Leyland 2100 oli aikansa suosituimpia kuusisylinterisiä traktoreita – "Bathgaten voimanpesä" tutkittavana ja koeajossa

Kevättalvella 1973 saataville tulleen uuden Leyland-malliston tehokkain traktori 2100 luokiteltiin 115 SAE-hevosvoiman ja vajaan 4 tonnin painon perusteella suurtraktoriksi, joilla oli tuolloin hyvin rajalliset markkinat. Ennätysvuotena 1976 myytiin 1042 Leylandia, joista 2100:n osuus oli 34 kappaletta. Tätä ja parikymmentä hevosvoimaa miedompaa rinnakkaismallia 285 ostettiin sikäli paljon, että Leyland oli 1970-luvun eniten myyty 6-sylinterinen, kokonaismäärä on tiettävästi jossain 200 tienoilla. Kuva: Kimmo Kotta

Jokaisella 50 vuotta sitten maahantuodulla 12 traktorimerkillä taitaa olla ainakin omat facebook-sivut – monella peräti oma merkkikerho nettifoorumeineen, joilla käydään ajoittain vilkastakin keskustelua. Eri merkkien keskinäisestä paremmuudesta on varmasti väitelty Suomen ensimmäisistä traktoreista lähtien, eikä loppujulkilausumaa päästä antamaan koskaan.

Harrastajapiireissä sapeleita on kalisteltu kaiketi eniten Leylandin ominaisuuksia ja laatua ruodittaessa. Jotkut luokittelevat tuon Nuffieldin maineikkaan uran jatkajan yhtä arveluttavaksi merkiksi kuin useimpien väheksymät itätraktorit. Kiivaimmat Leyland-miehet ja -naiset taas pitävät sen valmistuksen päättymistä traktorihistorian suurimpana menetyksenä. Leppävirtalainen pitkän linjan Nuffield- ja Leyland-harrastaja Hans Haapakoski antoi parhaimpiin malleihin kuuluvaksi noteeratun 6-sylinterisen 2100-Leylandin Koneviestin tutkittavaksi ja koeajettavaksi. Oliko tuon 1970-luvun halvimpiin ja suosituimpiin 6-sylinterisiin kuuluneen traktorin hankinta aikanaan onnenpotku vai katastrofi? Se ei selvinnyt, mutta sinisten peltien alta paljastui monta kiintoisaa yksityiskohtaa.

Useille eurooppalaisille viljelijöille riitti vielä 1960-luvun lopulla enimmillään joku 80 SAE-hevosvoiman traktori. Isompaan tarpeeseen oli tarjolla suuria jenkkitraktoreita, tehokkaimmissa runko-ohjatuissa oli yli 200 hevosvoimankin moottoreita, mutta pienimmätkin noin 100 hv:n takavedot olivat suhteettoman kalliita.

Englantilaisetkin kiinnostuivat päälle 100 hv:n traktoreista ja 1970-luvun puolella niitä alkoi saarivaltakunnassa valmistua. Muutamat nelivetovarustelijat olivat aiemmin vaihtaneet 5000-Fordeihin 6-sylinterisiä, yli 100 hv:n teollisuusmoottoreita, mutta ne olivat jälkiasennuksiksi luokiteltavia muutoksia, eivät tehdastekoisia suurtraktoreita. Ford ylitti ensimmäisenä brittivalmistajana hätäisesti 100 SAE-hevosvoiman rajan turbotetulla ja monesta paikasta vahvistetulla "viistonnilla", joka sai nimen Ford 7000. British Leylandin Bathgaten tehdas vastasi haasteeseen kahdella kokonaan uudella 6-sylinterisellä mallilla, joista vahvempi Leyland 2100 ylsi 115 SAE hv:n tehoon. Markkinoille tullessaan v.1973 se oli tehokkain siihen mennessä tehty brittitraktori.

Leylandia valmistettiin vuosin 1972–80 Bathgatessa, Skotlannissa. Kuva: Kimmo Kotta

Englantilaisia tehdaskuutosia oli toki tehty aiemminkin, Fordson Major E27N P6-mallia koottiin päälle 23 000 kappaletta vuosina 1948–52, samalla Perkinsillä varustettua Massey-Harris 744D:tä valmistui vuotta myöhemmin päättyneellä kaudella 16 606 kpl. David Brown teki 1953–58 omaa 6-sylinteristä 50D:tä 1260 traktorin verran, Marshall MP6-mallin, jossa oli Leylandin 5,7-litrainen moottori, tuotanto jäi 197 traktoriin ajalla 1956–61. Päinvastoin kuin Majuri ja Massey-Harris, kumpikaan ei ollut varsinainen maataloustraktori, nostolaitteetkin puuttuivat.

Niinpä Leyland-mallit 285 ja 2100 olivat Englannin ensimmäisiä 6-sylinterisiä maataloustraktoreita sitten vuoden 1953, jos laskuista jätetään edellä viitatut Countyn, Roadlessin, Muir-Hillin, Northropin ja Brayn erikoistraktorit.

Leylandin v.1972 esitellyissä 4-sylinterisissä malleissa 255 ja 270 oli uudet 98-sarjan moottorit, jotka olivat edeltäjiään pitkäiskuisempia ja kaikin puolin parempia. Yhtä aikaa lanseerattujen mallien 285 ja 2100 moottorit olivat samaa sarjaa, mutta 6-sylinterisinä versioina. Monissa tuon ajan eurooppalaisissa traktoreissa käytetyt kuutosmoottorit oli tarkoitettu alun perin teollisuus- tai liikennekäyttöön, minkä johdosta ne eivät olleet kovin sitkeitä – meno alkoi hyytyä viimeistään 1500 kierroksen paikkeilla.

5,6-litrainen 6/98NT-moottori on asennettu erilliselle rungolle kumityynyjen varaan. Vääntömomentiksi on ilmoitettu mojovat 40,1 kpm/ 1300 rpm. Kylmäkäynnistyksessä CAV DPA -jakajapumpun ruiskutusennakkoa voidaan myöhästyttää ohjaamosta käsin, lisäpotkua starttiin saadaan imusarjaan kytketyillä Thermostart-polttoainehehkuilla. Kuva: Kimmo Kotta

Koska Leylandien kuutoset oli suunniteltu nimenomaan traktorimoottoreiksi, riitti niissä momentteja alhaisillakin kierroksilla. 2100-mallin 40,1 kpm/1300 rpm oli lukema, joka jäi useimmalta saman teholuokan kilpailijalta saavuttamatta. Nelisylinterisissä Leylandeissa ja muinoisissa Nuffieldeissakin oli valurunko, mutta kuutosissa se on palkkirakenteinen ja jatkuu taka-akselistoon asti. Moottori on asennettu kokonaan sen varaan kumityynyjen kannatukselle.

Perustekniikaltaan 2100-mallin 6/98NT- moottori on tyypillinen aikansa tuote, simppeli ja ilmeisen kestävä. Pakkasstarttauksia varmentaa Thermostart-polttoainehehkulla tehtävä imuilman lämmitys ja ohjaamosta käsin hallittava ruiskutusennakon myöhästäminen. Nokalla olevan, alkuaan 128 ampeeritunnin akku pidetään latingissa Lucas 16 ACR-vaihtovirtalaturilla, josta irtoaa noin 400 wattia.

Venttiilien säätö ja muu sylinterikanteen kohdistuva operointi on ilmeisen helppoa, koska kannen yläpuolella on runsaasti vapaata tilaa – minkäänlaisia ennakkopurkajaisia ei tarvita. Siinä olisi verraton paikka vaikka akulle, joka nyt on traktorin nokalla. Kuva: Kimmo Kotta

Moottorin jatkeena on parikytkin, jonka ajokytkintä hallitaan nestevälitteisellä polkimella, voimanottoakselin kytkintä mekaanisesti käsivivulla. Vaihteisto on samanlainen 10-pykäläinen kuin Nuffieldeissa ja nelos-Leylandeissa, mutta oletettavasti vahvempana versiona.

Voimansiirron loppuosa on kokonaan County Commercial Cars Ltd:n tekemä. Ulkoapäin ja kaiketi sisältäkin katsottuna siinä on selviä Ford-vaikutteita, olihan Basildonin tehdas koko Countyn elinkaaren ajan sen suurin ja käytännössä lähes ainoa yhteistyökumppani. Kotelon sisällä on lukittava tasauspyörästö, sen molemmilla puolilla öljykylpyiset monilevyjarrut ja uloimpana planeettavähennyspyörästöt.

Alun perin kuutos-Leylandien pakoputki meni taka-akselin alta taakse, missä se nousi hytin vasenta pilaria myöten ylös. Hyvin moneen, ellei sitten jokaiseen, on myöhemmin vaihdettu tavallinen pystyputki. Voitelujärjestelmässä ei ole lohkoon porattuja kanavia alakerrasta kanteen, vaan öljy kulkee vanhaan Nuffield-tyyliin ulkopuolisia putkia myöten. Kuva: Kimmo Kotta

Nostolaite on huomattavasti nelosmalleja järeämpi ja varustettu kahdella apusylinterillä, joiden turvin nousee 2,75 tonnin taakka. Yleensä sylinterit on liitetty nostokynkkiin, mutta tässä tapauksessa suoraan vetovarsiin, millä säästetään nostolaitekoneistoa ylimääräisiltä rasituksilta.

Kummallakin puolella olevat nostolaitteen apusylinterit on kiinnitetty suoraan vetovarsiin, eikä nostokynkkiin. Tällä systeemillä ei rasiteta nostolaitekoneistoa, joka on erilainen ja paljon järeämpi kuin pienempien Leylandien parjattu "peräreppu".  Kuva: Kimmo Kotta

Työntovarsitunnustelulla varustettu nostolaite saa ilmaan 2,7 tonnin taakan. Kuva: Kimmo Kotta

Painonsiirtojärjestelmä toimii työntövarsitunnustelulla, asento- ja vetovastussäätöä käytetään samalla vivulla. Hydrauliikkaan kuuluu vakiona yksi yksitoiminen liitäntä omalla hallintaventtiilillä. Paineet nostolaite- ja työkonehydrauliikalle otetaan kampiakselin päähän kytketyltä hammaspyöräpumpulta. Hydro-ohjaukselle on oma pumppunsa.

Olen joskus kaukaisina nuoruuden päivinä tehnyt Nuffieldilla ihan oikeaa työtä, mutta en muista, että olisin ajanut metriäkään Leylandilla. Tosi paljon olen kuullut niitä omistaneiden isäntien ja urakoitsijoiden juttuja, lisänä vielä muutaman Keskon huoltomiehen kertomukset. Varhaisimmat tarinat kuulin heti tuoreeltaan 1970-luvun alkupuolella. Olen pitänyt Leylandia nämä vajaat 50 vuotta sellaisena keskitason koneena – ei mikään traktoreiden mestariteos, mutta ei varmaan huonokaan, on kai se asiansa ajanut. Oli korkea aika tutustua merkin lippulaivaan.

Niinpä tuli tehtäväksi reissu Oravikoskelle, missä vanhastaan tuttu Leyland-mies Hans Haapakoski odotti peräti kahden kuutosen kanssa. Molemmat olivat tehokkaampaa mallia 2100, toisessa oli tavallinen 10-numeroinen laatikko, toisessa jälkikäteen vaihdettu synkroloota, josta edellinen omistaja oli luopunut melko vähien ajotuntien jälkeen turhan hitaan huippunopeuden takia.

Ulkopuolisen tutkiskelun ja sen lomassa käydyn vilkkaan keskustelun aikana vahvistui monien harrastajien jakama tieto, että nelos- ja kuutos-Leylandeissa ei ole juuri muuta yhteistä kuin ulkonäkö, väri ja merkki. Etuakseli, nostolaite ja takasilta ovat kokonaan toista järeysluokkaa, eikä voimanottoakseli ole vaaksan päässä työntövarren korvakkeesta. Saattaa olla päteväkin traktori.

"Q-cab" -ohjaamoon pääsee hyvin kummaltakin puolelta ja se on avarampi, mitä päältä päin voisi luulla – paljon tilavampi kuin saman aikakauden Valmeteissa. Yleisilme on hyvin simppeli ilman ylimääräisiä hienouksia. Istuimen vasemmalla puolella ovat voimanoton kytkin, kertoja, käsijarru ja poljin, jolla laukaistaan vetokoukun lukitus. Oikealta löytyy päävaihdevipu, hydrauliikka ja voimanoton valintavipu, sekä lattialta tasauspyörästön lukon poljin. Eteen näkee hyvin, taakse heikommin ja koukulle ei ensinkään, paitsi jos tunkee päänsä ulos ikkunan puolikkaasta.

Victor Q-cab on täysin verrannollinen muihin saman aikakauden ohjaamoihin. Rattiin pääsee helposti kummalta puolelta tahansa, tilaa on reilusti ja melutaso kuulolle suunnilleen turvallisissa rajoissa. Kytkintä ja jarruja hallitaan hydraulisesti riippupolkimilla, ohjaus on hydrostaattinen. Kuva: Kimmo Kotta

Käynnistys ei ole sen merkillisempää kuin muissakaan tuon ajan traktoreissa: vaihdekeppi oikeaan laitaan ja avaimesta pyörimään. Kytkin- ja jarrupolkimien liikeradat ovat tavanomaisia, mutta päävaihteiston kepakossa on hämmennysvaraa runsaasti, ykkösellä ja pakilla vipu on kaasujalan tiellä ainakin pitkäkoipisemmalla kuskilla. Ohjaamometeli on hyvää 1970-luvun lopun tasoa.

Vaihteisto toimii kuten kovan suorahampaisen laatikon kuuluukin, eli rusahtamaton pykällys vaatii tuplapolkaisua ja pienemmälle vaihdettaessa vielä välikaasua. Moottori on oikeinkin pirteä ja siinä on selvästi vanhan ajan rynttävoimaa. Täyteen lastatut Tuhtit, Ryskyt tai Velsat ovat liikkuneet liukkaasti mäkisilläkin taipaleilla. Tieajossa pitkärunkoinen ja vahvasti etupainotettu traktori liikkuu vakaasti, ei pompi, eikä keiku huippunopeuksillakaan. Jarrut ottavat tasaisesti ilman kirskumista tai jumittumista, ihan eri tavalla kuin kuivat levyt. Jo vain kannatti käyttää taka-akseliston tekemisessä alihankkijaa, ei olisi saatu nelos-Leylandin perästä yhtä hyvää.

Leylandin nokalle mahtuu päälle 500 kilon verran painoja, jotka ovat Suomessa kuuluneet vakiovarustukseen. Etupainotelineen takana, hyvässä suojassa, on 42 litran minuuttituottoon yltävä hammaspyöräpumppu, joka on helppo korvata uudella tai peräti isommalla, mutta kampiakselikytkennän takia se hankaloittaa tuulettajanhihnan vaihtamista. Etuakseli on huomattavasti jykevämpi kuin nelos-Leylandeissa. Kuva: Kimmo Kotta

Nostolaitteen hanikat tuntuivat käteen käypäisiltä, eikä voimanoton kytkinkään vaikuttanut hankalakäyttöiselle, mutta poikittainen käsijarru on äkkiseltään melko outo. Vetokoukun poljinlaukaisu saattaa olla vaikka kuinka kätevä.

Oikealla puolella vaihdekepin takana ovat hydrauliikan vivut, joista uloimmalla hallitaan nostolaitetta – taka-asennossa toimii asennonsäätö, eli normaali nostolaite, etuasennossa painonsiirtojärjestelmä. Sisemmällä vivulla saadaan paine 1-toimiselle ulkopuoliselle hydrauliikalle, edessä on paikat kahdelle 2-toimisen sylinterin vivulle. Taaimmaisena on kaksinopeuksisen voimanoton valintavipu, edessä 1000 rpm, takana 540. Kuva: Kimmo Kotta

Leyland 2100 ja sen tehoiltaan hieman vaisumpi rinnakkaismalli 285 ovat todennäköisesti olleet muita vastaavan ajan Leyland-traktoreita parempia. Moottori on ilmeisen hyvä ja voimaa löytyy kuin pienestä skotlantilaiskylästä. Mutta moottorin kumityynykiinnitys ei ole kovin tavallinen tuon ajan traktoreissa, eikä varmasti paras mahdollinen. Parikytkin oli 1970-luvulla vielä yleisin, mutta aika monessa merkissä oli jo hydraulinen voimanoton kytkentä. Ison Leylandin heikoin lenkki on varmasti sen ikiaikainen vaihteisto. Tämän teho- ja hintaluokan traktorissa olettaisi olleen jonkinlaisen pikavaihteen, tai ainakin synkronoinnin, mikä tulikin viimeisinä valmistusvuosina saataville. Tiettävästi tehokkaamman kuutosen alkuperäisissä vaihteistoissa oli kestävyysongelmiakin.

Kummastakin kuutos-Leylandista oli saatavana myös isopyöräinen nelivetoversio. Asennussarjan toimitti County, joka teki myös takavetoisten 285:n ja 2100:n taka-akselistot. Kaikkiaan valmistui parikymmentä County-Leylandia, joista tiettävästi vain yksi on Suomessa. Kuva: Kimmo Kotta

Taka-akselisto märkäjarruineen ja planeettoineen on ollut ajanmukainen, ja on toki vieläkin. Hydrauliikka on teholtaan ja ominaisuuksiltaan vastannut silloisia tarpeita, joskin vetovarsitunnustelu olisi toiminut paremmin hinattavien työkoneiden kanssa, joita 2100-Leylandin perään on varmasti kytketty. Vakiona traktoriin kuulunut yksi yksitoiminen lohko on ollut aika köyhä varuste yli 100 hv:n malliin, mutta ylimääräistä maksamalla yksi- ja kaksitoimisia liitäntöjä on ollut saatavilla. Nokkapumppu on tehokas ja voimansiirrosta riippumaton, sekä helppo vaihtaa isompaan, mutta tuohon aikaan jo harvinaisempi varuste tavallisessa maataloustraktorissa.

Kytkinremontit eivät edellytä traktorin katkaisemista. Asetelman kun saa irti pohjaluukun kautta traktoria katkaisematta. Vieläkin vähäisemmillä purkamisilla pääsee käsiksi venttiilikoneistoon, moottorin yläpuolella kun ei ole yhtään mitään. Sylinterikannen irrottamisenkin olettaisi olevan helppoa. Joissakin merkeissä hydraulipumppu-, kytkin- tai kansiremontit ovat hyvinkin työllistäviä, mutta Leylandissa ne ovat läpihuutojuttuja.

Tilavuudeltaan 114-litrainen polttoainetankki on monen 1970-luvun traktorin tapaan takana. Ylön tekemälle hissikoukulle voi kurkkailla kiskoja myöten sivuun liukuvasta ikkunaluukusta, mikä on ehdottomasti kokonaan aukeavaa takalasia huonompi ratkaisu. Ulkopuolisen hydrauliikan liitännöille ei nähty vielä kovin suurta tarvetta, Leylandissa on vakiona vain yksi yksitoiminen liitäntä. Kuva: Kimmo Kotta

Ohjaamo on hiukan askeettinen, mutta tuon ajan tuotteeksi erinomaisen avara ja muutenkin asiallinen. Melutasoa ja hallintalaitteiden sijoittelua on aikanaan varmasti kiitelty, samoin hydro-ohjausta. Hissityyppiselle Ylö-vetokoukulle näköyhteyden katkaisevaan 114 litran tankkiin on mahtunut normipäivän annos. Amerikkalaiset saivat 2100-mallin kuluttamaan testioloissa kovimmalla kuormituksella vajaat 20 litraa tunnissa.

Boströmin "terveysistuin" oli 50 vuotta sitten eräs tasokkaimmista traktoripenkeistä. Jousitusta ja etäisyyttä pystyi säätämään kuskin painolle ja koiville sopiviksi, eikä sen kummempia hienouksia osattu kaivata. Päävaihde on oikealla ja kertoja istuimen vasemmalla puolella, samoin valkeanuppinen voimanoton kytkin. Käsijarru on istuimen alla poikittain, tasauspyörästön lukon poljin lattian keskivaiheilla. Kuva: Kimmo Kotta

Leyland 2100 on vahva, vanhaan koettuun tekniikkaan perustuneilla opeilla tehty yksinkertainen tehovetäjä, johon omistaja on saattanut olla hyvinkin tyytyväinen, jos on malttanut olla särkemättä sen vaihteistoa ja muistanut vahdata kumityynyjen kuntoa. Hinnan, tehon ja enimpien ominaisuuksien puolesta se on kuulunut samaan sarjaan Valmet 1102:n kanssa. Valmetin pykältäminen on ollut juohevampaa, mutta Leylandilla sitä ei ole tarvinnut tehdä yhtä usein. Leylandin märät levyjarrut ovat Valmetin kuivia paremmat, eikä sen planeettavähennyspyörästöissä ole ollut yhtä paljon remontin tarvetta kuin Valmetin portaaleissa.

Leyland 2100 on monelta osin pätevän tuntuinen kone, mutta jotenkin kotitekoisen oloinen. Vähän samaan tyyliin kuin Orasvuon Konepajan aikanaan 5000-Fordista varustelema kuusisylinterinen OK-6, eli tehokkaan traktorin tarpeeseen on tehty nopealla aikataululla "koottu teos", joka toimii hyvin, mutta rakenteessa on käsityön leimaa. Leylandissa tämä tulee mieleen vanhanaikaisesta vaihteistosta, nokkapumpusta, palkkirungosta ja etenkin sen kumityynyistä. Ehkä väittämät British Leylandin verkkaisesta tuotekehityksestä ovat osin aiheellisia. Yhtä kaikki: Leyland 2100 on ollut 1970-luvulla varteenotettava vaihtoehto suurempaan tehontarpeeseen. Kiitokset Hansille esittelystä.

Kuva: Koneviestin toimitus

Tämä juttu on alunperin julkaistu Koneviesti 18/2020 -lehdessä.