VGTZ DT-75B oli leveätelainen suotraktori, joita hankittiin idästä turvesoille Vapon toimesta

DT-75B -telatraktoreita valmistettiin eri versioina vuosina 1963–2009, Volgogradissa, Neuvostoliittossa. Kuva: Kimmo Kotta

Neuvostoliitossa oli 12 maataloustraktoritehdasta, joiden enimmät tuotteet jäivät kotimaahan; vientiä oli lähinnä SEV-maihin. Niinpä määrää voitiin pitää laatua tärkeämpänä. Lopputarkastuksia ei tarvittu — jos tehtaalta lähteneen koneen säädöt olivat pielessä, ruuvit löysällä tai joku osa viallinen, niin puutteet hoidettiin kolhooseissa ja sovhooseissa, sekä läntisten maahantuojien korjaamoissa.

Aikoinaan kiersi juttu 1970-luvulla Valmetilla vierailleista Belarus-tehtaan edustajista, joille kerrottiin, että Suolahdessa valmistuu päivässä 10 traktoria. He vastasivat, että meillä tulee päivässä saman verran susia, mikä oli varmaan totta — tehtiinhän Belarusta tuohon aikaan noin 90 000 kappaletta vuodessa. MTZ-80-pohjaista Belarusta on tehty yli 1 700 000 kappaletta, mikä on varmasti pyörätraktoreiden ennätys, mutta Volgogradin tehdas pani telatraktorillaan vieläkin paremmaksi.

Neuvostoliiton traktoriteollisuus perustui parin vuosikymmenen ajan lainatekniikkaan. Ensimmäinen kokonaan omatekoinen traktorinsa oli Stalingradin ja Harkovan tehtailla vuosina 1937–1949 valmistettu telatraktori SHTZ-NATI, jonka suunnittelusta vastasi tieteellinen traktoritutkimusinstituutti NATI (Nautšno-issledovatelskij Traktornyj Institut). Erikoista siinä olivat maakosketuspituudeltaan kahden peräkkäisen jousitetun telin varassa olleet telat, joiden nokka- ja vetopyörät olivat noin 15 senttimetriä korkeammalla. Tämä alun perin englantilaisen John Cardenin kehittämä ja monessa panssarivaunussa käytetty Horstmann-tyypin telasto mahdollisti reilummat ajonopeudet.

SHTZ-NATI sai 1940-luvun lopulla nokalleen dieselmoottorin, jonka myötä malliksi vaihtui DT-54 (ditzel traktor), mutta melko pian neuvostopelloille alettiin kaipailla modernimpaa tekniikkaa. NATI:n insinöörit aloittivat kokonaan uuden maatalouteen tarkoitetun telatraktorin suunnittelun vuonna 1956, valmista syntyi kuusi vuotta myöhemmin.

Aiemmasta mallista huolittiin vain tela-alusta. Moottorina oli harkovalaisen Serp i Molot -tehtaan (Sirppi ja Vasara) nelisylinterinen etukammiodiesel, josta irtosi reilulla 1 800 kierroksella 75 hevosvoimaa. Päälle 6,3-litrainen moottori käynnistettiin entiseen tapaan 10-hevosvoimaisella bensamoottorilla, joka saatiin pyörimään narusta kiskaisemalla tai pienellä sähköstartilla.

Perusmallin vaihteistossa oli seitsemän nopeutta eteen ja yksi taakse, ryömintävaihteistolla nopeuksia saatiin 16 eteen ja neljä taakse. Kaksilevyisen kytkimen ja päävaihteiston välissä oli planeettapyörästöihin perustunut alennusvaihde, jolla voitiin kytkintä käyttämättä vähentää nopeutta 25 prosentin verran.

Ohjauksessa ei käytetty tavanomaisia irrotuskytkimiä, vaan planeettapyörästöjä, joita jarruttamalla veto saatiin tarvittavalta puolelta katkaistua. Ohjausjarrut olivat tavanomaista pantatyyppiä. Vakiovarusteisiin kuulunut nostolaite oli neuvostotraktoreiden tapaan kaksitoiminen. Jakopään pyörittämälle hammaspyöräpumpulle luvattiin tuottoa 70 litraa minuutissa. Ohjaamon muodot kopioitiin sikäläisistä kuorma-autoista.

Kun uusi DT-75 eteni sarjatuotantovaiheeseen vuonna 1963, oli 10 vuotta aiemmin kuolleen diktaattorin ihannoiminen sillä erää päättynyt, minkä myötä Stalingradin traktoritehtaan nimi vaihtui muotoon Volgogradin traktoritehdas, lyhennettynä VGTZ (Volgogradskij Traktornyj Zavod).

Neljä vuotta myöhemmin saataville tuli 90-hevosvoimainen DT-75M, ja vuosikymmenen lopulla turvemaille tarkoitettu leveätelainen DT-75B (boloto = suo), jonka etuakselia voitiin laskea, jolloin teloille saatiin noin 75 senttiä lisää maakosketuspituutta. Samaan aikaan alkoi mallin DT-75M valmistus myös Pavlodarin tehtaalla nimellä Kazakstan.

Vuoteen 1995 mennessä valmistui Volgogradissa 1 652 300 traktoria 25 eri versiona, ja Pavlodarin tuotanto käsitti 862 300 konetta. Viimeinen DT-75 valmistui marraskuussa 2015, jolloin kokonaismäärä oli noussut yli 2,7 miljoonaan, mikä on traktoreiden ennätys. Venäjän ja Kazakstanin lisäksi valmistusta oli myös Kiinassa merkillä YTO.

Suomen ja Neuvostoliiton välillä käytiin bilateraalista kauppaa, jossa viennin arvon piti vastata tuontia. Vientitavaraa löytyi helposti, mutta tuontien keksiminen vaati ajoittain mielikuvitusta, Ladoja, ydinvoimaloita ja öljyä kun ei tarvittu määräänsä enempää. Belaruksia saatiin kaupaksi parhaimmillaan muutamia satoja vuodessa, mutta meille tarjotuista telatraktoreista eivät kiinnostuneet maansiirtourakoitsijat, eivätkä varsinkaan viljelijät.

Kun Valtion polttoainetoimisto eli Vapo käynnisti laajempaa turvetuotantoa 1960-luvun lopulla, hankittiin Koneisto Oy:n välityksellä pitkä rivi venäläisiä telatraktoreita. Caterpillarin D7-mallista aikanaan kopioitu TšTZ T-100 soveltui turvekenttien kunnostukseen; varsinaisessa turvetuotannossa hyödynnettiin VGTZ DT-75B -suotraktoreita. Vapon leivissä aikanaan olleet asentajat ovat muistelleet, että ”Seitenvitosissa” ei ollut varsinaisesti heikkoja kohtia, vaan se oli tasaisen huono ihan joka paikasta. Tehdas oli määritellyt peruskunnostusväliksi 3 000 tuntia, mikä oli täkäläisten remonttimiesten mukaan reilusti yläkanttiin.

Kun Vapo alkoi 1980-luvun lopulla hävittää kalustoaan, siirtyi monta DT-75-traktoria yksityisomistukseen romuraudan hinnalla ja lisää tuotiin Virosta, mutta äärimmäisen harvaa konetta hyödynnettiin enää oikeassa työssä.