1950-luvulla moni traktorin ostaja sai pettyä hankintaansa – tällaisia olivat tuon ajan "matalamaineiset" traktorit

Viimeisen 90 vuoden aikana Suomessa myydyt traktorit ovat olleet pääsääntöisesti hyviä. Poikkeuksen tekee 1950-luku, jolloin moni viljelijä sai pettyä uuden koneensa ominaisuuksiin ja vielä useammin kestävyyteen. Kovassa traktorikuumeessa oli ostettu ehkä hyväkin, mutta vääräntyyppinen kone, kun muita vaihtoehtoja ei ollut sillä erää tarjolla. Kymmenien merkkien joukkoon mahtui täysin epäonnistuneitakin traktoreita, joiden valmistajat joutuivat lopettamaan tehtailunsa tai vaihtamaan alaa muutamassa vuodessa.
Suomen Autoteollisuus Ab:n, eli Sisun maahantuomaa Normagia pidettiin meillä ja muualla huonoimpana länsisaksalaisena traktorina. Tekniikassa oli runsaasti omituisuuksia ja heikkouksia – varaosia ja korjaamopalveluja tarvittiin jatkuvasti. Kun Normagin valmistus ja sen myötä myös varaosahuolto päättyi 1957, oli sillä jatkossa romuraudan arvo.
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
Lanz Bulldogia oli uudistettu sikäli, että käynnistys hoitui kokonaan sähköisesti ilman puhalluslamppuja ja vauhtipyörän vääntämisiä. Nostolaite kuului varusteisiin, samoin kertojavaihteisto. Ulkonäkö oli pantu kokonaan uusiksi. 2-tahtisen, 1-sylinterisen puolidieselin ominaisuudet eivät kuitenkaan vastanneet enää 1950-luvun vaatimuksia. Rumpukytkimet olivat vaihtuneet levyihin, mutta kytkinongelmat eivät kuitenkaan loppuneet. Tuko möi puolensataa Bulldogia ennen merkin vaihtumista John Deere-Lanziksi vuonna 1960.
Lanz Bulldogia oli uudistettu sikäli, että käynnistys hoitui kokonaan sähköisesti ilman puhalluslamppuja ja vauhtipyörän vääntämisiä. Nostolaite kuului varusteisiin, samoin kertojavaihteisto. Ulkonäkö oli pantu kokonaan uusiksi. 2-tahtisen, 1-sylinterisen puolidieselin ominaisuudet eivät kuitenkaan vastanneet enää 1950-luvun vaatimuksia. Rumpukytkimet olivat vaihtuneet levyihin, mutta kytkinongelmat eivät kuitenkaan loppuneet. Tuko möi puolensataa Bulldogia ennen merkin vaihtumista John Deere-Lanziksi vuonna 1960.
Sotien jälkeen Suomeen tuodut amerikkalaistraktorit olivat laadultaan ja tekniikaltaan tasokkaita, mutta USA:ssa ylivoimaisen suositut riviviljelymallit soveltuivat meillä vain muutamiin peltotöihin. Tarjolla oli myös leveällä etuakselilla varustettuja versioita, mutta nekään eivät olleet mitään yleistraktoreita.
Sotien jälkeen Suomeen tuodut amerikkalaistraktorit olivat laadultaan ja tekniikaltaan tasokkaita, mutta USA:ssa ylivoimaisen suositut riviviljelymallit soveltuivat meillä vain muutamiin peltotöihin. Tarjolla oli myös leveällä etuakselilla varustettuja versioita, mutta nekään eivät olleet mitään yleistraktoreita.
Niinpä päivälehdissä alkoi näkyä ilmoituksia, joissa haluttiin vaihtaa vähän ajettu Farmall M tai Oliver 77 halvempaan ja pienempään. Kaasutinmoottorikin alkoi mennä muodista 1950-luvun puolivälin jälkeen.
Niinpä päivälehdissä alkoi näkyä ilmoituksia, joissa haluttiin vaihtaa vähän ajettu Farmall M tai Oliver 77 halvempaan ja pienempään. Kaasutinmoottorikin alkoi mennä muodista 1950-luvun puolivälin jälkeen.
John Deeren maahantuojana vuodesta 1936 toiminut Labor ei onnistunut säännöstelyaikaan tuomaan kuin vajaat 60 Deereä. Vuosina 1946–56 Labor möi kuutta eri merkkiä yhteensä parisataa traktoria. Käytännössä liike otti valikoimiinsa mitä vain suinkin sai. Hyvänä esimerkkinä ruotsalainen John Deere -kopio GMW, jota tuli kahtena viimeisenä säännöstelyvuotena 9 kappaletta. 2-sylinterinen makaava petroolimoottori vesipumputtomalla, eli thermo-syphon-jäähdytyksellä, oli vähintään 20 vuotta ajastaan jäljessä. Käsikytkin ja 16 km/h huippunopeus olivat niin ikään jäännettä 1930-luvulta.
John Deeren maahantuojana vuodesta 1936 toiminut Labor ei onnistunut säännöstelyaikaan tuomaan kuin vajaat 60 Deereä. Vuosina 1946–56 Labor möi kuutta eri merkkiä yhteensä parisataa traktoria. Käytännössä liike otti valikoimiinsa mitä vain suinkin sai. Hyvänä esimerkkinä ruotsalainen John Deere -kopio GMW, jota tuli kahtena viimeisenä säännöstelyvuotena 9 kappaletta. 2-sylinterinen makaava petroolimoottori vesipumputtomalla, eli thermo-syphon-jäähdytyksellä, oli vähintään 20 vuotta ajastaan jäljessä. Käsikytkin ja 16 km/h huippunopeus olivat niin ikään jäännettä 1930-luvulta.
Suurikokoisia puutarhatraktoreita suositeltiin ainoaksi traktoriksi alle 7 peltohehtaarin tiloille. Kukkamullan muokkaaminen onnistui, mutta savisempi tai mäkisempi pelto jäi kyntämättä, sillä vajaan 400 kilon omapaino ei riittänyt, ja lisäpainoilla ilmankin raskaasta käsittelystä tuli kovan luokan voimailua. Hintaakin oli ominaisuudet huomioituna kohtuuttomasti: puolet bensa-Fergusonista. Kuvassa rautapyöräinen englantilainen BMB Plowmate (6 hv, 340 kg).
Suurikokoisia puutarhatraktoreita suositeltiin ainoaksi traktoriksi alle 7 peltohehtaarin tiloille. Kukkamullan muokkaaminen onnistui, mutta savisempi tai mäkisempi pelto jäi kyntämättä, sillä vajaan 400 kilon omapaino ei riittänyt, ja lisäpainoilla ilmankin raskaasta käsittelystä tuli kovan luokan voimailua. Hintaakin oli ominaisuudet huomioituna kohtuuttomasti: puolet bensa-Fergusonista. Kuvassa rautapyöräinen englantilainen BMB Plowmate (6 hv, 340 kg).
Kuvassa saksalainen puutarhatraktori Bungartz U1 (9,5 hv, 420 kg).
Kuvassa saksalainen puutarhatraktori Bungartz U1 (9,5 hv, 420 kg).
Englantilaiset BMB-President ja OTA kuuluivat (seuraava kuva) alimpaan teholuokkaan 10–16 hv, jollaisilla arveltiin selvittävän alle 20 peltohehtaarista. Hankkijan maahantuomassa Presidentissä oli 10 hv:n Morris. Vähäisestä painosta (862 kg) se oli alitehoinen eikä BMB-President ei kyennyt vetämään edes levyistään lapiorullaäestä, ja kestävyydessäkin oli ongelmia. Presidenttiä tuli Suomeen 35 kappaletta.
Englantilaiset BMB-President ja OTA kuuluivat (seuraava kuva) alimpaan teholuokkaan 10–16 hv, jollaisilla arveltiin selvittävän alle 20 peltohehtaarista. Hankkijan maahantuomassa Presidentissä oli 10 hv:n Morris. Vähäisestä painosta (862 kg) se oli alitehoinen eikä BMB-President ei kyennyt vetämään edes levyistään lapiorullaäestä, ja kestävyydessäkin oli ongelmia. Presidenttiä tuli Suomeen 35 kappaletta.
OTK:n 3-pyöräisessä OTA:ssa oli 10-hevosvoimainen Ford. Sen paino oli 660 kg, mutta se oli alitehoinen. Myös kestävyyden kanssa oli ongelmia. OTA:a tuotiin Suomeen vain kolme kappaletta.
OTK:n 3-pyöräisessä OTA:ssa oli 10-hevosvoimainen Ford. Sen paino oli 660 kg, mutta se oli alitehoinen. Myös kestävyyden kanssa oli ongelmia. OTA:a tuotiin Suomeen vain kolme kappaletta.
Lahden Auto Oy:n edustama Ritscher kuului parempiin saksalaismerkkeihin. Tuontisäännöstelyn vapaakuukausina vuosina 1951–52 sitä tuotiin 93 koneen verran, mutta Lisenssivirasto ei jatkossa myöntänyt valuuttaa lisätuonteihin, eikä varaosiakaan saanut kuin pitkän odotuksen jälkeen, jos ollenkaan. Niinpä Ritscheristä tuli vieroksuttu hajamerkki, jota ei otettu mielellään vaihdossa, kun traktorikauppa säännöstelyn päätyttyä vilkastui.
Lahden Auto Oy:n edustama Ritscher kuului parempiin saksalaismerkkeihin. Tuontisäännöstelyn vapaakuukausina vuosina 1951–52 sitä tuotiin 93 koneen verran, mutta Lisenssivirasto ei jatkossa myöntänyt valuuttaa lisätuonteihin, eikä varaosiakaan saanut kuin pitkän odotuksen jälkeen, jos ollenkaan. Niinpä Ritscheristä tuli vieroksuttu hajamerkki, jota ei otettu mielellään vaihdossa, kun traktorikauppa säännöstelyn päätyttyä vilkastui.
Englantilainen Turner aloitti traktorituotantonsa vuonna 1949, mutta valmistus päättyi 6 vuodessa. 40 hv:n V4-diesel oli sitkeä ja pieniruokainen, mutta ensimmäisessä versiossa oli huomattavan runsaasti ongelmia, eikä niistä kaikista päästy eroon vielä vuonna 1951 esitellyssä Mark 3-mallissakaan. Pahimmat kysyntää rajoittaneet tekijät olivat epävarma kylmäkäynnistys ja huomattavan kallis myyntihinta. Labor toi vuodesta 1951 alkaen 28 Turneria, joille löytyi ostajat, vaikka se maksoi tuplasti  diesel-Majoriin verrattuna. Kaikkiaan Turneria tehtiin 2 131 kappaletta.
Englantilainen Turner aloitti traktorituotantonsa vuonna 1949, mutta valmistus päättyi 6 vuodessa. 40 hv:n V4-diesel oli sitkeä ja pieniruokainen, mutta ensimmäisessä versiossa oli huomattavan runsaasti ongelmia, eikä niistä kaikista päästy eroon vielä vuonna 1951 esitellyssä Mark 3-mallissakaan. Pahimmat kysyntää rajoittaneet tekijät olivat epävarma kylmäkäynnistys ja huomattavan kallis myyntihinta. Labor toi vuodesta 1951 alkaen 28 Turneria, joille löytyi ostajat, vaikka se maksoi tuplasti diesel-Majoriin verrattuna. Kaikkiaan Turneria tehtiin 2 131 kappaletta.
Tuontisäännöstelyn päätyttyä traktoreiden tuonnille ei ollut enää rajoituksia, paitsi jos Vakola esitti jollekin superhuonoksi havaitsemalleen koneelle myyntikieltoa. Näin kävi neuvostomerkeille HTZ DT-14, eli Täystuholle, ja kookkaammalle 2-sylinteriselle Vladimirets 28:lle, joka sai täällä suomalaisemman nimen Valto. Sen ominaisuuksissa ja varusteissa ei ollut vakavia puutteita, jos sellaiseksi ei lasketa työlästä bensakäynnistystä, mutta tekniikasta löytyi liikaa heikkouksia. Maahantuonti oli päättynyt jo ennen myyntikieltoa, kaikkiaan Valtoja tuli 30 kappaletta.
Tuontisäännöstelyn päätyttyä traktoreiden tuonnille ei ollut enää rajoituksia, paitsi jos Vakola esitti jollekin superhuonoksi havaitsemalleen koneelle myyntikieltoa. Näin kävi neuvostomerkeille HTZ DT-14, eli Täystuholle, ja kookkaammalle 2-sylinteriselle Vladimirets 28:lle, joka sai täällä suomalaisemman nimen Valto. Sen ominaisuuksissa ja varusteissa ei ollut vakavia puutteita, jos sellaiseksi ei lasketa työlästä bensakäynnistystä, mutta tekniikasta löytyi liikaa heikkouksia. Maahantuonti oli päättynyt jo ennen myyntikieltoa, kaikkiaan Valtoja tuli 30 kappaletta.
Amerikkalaiset Allis-Chalmersit olivat hyvämaineisia, mutta Englannissa tehtyjä malleja ei arvostettu yhtä korkealle. Allis-Chalmers B toimi ja kesti siinä missä muutkin tuon ajan pikkutraktorit, mutta siitä muunnellut mallit D-270 ja kuvan D-272 eivät olleet lähellekään samaa tasoa kuin Ferguson 35, Fordson Dexta tai McCormick B-250. Perkins P3 teki siitä moottorin puolesta kilpailukykyisen, mutta muu tekniikka ei kestänyt vertailua. Jos "Piikkilangankiristäjään" olisi soviteltu Valmetin 3-sylinterinen diesel, vahvisteltu muutamia paikkoja ja vaihdettu nostolaite jykevämpään, niin lopputulos olisi ollut suunnilleen samanlainen.
Amerikkalaiset Allis-Chalmersit olivat hyvämaineisia, mutta Englannissa tehtyjä malleja ei arvostettu yhtä korkealle. Allis-Chalmers B toimi ja kesti siinä missä muutkin tuon ajan pikkutraktorit, mutta siitä muunnellut mallit D-270 ja kuvan D-272 eivät olleet lähellekään samaa tasoa kuin Ferguson 35, Fordson Dexta tai McCormick B-250. Perkins P3 teki siitä moottorin puolesta kilpailukykyisen, mutta muu tekniikka ei kestänyt vertailua. Jos "Piikkilangankiristäjään" olisi soviteltu Valmetin 3-sylinterinen diesel, vahvisteltu muutamia paikkoja ja vaihdettu nostolaite jykevämpään, niin lopputulos olisi ollut suunnilleen samanlainen.
Hanomag oli Allgaierin ohella säännöstelyajan myydyin saksalaismerkki vajaalla 400 kappaleella. Jatkossa sen myynti hiipui lähes olemattomiin, mutta Allgaierin uraa jatkanut Porsche teki ennätyksiä. Harvempi asiakas halusi ostaa nimenomaan Hanomagin, saatavuus painoi valinnassa eniten. Merkin maine pilattiin 1950-luvun lopun pienikokoisilla 2-tahtidieseleillä. Huonot kylmäkäynnistysominaisuudet kuuluvat 2-tahtidieseleiden vakio-ominaisuuksiin, Hanomagin lisäriesana oli vielä olematon sitkeys – jos 2 200 huippukierroksista tultiin alaspäin 200 verran, niin pärinä laantui ja loppui kokonaan, jos ei pykältänyt ripeästi pienempää vaihdetta.
Hanomag oli Allgaierin ohella säännöstelyajan myydyin saksalaismerkki vajaalla 400 kappaleella. Jatkossa sen myynti hiipui lähes olemattomiin, mutta Allgaierin uraa jatkanut Porsche teki ennätyksiä. Harvempi asiakas halusi ostaa nimenomaan Hanomagin, saatavuus painoi valinnassa eniten. Merkin maine pilattiin 1950-luvun lopun pienikokoisilla 2-tahtidieseleillä. Huonot kylmäkäynnistysominaisuudet kuuluvat 2-tahtidieseleiden vakio-ominaisuuksiin, Hanomagin lisäriesana oli vielä olematon sitkeys – jos 2 200 huippukierroksista tultiin alaspäin 200 verran, niin pärinä laantui ja loppui kokonaan, jos ei pykältänyt ripeästi pienempää vaihdetta.
Neuvostovetäjiin saatiin ensikertaa virallista tuntumaa vuonna 1954, jolloin Koneliikkeiden Oy toimitti 5 erilaista esittelykonetta. Pyörätraktoreita edustivat bensakäyttöinen (2-syl.) HTZ-7 ja isokokoinen diesel Belarus MTZ-2 (seuraava kuva). Kumpaakaan ei katsottu täällä tarpeellisiksi, vaikka luvassa oli jopa 500 traktorin kertatoimituksia. HTZ-7 oli turhan erikoinen, heikkorakenteinen ja alitehoinen (12 hv/1 400 kg), eikä sitä seurannut dieselmalli DT-14
Neuvostovetäjiin saatiin ensikertaa virallista tuntumaa vuonna 1954, jolloin Koneliikkeiden Oy toimitti 5 erilaista esittelykonetta. Pyörätraktoreita edustivat bensakäyttöinen (2-syl.) HTZ-7 ja isokokoinen diesel Belarus MTZ-2 (seuraava kuva). Kumpaakaan ei katsottu täällä tarpeellisiksi, vaikka luvassa oli jopa 500 traktorin kertatoimituksia. HTZ-7 oli turhan erikoinen, heikkorakenteinen ja alitehoinen (12 hv/1 400 kg), eikä sitä seurannut dieselmalli DT-14
"Täystuho" ollut paljoa kummempi. 37 hv:n Belarus oli puolestaan hyvinkin vankasti tehty ja siinä oli monia edistyksellisiä yksityiskohtia, mutta se oli hidas (13 km/h), kapeapyöräinen ja raskas (3 250 kg). HTZ-5:n kokonaismäärä jäi viiteen, säännöstelyn päätyttyä Täystuhoa tuotiin 400 ja MTZ-2 Belarusta 25 kpl.
"Täystuho" ollut paljoa kummempi. 37 hv:n Belarus oli puolestaan hyvinkin vankasti tehty ja siinä oli monia edistyksellisiä yksityiskohtia, mutta se oli hidas (13 km/h), kapeapyöräinen ja raskas (3 250 kg). HTZ-5:n kokonaismäärä jäi viiteen, säännöstelyn päätyttyä Täystuhoa tuotiin 400 ja MTZ-2 Belarusta 25 kpl.

Traktorikauppa alkoi käydä todella vilkkaana kuutisenkymmentä vuotta sitten. Tuontisäännöstely oli päättynyt, eikä sen jälkeisen markan devalvoimisen aiheuttama hintojen reipas nousukaan rajoittanut kysyntää kovin pitkään. Pienemmätkin tilat siirtyivät hevosista traktoreihin, ja pitempään konevoimalla viljelleet uusivat kalustoaan. Vuonna 1961 rekisteröitiin 15 093 uutta traktoria, ja kaksi vuotta myöhemmin tehtiin kaikkien aikojen myyntiennätys 15 779 kappaletta.

Siihen saakka oli tehty pelkästään suoria kauppoja, mutta nyt tulivat kuvioihin vaihtokoneet, joita tarjottiin sen verran runsaasti, että suuret keskusliikkeet joutuivat luomaan niitä varten omat kunnostus- ja myyntiohjelmansa. Traktorikauppiaat olivat todella aktiivisia, ja tärkeänä pidetyn asiakkaan ehkä huonokuntoisestakin vaihdokista saatettiin hyvittää suuriakin summia.

Fergusonia, Majoria, Nuffieldia tai McCormickia vaihdossa tarjonneen kanssa sujui kaupanteko mutkattomasti. Zetoriin, Allis-Chalmersiin ja kaasutinmoottorisiin Amerikan traktoreihin suhtauduttiin pidättyvämmin, mutta jos vaihdokkina oli vaikka Normag, Turner, Lanz, Valto tai GMW, niin traktorimyyjälle saattoi tulla kiire seuraavaan kohteeseen. Suurin osa näistä vähemmän halutuista merkeistä oli tuotu Suomeen tuontisäännöstelyssä pidetyn 5 kuukauden mittaisen tauon aikana vuosina 1951–52, mutta kyllä ”inhokkitraktoreita” ilmestyi tiloille vielä myöhemminkin.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Amerikkalaisista eurooppalaisia

Ennen sotia Euroopassa oli vain pari massatuotantoon pystynyttä traktoritehdasta: Englannissa Fordin Dagenhamin laitokset ja Saksassa Lanzin Mannheimin tehtaat. Pienempiä valmistajia oli kymmenittäin, etenkin Ranskassa ja Saksassa, mutta vuosittaiset valmistusmäärät jäivät korkeintaan muutamiin satoihin, harvemmin yli tuhanteen. Fordsonin enimmillään vajaan 20 000:n vuosituotannosta vietiin traktoreita lähes jokaiseen eurooppalaisvaltioon, Lanz Bulldogin markkina-alue oli suppeampi ja suosio huomattavasti vähäisempää.

Amerikkalaiset olivat tuolloin tekniikassa ja tuotannossa merkittävästi pitemmällä, International teki 100 000 traktoria vuodessa ja John Deerekin 50 000. Massey-Harris ylitti 30 000:n rajan, Allis-Chalmers, Case ja Oliver pääsivät helposti yli kymmeneentuhanteen. Niinpä Euroopan traktorivalikoimaa monipuolistettiin Amerikan tuonneilla, Saksaa ja muutamia muita valtioita lukuun ottamatta

Sotien jälkeen isot amerikkalaismerkit saivat nopeimmin tuotantonsa kuntoon. Takana oli kymmenien vuosien kokemus, raaka-aineista ei ollut samanlaista puutetta kuin Euroopassa, eivätkä tehtaat olleet raunioina. Suomen pahaan vetovoimapulaan ei Amerikan traktoreista ollut isoa apua – epäedullinen dollarin kurssi ja korkeat rahtikustannukset nostivat hinnat pilviin, eikä amerikkalaisille pelloille tarkoitetut rakenteet soveltuneet monipuoliseen käyttöön.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Tulli- ja rahtikustannuksia keventääkseen amerikkalaiset perustivat tehtaita Englantiin ja Ranskaan, mutta niissä valmistuneet eurooppalaisversiot Allis-Chalmers B ja G, Farmall BM ja FC, sekä Massey-Harris Pony ja 744 eivät ominaisuuksiltaan eronneet paljoakaan alkuperäisistä.

Uusien merkkien vyöry

Fordin lisäksi englantilaisia pyörätraktorivalmistajia sodan päätyttyä olivat v.1936 Fergusonin kanssa lyhyeksi jääneen yhteistyön aloittanut David Brown, sekä jo vuosisadan alussa ensimmäiset traktorinsa tehnyt Marshall. Molempien tuotanto oli vielä vähäistä ja Marshalliin tekniikka 1-sylinterisine 2-tahtidieseleineen hyvin vanhanaikaista.

Fordin kanssa riitautunut Harry Ferguson aloitti traktorituotannon omalla merkillään Standard Motorsin tehtaalla Coventryssä v.1946, ja jo kolmantena vuotena valmistui 50 000 traktoria. Fordson Majorin ja Fergusonin rajattomasta menekistä innostuneina monet brittifirmat halusivat kokeilla traktoritehtailua, mutta sodan jälkeisistä uusista perusbrittiläisistä tulokkaista vain Nuffield meni jatkoon. Vahvasti mainostetun Turnerin tarina päättyi kuudessa vuodessa, samoin kävi pientraktoreille BMB-President, OTA, Gunsmith, Newman, Garner ja Byron.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Jälleenrakennusaika toi Englantiin parikymmentä uutta traktorivalmistajaa, mutta Länsi-Saksassa meno oli kuusi kertaa kiivaampaa. Saksalaisten traktori-into johtui paljolti Liittoutuneiden valvontaviranomaisista, jotka myönsivät raaka-ainelisenssejä maatalouskonevalmistajille muuta metalliteollisuutta herkemmin. Uusien, ja parinkymmenen entisen, toimijan traktoritehtailu pääsi käynnistymään kunnolla vasta 1950-luvun puolella, mutta useamman uuden tulokkaan ura jäi vuoden tai kahden mittaiseksi.

Vanhat isot merkit Lanz, Hanomag ja Deutz, sekä juuri ennen sotia aloittaneet Güldner, Eicher, Fahr, IH, Schlüter, MAN ja Kramer, tekivät traktoreita omilla resepteillään, mutta useimmat uudet tulokkaat olivat tekniikaltaan toistensa kopioita. Hiljattain aloittaneen valmistajan oli mahdotonta, tai ainakin hankalaa tehdä traktori kokonaan omin voimin. Niinpä moottorit, jotka olivat jo yksinomaan dieseleitä, toimitti yleensä Deutz, MWM, Henschel tai Güldner, voimansiirrot ZF tai Hirth. Tunnetut ja tasokkaat komponentit takasivat laadun ja varaosahuolto oli niiden osalta turvattu. Monen pikkuvalmistajan kohdalla rungot, konepellit ja lokasuojat olivat ainoita omatekoisia osia.

Valuuttapula varjeli pahimmalta

Suomalainen traktorinostaja joutui 1950-luvun alussa jonottamaan etukäteen maksettua traktoriaan pitkään, jopa vuosia. Aiemmin traktorin hankintaan oli tarvittu vielä viranomaisten myöntämä ostolupa, mutta niistä oli luovuttu jo 1940-luvun puolella. Nyt traktorin saaminen oli kiinni tuurista ja suhteista.

Suomella oli hyvin rajallisesti ulkomaan valuuttoja, ja niiden käyttöä valvoi Lisenssivirasto. Traktorituontia suunnittelevan liikkeen piti tehdä virastolle valuutta-anomus, ja jos se evättiin, jäivät traktorit saamatta. Korean noususuhdanteen ansiosta puun kysyntä oli huipussaan ja hinta ennätyskorkea. Monilla viljelijöillä oli runsaasti irrallista rahaa, joka uhkasi jäädä inflaation syötäväksi tai kulua johonkin turhuuteen. Niinpä Lisenssivirasto aloitti vuoden 1951 lopulla 5 kuukauden säännöstelytauon, jonka aikana eurooppalaisille traktoreille myönnettiin tuontivaluuttoja jokseenkin vapaasti.

Fordson Major ja Ferguson olivat lähes jokaisen asiakkaan toivelistan ykkösiä, mutta niiden saantiin vapaa tuonti ei juurikaan vaikuttanut. Fergusonia tehtiin tuohon aikaan 70 000 kappaletta vuodessa, Majoria 30 000, mutta kysyntä oli runsasta muuallakin, eikä Suomeen liiennyt ylimääräisiä kappaleita. Saksalaiset traktorit olivat huomattavasti kalliimpia, jopa tuplahintaisia, mutta nekin alkoivat kiinnostaa. Deutz, Hanomag tai Normag luvattiin kuukaudessa, Güldner, MAN tai Ritcher kolmessa. Englantilaisella Turnerilla oli niin ikään kuukauden toimitusaika, Farmall BM:llä 3 kk, samoin ranskalaisella Farmall FC:llä. Oudompia merkkejä ei viety käsistä, mutta kun säännöstely jatkui taas kesäkuussa 1952 täydellä tehollaan, alkoivat varastot tyhjentyä myös niiden osalta. Uusia kummajaisia tarjottiin hyvinkin 15 merkin verran, mutta viranomaiset vetelivät anomuksien päälle isot ruksit.

Säännöstelyajan päättymisen (1956) jälkeen hävisivät enimmät huonomaineiset ja tänne käymättömät traktorit markkinoiltamme, vaikka asiantuntijat olivat ennustaneet uutta epämääräisten merkkien vyöryä. Turnerin, Normagin, BMB-Presidentin ja GMW:n valmistus oli lopetettu, amerikkalaisten bensa- ja petroolitraktoreiden tuonneista oli jo vuosia. Runsaita määriä myyneiden 2-sylinteristen Zetoreiden menekki hiipui olemattomaksi, samoin kävi englantilaisille Alliksille ja pienempien mallien osalta 2-tahtisiksi muuttuneille Hanomageille. Güldner oli hyvä traktori, mutta sekin hävisi kuvioista. 1960-luvun alussa täällä myytävien traktoreiden luettelo oli paria poikkeusta lukuun ottamatta jo hyvinkin tasokas ja viitisen vuotta myöhemmin yksikään merkki ei tuottanut ainakaan täydellistä pettymystä.