André ja Edouard Michelinillä oli haave, että lentämisestä tulisi suorastaan jokamiehen harrastus, kuten autoilustakin. Veljekset olivat jopa perustamassa Ranskan Ilmailuliittoa jo vuonna 1895. Michelin museon aulan katossa leijuva Breguet 14 vuodelta 1917 oli aikansa kehittyneimpiä konetyyppejä. Suunnittelijansa Louis Breguetin mukaan nimetty kone voitti Ranskan armeijan suunnittelukilpailun sekä tiedustelu- että pommikoneille.
Sotilastyyppien valmistus lähellä Saksan rajaa Douaissa oli lähtökuopissa, kun tehdas piti evakuoida lähestyvän vihollisen alta. Oli löydettävä uusi paikka ja saatava valmistus nopeasti käyntiin. Tässä vaiheessa tulivat veljekset Michelin hätiin, tehdas siirrettiin Clermont-Ferrandiin ja valmistui jatkui. Kaikkiaan koneita valmistettiin Michelinin tukemana lähes 2 000. Niillä oli erittäin suuri merkitys Ranskan sotaponnisteluissa.
Koneita testattiin läheisellä Aulnatin kentällä, jonne Michelin rakensi maailman ensimmäisen betonisen kiitoradan vuonna 1916. Lentokoneiden valmistus jatkui lisenssisopimuksen turvin aina 1920-luvun lopuille saakka. Sisääntulohallin katossa riippuva kone on entisöity. Sillä lennettiin mm. Ranskan postilaitosta kuvaavassa filmissä 1980-luvulla. Konetyyppi oli käytössä myös Suomen ilmavoimissa vuosina 1919–1927.
Myös rautateille
Kun autot ja lentokoneet olivat jo vauhdissa, suuntautui veljesten mielenkiinto myös rautateille. Osasyynä oli se fakta, että raideliikenne vaikutti kovin hitaalta ja vanhanaikaiselta. Andren ensimmäinen junakyyti Bordeauxiin vuonna 1929 vauhditti päätöksentekoa, niin epämukavalta se tuntui ilmakumirenkaiden mukavuuteen tottuneelle.
Rautatieyhtiöt eivät innostuneet yhteistyötarjouksesta, joten Michelin kehitti täysin omanlaisensa auto-junan kutsumanimeltään Micheline. Yksi rautatieyhtiöiden perusteluista oli esimerkiksi junien korkea paino, jota kumipyörät eivät kestäisi. Michelinin ratkaisu oli rakentaa kokonaan uusi junatyyppi. Ensimmäiset prototyypit rakennettiin Renaut kuorma-auton ja alumiinisen matkustajavaunun ympärille.
Michelinen ensimatka Pariisista Deauvilleen tapahtui vain kaksi vuotta ensimmäisen idean jälkeen vuonna 1931. Neitsytmatkan kohteeksi valittiin Normandian rannikolla sijaitseva Deuville, koska Andre Michelinillä oli kesähuvila siellä. 200 kilometrin matkaan kului vain kaksi tuntia, paljon vähemmän verrattuna tavanomaisiin juniin.
Auto-juna oli teknologinen menestys. Se oli nopeampi, hiljaisempi, ja mukavampi kuin tavallinen juna. Lisäksi jarrutusmatka lyheni. Micheline tyyppi 23 valittiin jopa edustamaan Ranskaa New Yorkin maailmannäyttelyyn 1939.
Sodan jälkeen kumipyöräiset junat katosivat rautateiltä, mutta tekniikkaa hyödynnettiin metroissa. Syynä muutokseen lienee ollut kumipyörien suurempi energian kulutus, mahdolliset rengasvauriot ja ilmeisesti myös kustannukset. Kevytrakenteinen Micheline oli kuljetuskapasiteettiinsa nähden kalliimpi rakentaa verrattuna muuten hieman alkeellisiin juniin. Auto-junia tehtiin kuitenkin noin 130 kappaletta. Valmistuksen loppumiseen vaikutti myös se, että tehdas tuhoutui sodan ajan pommituksissa.
Michelinin toiminta yrityksenä oli hyvin edistyksellistä. Kun yritys I maailmansodan jälkeen kasvoi voimakkaasti, tarvittiin uutta työvoimaa maaseudulta. Väestä pidettiin huolta kaikin tavoin, tietty sosiaalinen oikeudenmukaisuus kuului kuvioon. Yritys rakensi sairaalat, koulut, osuuskunta-malliset kaupat ynnä muut alkuun vain työntekijöille – ajan mittaan koko seutukunnankin iloksi.
Työntekijöiden asumiseen kehitettiin oma ”rintamamies”-tyyppinen neljän perheen mallitalo, jonka rakennuskustannukset saatiin teollisen ajattelun kautta puristettua alas. Taloihin kuului mm. sisävessa ja kylpyamme aikana (1920-luvulla), jolloin se todellakaan ei ollut vielä yleistä.
Michelin Opas
Kun autokanta alkoi yleistyä, huomasivat Michelinin veljekset, että liikkuminen pitkin ja poikin Ranskaa ei ollutkaan niin helppoa. Paikasta toiseen kulkeminen vaati todella huolellista suunnittelua, koska karttoja saati tieviittoja ei yleisesti ollut.
Andre Michelin kehitti ensimmäisen Punaisen Opaskirjan jo vuonna 1900. Ensimmäinen painos oli 35 000 ja sitä jaettiin ilmaiseksi. Autojahan Ranskassa oli tuohon aikaan alle 3 000. Opas oli nykykokoa pienempi, kätevä pitää mukana liikkuessa ja siinä oli koottuna automatkailijan tärkeimmät tiedot, kartat, huoltopisteet, ruokailumahdollisuudet ja vastaavat. Hakemisto oli paikkakuntakohtainen, joten kaikki tarvittava löytyi helposti. Jo alkuvaiheessa käytettiin myös symboleja, joten opaskirja oli ymmärrettävissä Ranskaa taitamattomillekin.
Opasta jaettiin ilmaiseksi pitkälle 1920-luvulle saakka, kunnes André kerran huomasi, että opasta käytettiin jossain rengaskorjaamossa työpöydän tukemiseen epätasaisella lattialla. Siihen loppui ilmaisjako. Minkä ilmaiseksi saa, sitä ei arvosteta, oli johtopäätöksenä jo tuolloin.
Vuonna 1926 oppaaseen alettiin lisätä arvioita ravintoloiden ja hotellien laadusta. Michelin-tähtien legenda alkoi. Noihin aikoihin pestattiin myös ensimmäiset tarkastajat antamaan myöhemmin himotuiksi tulevia Michelin-tähtiä. Niitä on jaossa edelleenkin vain kolme, joten jo ensimmäisen eteen on tehtävä lujasti töitä.
Michelin tarkastajat liikkuvat edelleenkin täysin tuntemattomina ja maksavat ateriansa itse, joten pisteitä ei pysty kalastelemaan isollakaan rahalla. Lehtihaastatteluja ei saa antaa, kyse on todellisesta agenttimeiningistä. Vuosittainen uuden Michelin Oppaan julkistus on Ranskassa Oscar-gaalaan verrattava tilaisuus.
Kuten kaikki standardit, myös Michelin Opas saa jatkuvasti kritiikkiä puolueellisuudesta. Kannattaa vielä mainita, että Oppaan luokittelu ei tähtää ainoastaan huippu gourmee-pisteiden jakoon, vaan sisältää paljon muutakin. Nykyään punaisen ravintola-oppaan rinnalla on myös vihreä opas (1926 alkaen), joka keskittyy matkailuun. Vihreän matkailuoppaan yhteydessä toimi reittisuunnitelma-palvelu, johon matkailija saattoi soittaa ja saada kaikki asiaankuuluvat ohjeet ja palvelut. Se oli itse asiassa täyden palvelun matkatoimisto, joka alkoi jo 1908. Nykyäänkin samantyyppinen palvelu on saatavissa Via Michelin web-palvelun kautta. n
