollisuuden kehitystä. Toimittajat kiersivät konenäyttelyissä ja kirjoittivat havaintonsa lehteen.

Jo 1950-luvun lopulla lehti järjesti opintoretkiä kotimaisiin maatalouskonetehtaisiin. 1960–1961 ryhdyttiin järjestämään lukijamatkoja ulkomaisiin kohteisiin, pääasiassa keväisiin eurooppalaisiin konenäyttelyihin, ensimmäiset ilmeisesti Kööpenhaminaan ja Amsterdamiin, sittemmin Lontooseen, Pariisiin ja muihin Euroopan keskuksiin.

Näiden matkojen aikana oli myös mahdollisuus tehdasvierailuihin. Aluksi matkoja kutsuttiin opintomatkoiksi, joita sittemmin järjesti Koneviestin Opintokerho r.y.

Retket olivat teollisuusyrittäjien suosiossa, sillä ulkomaisissa näyttelyissä nähtiin runsaasti uusia konetyyppejä, joista otettiin oppia ja tehtiin kotimaan oloihin sovitettuja versioita, vaihtelevalla menestyksellä.

Matkoilla oli myös koneliikkeiden edustajia, jotka tapasivat päämiehiään ja saivat uusia kontakteja, mikä tiesi tuontikonevalikoiman kasvua.

Koneviestin ruotsinkielinen painos Maskinjournalen oli alkanut ilmestyä vuoden 1963 aikana. Sitä toimitti agr. yo. Tor-Erik ”Tusse” Grönroos. Myös Maskinjournalen ilmestyi 22 kertaa vuodessa. Grönroos siirtyi myöhemmin Pietarsaareen Wärtsilän palvelukseen.

Aineistoa siihen saatiin myös ruotsalaisesta Lantmannen-lehdestä, josta poimittiin kiinnostavia artikkeleita julkaistavaksi vastavuoroisesti Koneviestissä.

Maskinjournalenilla pyrittiin myös Ruotsin markkinoille vuodesta 1968. Sikäläisille maanviljelijöille lähetettiin vuoden 1968 aikana neljä kertaa 43 000 lehteä.

Lehden tuolloinen toimittaja Henrik Österman kertoi asiamiehille suunnatussa Viestinviejässä Maskinjournalenin myönteisen vastaanoton herättävän optimismia.

Vastaanotto ei kuitenkaan ollut niin myönteinen, että se olisi näkynyt tilausmäärän merkittävänä kasvuna. Myöhemmin jakelun jatkamista perusteltiin suomalaisen maatalouskoneteollisuuden vienninedistämisellä.

Lehden jakamaa tietoa ryhdyttiin täydentämään opaskirjallisuudella. Gunnar Wickströmin ruotsinkielisestä alkuperätekstistä kääntämä ja kokoama Konemiehen käsikirja ilmestyi vuonna 1961.

Matti Kareksen Viljan kylmäilmakuivaus, Jussi Sarvelan ja Juhani Peltolan toimittama Salaojittajan opas sekä ruotsalaisesta alkuteoksesta käännetty Maamiehen rakennustietoa ilmestyivät seuraavana vuonna.

Syventävää tietoa sai toki lehdestäkin: Niilo Ojanperän Hitsauskurssi lienee ollut aivan käänteentekevä. Kurssimaista opetusta annettiin myös eri metalleista ja niiden oikeaoppisesta käsittelystä, työstökoneista ja muusta konepajakalustosta.

Uskon, että tämäntyyppisellä sisällöllä on ollut arvaamaton vaikutus pienten metallialan yritysten syntyyn 1950–1960-luvulla ja koko maaseudun teollistumiseen. Monet tuon ajan yrityksistä ovat nykyisin Suomen mittakaavassa keskisuuria tai suuria, toki moni on myös kuihtunut pois.

Oma merkityksensä oli myös sillä, että Koneviesti julkaisi sivuillaan Vakolan koetusselostuksia, jotka ratkaisivat, tuliko kyseisestä koneestä myyntimenestys vai ei.

Kustantaja ja Vakola olivat sopineet tästä yhteistyöstä kirjallisesti, mutta sopimuksen tarkka ajankohta ei ole tiedossani, eikä myöskään se, mitä kilpailija on tästä yksinoikeudesta tuuminut.

Käytännön Maamies (9/1953) näet tarjosi tilaajaetuna vuoden 1954 aikana julkaistavia koetusselostuksia: tilaaja saisi vihkoset 300 markalla, kun ne Vakolasta tilattuna maksaisivat 500 markkaa. Vakolan pitkäaikainen johtaja, professori Alpo Reinikainen kuului tuolloin KM:n toimituskuntaan.

Koneviestin kokeilutoiminta oli elpynyt 1980-luvulla, ja 1990-luvulle tultaessa se laajeni entisestään. Kokeilujen painoarvoa nostettiin siten, että kaikki kentällä kokeillut traktorit vietiin Vakolan OECD-koetukseen.

Samaan aikaan koneiden koetustoiminta Vakolassa oli hiipumassa, kunnes se 1990-luvun alussa loppui kokonaan. Vakola on meille edelleen tärkeä mittauspaikka ja kokeilutoiminnan yhteistyökumppani.

Maamiehen rakennustietoa -oppaan ilmestyminen ennakoi uuden lehden perustamista: rakentamiseen liittyneet artikkelit siirtyivät Koneviestistä Rakennusviestiin, jonka ensimmäiset numerot painettiin vuonna 1962. Se ilmestyi 10 kertaa vuodessa.

Saman vuosikymmenen lopulla Suomi autoistui kovaa vauhtia, mikä näkyi vahvasti myös Koneviestin sisällössä.

Kaikki autoihin liittyvä päätettiin eriyttää Rakennusviestin tavoin. Lehtivalikoima kasvoi vuoden 1969 alusta kerran kuussa ilmestyvällä Moottoriviestillä, joka aloitti henkilöautojen 35 000 kilometrin kestotestit.

Sen päätoimittajaksi Paavo Raukko kutsui veljenpoikansa Erkki Raukon saman vuoden lopulla.

Koneviestin autojutut olivat aikaisemmin olleet osa myös Maskinjournalenia. Nyt siihen käännettiin Moottoriviestin tärkeimmäksi katsottu sisältö.

Nimikkeiden kasvu näkyi myös kustannusyhtiön nimessä: se vaihtui noihin aikoihin Koneviestin Ammattilehdet Oy:ksi.

Erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen asutustilat ja pientilavaltainen Suomen maatalous joutui talousvaikeuksiin 1960-luvun lopulla.

Maaseutu tyhjentyi, väki lähti Ruotsiin paremman elämän toivossa. Tämä näkyi väistämättä myös Koneviestin Ammattilehdet Oy:n lehtien levikissä.

Paavo Raukko kirjoitti Viestinviejässä 4/1968 olevansa odotuksissaan levikkipäällikköä pessimistisempi. Yhtiö viestitti asiamiehilleen, että lehden tilaajat voivat tarvittaessa saada enintään kolmen kuukauden maksuviivästysmyönnytyksen.

Käänne oli tapahtunut, alamäki alkoi.

U.K. Rantalan mukaan Raukko ei ollut mikään talousmies eikä hän ehkä osannut seurata riittävän tarkoin kulujen paisumista, saati puuttua siihen.

Nopean kasvun kulut ovat olleet ilmeisen suuret. Asiamiestoiminta oli laajaa, toimitukseen palkattiin lisää väkeä, menestyksen huumassa uusia lehtiä perustettiin nopeaan tahtiin. Moottoriviestin perustamisvuonna yhtiön henkilöstömäärä oli suurimmillaan.

Liikevaihtoa kertyi, mutta tuloslaskelman viimeisen rivin luvut lienevät olleet aika vaatimattomia.

Kädestä suuhun -elämiseen viittaa se, että palkanmaksussa saattoi hyvinäkin aikoina olla ajoittaisia ongelmia, mutta tavalla tai toisella tilipussit maksettiin täysinä. Tämä yhtiössä hyväksyttiin, mutta mihinkään korjaaviin toimenpiteisiin ei ryhdytty.

Kustannusyhtiön varhaisempaa kirjanpitoa ei ole tallella, joten en voi vahvistaa edellä sanottua. Tiedot perustuvat aikalaisten kertomaan.

Koneviestin Opintokerhon 1960-luvun lopun tilikirjojen silmäily osoittaa, ettei vienneistä luotettavasti selviä, kenen kassasta tai tililtä rahaa on milloinkin lainattu ja onko se palautettu. Kirjoista puuttuvat myös tilintarkastajien kuittaukset.

Ongelmista huolimatta asiamiehille suunnattiin myönteisiä viestejä: nousu jatkuu. Vuoden 1971 asiamiesoppaan mukaan Koneviesti oli jo ”suurin alansa julkaisu koko maailmassa”.

Tällöin kustannusyhtiöllä oli jo uudet omistajat: vuonna 1969 päätoimittajana aloittanut

Olli Näri ja markkinointipäällikkö Markku Konkonen. Yhtiö oli myös saanut uuden nimen, Viestilehdet Oy.

Myönteinen viestintä ei kuitenkaan näkynyt levikki- eikä ilmoitusmyynnissä. Siksi uudet omistajat halusivat vahvistaa erityisesti Koneviestin asemaa ilmoittajakunnan silmissä: lehden levikiksi ilmoitettiin yli

70 000.

Suureen lukuun päästiin täydentämällä maksettuja tilauksia mittavalla ilmaisjakelulla. Tuohon aikaan ilmaisjakelukin kirjattiin virallisessa levikintarkastuksessa nettolevikkiin.

Tämäkään ei auttanut. Kävi täsmälleen päinvastoin: yhtiö siirtyi vuonna 1972 MTK:n omistukseen, koska se ei enää kyennyt maksamaan rästiin jääneitä painolaskujaan järjestön omistamalle Simonpaino Oy:lle. Lehtimyynnissä ilmaisjakelusta oli haittaa vielä kauan sen jälkeenkin, kun jakelu oli lopetettu.

Uusi omistaja aloitti yhtiön tervehdyttämisen omaisuutta eli lehtiä myymällä. Ensimmäisenä lähti Moottoriviesti, jonka Kustannusliike Apulehti osti. Se yhdistettiin Yhtyneistä Kuvalehdestä ostettuun Tuulilasiin.

Toinen lehtikauppa saatiin päätökseen vuonna 1976: Rakennusviesti myytiin A-lehdille. Se tunnetaan nykyisin Meidän Talona. Maskinjournalenia ei myyty. Se vain lopetettiin.

Jäljelle jäi vain Koneviesti – sekin henkitoreissaan.

Risto Knaapi kutsuttiin Närin tilalle Koneviestin päätoimittajaksi syyskuussa 1976. Tuolloin lehden levikki oli 62 960 kappaletta, josta maksettuja tilauksia vain 23 500. Omistajan tehtävänanto oli selkeä: jos käännettä ei parissa vuodessa tapahdu, lehden toiminta lopetetaan.

Knaapi oli toiminut Maaseudun Koneviestin kirjoittavana avustajana vuodesta 1953 ja toimituskunnassa vuodesta 1959, toimittajana vuodesta 1964. Päättäjät valitsivat viisaasti juuri oikean ”selvitysmiehen”.

Knaapin jäädessä eläkkeelle vuonna 1987 lehden levikki oli likimain kaksinkertaistunut 51 479:ään maksettuun tilaukseen.

Lukijoiden ja tilaajien luottamus Koneviestiin palautui. Talouden vahvistumisen myötä toimitukseen ja markkinointiin palkattiin uutta väkeä. Silti elettiin suu säkkiä myöten: talous oli tarkassa seurannassa.

Osa-aikaisena päätoimittajana Knaapi kävi toimituksessa suunnilleen kahden viikon välein. Hän kirjoitti omat juttunsa käsin, toimituksen sihteeri naputteli ne koneella latomoon lähetettäväksi.

Johtamisen ohjenuorana oli, että toimittajien pitää olla ”kentällä” ja lehden ilmestyä ajallaan. Toimitukseen tullaan vain kirjoittamaan jutut. Hän luotti siihen, että toimittajat löytävät ajankohtaiset ja kiinnostavimmat aiheet. Yritimme olla hänen luottamuksensa arvoisia.

Knaapi tunsi MTK:n luottamushenkilönä hyvin järjestötyön kiemurat. Hänellä oli hyvä kontaktiverkosto ja keinot nopeuttaa asioiden hoitoa.

Aina kun Knaapi arveli MTK:n ”puoliherrojen” asettuvan jossain Koneviestin etua koskevassa asiassa vastahankaan, hänellä oli valmiiksi riittävän korkea päättäjä tukenaan. Viimeinen lukko oli Heikki Haavisto.

Mielipide-erot johtuivat aika usein siitä, että kaiken, mikä sopi Maaseudun Tulevaisuudelle, piti sopia myös Koneviestille.

Myös öljyn hintakriisillä oli iso osuus Koneviestin menestykseen: lehti ryhtyi esittelemään lämmityslaitteita, joilla öljyä voitiin korvata. Uusia kattilavalmistajia ilmaantui kymmenittäin.

Hakelämmityksen edistäjä numero yksi oli agronomi Matti

Kares. Hänen asiantuntemuksensa perustui syvälliseen tietoon ja pitkäaikaisiin käytännön kokemuksiin. Rohkea sanankäyttö osui maaliin niin lehdessä kuin tupailloissa.

Tuosta ajasta muistan erityisesti KV-etupesän rakennusohjeet. Toimituksen sihteeri Anneli Anttila postitti ohjeiden kopioita vielä vuosien jälkeen. Kokonaismäärä oli useita satoja.

Kiinnostus bioenergiaan väheni, koska öljy tilapäisesti halpeni, mutta kiinnostus virisi 1990-luvun alussa uudelleen. Valtiovalta ryhtyi rahoittamaan tutkimusohjelmia ja isoissa voimaloissa ruvettiin polttamaan puuta turpeen rinnalla. Biomassan käyttö kasvoi nopeasti.

EU asetti historiallisen 20/20/20-tavoitteensa, joka synnytti valtavan, verovaroin tuettujen energiahankkeiden tulvan. Eri organisaatiot tutkivat eri maakunnissa samoja hankkeita, joiden lopputulemana oli: tarvitaan jatkohanke.

Suomen talous kääntyi jyrkkään syöksyyn syksyllä 1989. Maarakennuskonekauppa romahti oikeastaan muutama viikko ensimmäisen Maxpo-näyttelyn jälkeen.

Laman vaikutukset iskivät maatalouskonekauppaan viiveellä. Traktorimyynti romahti noin 10 000:sta alle 3 000:een. Maatalous-Eka lopetti, Kesko ajoi tytäryhtiönsä Työväline Oy:n alas, Novera-Hankkija teki konkurssin, sen maatalouskauppa siirtyi S-ryhmälle, perustettiin Hankkija-Maatalous Oy.

Moni maatalouskonevalmistaja menetti myyntikanavansa, mutta sinnitteli suoramyynnillä. Yllättävän harva lopetti toimintansa.

Kaupan ja teollisuuden laman myötä Koneviestin ilmoitustulot putosivat, tilaajamäärä ei niinkään. Talous notkahti, mutta vaikutus oli lyhytaikainen, koska ilmoitustuotot olivat noin 20 prosenttia lehden tuloista. Levikki oli vuonna 1992 niinkin korkea kuin 45 974, kuitenkin liki 10 000 kappaletta alle ”toisen tulemisen” ennätyksen, 54 170, joka saavutettiin vuonna 1989.

Sen sijaan Koneviestin laman kynnyksellä lanseeraama Ympäristö&Tekniikka-lehti jäi lähtökuoppiinsa. Se ei aiheuttanut isoja tappioita, koska lehteä tehtiin oman toimen ohella ja avustajavoimin.

EU-täysjäsenyys vuonna 1995 iski Koneviestiin lamaa lujemmin, tilaajamäärä aleni noin 38 400:aan.

Lehti on ollut aina monialainen, ei vain maatalouden varassa. Tämä osoittautui edelleen toimivaksi konseptiksi.

Maataloudellakin meni huonosti vain osittain, sillä jatkavat tilat laajensivat voimakkaasti, puukauppa kävi ja maarakentajilla oli töitä.

Tietotekniikan merkitys maatilojen taloudenpidossa kasvoi EU:n myötä. Aihe ei kuitenkaan ollut Koneviestille outo, sillä sitä oli käsitelty jo 1980-luvun alkupuolella. Kuka muistaa vielä Kaypron, RadioShackin ja Mikro-Mikon?

Tietotekniikasta oli erityisen hyvin perillä toimittaja Olavi Kanervisto, joka varsinaisesti vastasi lehden metsäaiheista. Niihin riitti mielenkiintoa myös Risto Knaapilla ja hänen pojallaan Jussilla, joka toimii edelleen lehden vakituisena avustajana. Verokirjanpito-ohjelmat olivat tarkimmassa syynissä.

Maatiloille alettiin hankkia laajemmin tietokoneita vasta 1990-luvun loppupuolella, jolloin tarjolla oli riittävästi käyttökelpoisia kirjanpito-ohjelmistoja. Siihen asti pärjättiin neuvontakonsulenttien käytössä olevilla neuvojapäätteillä.

Koneviestin maarakennustoimittajana vuonna 1989 aloittanut Olli Päiviö oli insinööriopinnoissaan perehtynyt tietokoneiden käyttöön ja tehnyt myös alan töitä.

Hän olikin aloitteellinen monissa asioissa. Esimerkistä käy Koneviestin BBS, Bulletin Board System eli purkki, joka aloitti toimintansa vuoden 1995 alussa. Purkit olivat lankapuhelinverkkoon liitettyjä tietokoneita, jotka pystyivät vastaanottamaan datapuheluita käyttäjien tietokoneilta. Ne tarjosivat esimerkiksi keskustelupalstoja ja mahdollisuuden ladata tiedostoja omalle tietokoneelle ennen internetin yleistymistä.

Purkki edusti aikansa sosiaalista mediaa, jossa toivottiin keskusteltavan Koneviestin sisällöstä, mutta puheet painottuivat atk-aiheisiin. Sieltä sai neuvoja tietokoneongelmiin ja saattoi ladata maksutta tai pientä tekijänkorvausta vastaan erilaisia hyötyohjelmia.

Seuraavan vuoden lopussa sähköisen arkistoinnin edeltäjä, Koneviestin vuoden 1996 vuosikerta tallennettiin pdf-muodossa rompulle, jota myytiin tilaajille ja lukijoille. Levyltä löytyi myös konekuvia ja ilmaisohjelmia.

Viimeinen romppu tehtiin vuosikerrasta 2002. Extrana oli toinen romppu, johon oli arkistoitu Koneviestin kokeilut ja testit vuosilta 2000–2002 ja traktoritaulukot vuosilta 1979–2002.

Koneviestin internet-sivut perustettiin vuosina 1996–1997. Kesän 1997 Farmari-näyttelyssä verkkosivuille tuotettiin ”livenä” näyttelyuutisia. Uutispalvelua myytiin sittemmin Farma- ja KoneKilleri-näyttelyiden järjestäjille.

Atk-aiheisia juttuja alkoi olla useampi sivu likimain jokaisessa numerossa. Aikakauslehtimäinen Koneviestin Atk-extra ilmestyi keväällä 1998 ja jatkoi Mikroviesti-nimisenä samasta syksystä. Monesko eriyttämisyritys lienee ollut Koneviestin historiassa? Mikroviestinkin taival jäi muutaman vuoden mittaiseksi.

Kapea-alainen lehti ei kiinnostanut riittävästi tilaajia, maataloutta palvelevat atk-yritykset ja ohjelmistotalot olivat pieniä eikä niiden budjeteissa ollut liiemmälti mainosrahaa.

Isot atk-yritykset taas eivät ymmärtäneet, että tarjolla olisi ollut suuri, yhtenäinen ja ostovoimainen kohderyhmä.

Mikroviestin tekeminen valmisti meitä Koneviestin formaattimuutokseen. Suomalainen Lehtipaino perui vuonna 2002 yllättäen pitkään valmistellun 140 miljoonan markan painokoneinvestoinnin. Siihen varatut rahat oli määrä käyttää tuottavammin sähköisen liiketoiminnan puolella. Sinne menivät eivätkä pesää tehneet.

Tabloid-muotoista lehteä painettiin vuoden 2002 ajan Seinäjoella. Päätös muutoksesta A4-kokoon tehtiin samana vuonna. 50-vuotisjuhlanumero julkaistiin ikään kuin maistiaisiksi uuden kokoisena.

Koneviestin monialaisuus ei ole haasteellisuuttaan menettänyt. Jatkuvasti on mietittävä, ansaitseeko jokin kapeahko sisältöalue aseman erillisenä liitteenä vai onko se vain pidettävä samoissa kansissa riittävän omaleimaisena, jotta se olisi niin kiinnostava, että lehden tilaaminen jatkuisi.

Maaseudun Koneviestistä ilmestyi vuoden 1952 lopulla kaksi näytenumeroa, joista tässä se kaikkein ensimmäinen. Lehti alkoi ilmestyä säännöllisesti seuraavana vuonna. 

Tältä näyttivät Koneviestin nettisivut kesäkuussa 1998. 

Paavo Raukko 1952–1969

Olli Näri 1969–1976

Risto Knaapi 1976–1987

Veikko Tertsunen 1987–1989

Tarmo Luoma 1989–1992

Pertti Jalonen 1992–2004

Uolevi Oristo 2004–

Avaa artikkelin PDF