1940-luku oli hankala vuosikymmen maatalouden koneellistumisen kannalta – puukaasulaitteilla ja saksalaisten keksinnöillä korvattiin vanhenevaa konekantaa

Lamakauden jälkeen hyvään vauhtiin päässyt maatalouden koneellistaminen katkesi talvisotaan, eikä koneiden saanti helpottunut ennen 1950-lukua. Amerikkalaismerkkien ja englantilaisen Fordsonin tuonteihin tuli lähes kuuden vuoden yhtämittainen katkos, vajetta ei saatu korvattua muutamalla sadalla saksalaisella traktorilla. Polttoainejakelun keskeytyminen aiheutti vielä enemmän hankaluuksia.
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
Välirauhan aikana uusien traktoreiden saantiin tuli lyhytaikainen mahdollisuus, kun laivaukset Petsamon Liinahamarin satamaan saatiin aloitettua. Koneita tuli pelkästään Amerikasta, Englannista päin eivät laivat seilanneet. Eniten saatiin SMK:n tilaamia International-telatraktoreita, joista lähes kaikki menivät armeijan ja Pellonraivaus Oy:n käyttöön. 37-hevosvoimainen ja päälle 3-tonninen McCormick T-6 oli luotettava kone, mutta liian kevyt järeämpien tykkien vetoon. (SA-kuva)
Välirauhan aikana uusien traktoreiden saantiin tuli lyhytaikainen mahdollisuus, kun laivaukset Petsamon Liinahamarin satamaan saatiin aloitettua. Koneita tuli pelkästään Amerikasta, Englannista päin eivät laivat seilanneet. Eniten saatiin SMK:n tilaamia International-telatraktoreita, joista lähes kaikki menivät armeijan ja Pellonraivaus Oy:n käyttöön. 37-hevosvoimainen ja päälle 3-tonninen McCormick T-6 oli luotettava kone, mutta liian kevyt järeämpien tykkien vetoon. (SA-kuva)
Vuoden 1940 Maatalouskalenteri painettiin rauhan aikana. Niinpä siinä mainostettiin uutta Farmall-mallistoa, vaikka traktoreiden saanti oli alkutalvesta 1939 lähtien täysin mahdotonta. Muutkin amerikkalaisvalmistajat olivat esitelleet uuden sukupolven traktoreitaan, mutta niiden tuonti oli valuuttasäännöstelyn takia hankalaa vielä sotien jälkeenkin.
Vuoden 1940 Maatalouskalenteri painettiin rauhan aikana. Niinpä siinä mainostettiin uutta Farmall-mallistoa, vaikka traktoreiden saanti oli alkutalvesta 1939 lähtien täysin mahdotonta. Muutkin amerikkalaisvalmistajat olivat esitelleet uuden sukupolven traktoreitaan, mutta niiden tuonti oli valuuttasäännöstelyn takia hankalaa vielä sotien jälkeenkin.
Fordin myöntämien luottojen avulla Suomeen saatiin ensimmäiset 46 Fordson Majoria loppusyksyllä 1945, seuraavana vuotena jo 1 040 traktoria. Muiden eurooppalaisten tehtaiden tuotanto oli vielä vähäistä ja amerikkalaisten merkkien tuonti hyvin vaikeaa. Niinpä Major oli ainoa traktori, jonka saamisesta oli edes vähäisiä toiveita, kolmena ensimmäisenä rauhanvuotena sen markkinaosuus oli lähes 90 %.
Fordin myöntämien luottojen avulla Suomeen saatiin ensimmäiset 46 Fordson Majoria loppusyksyllä 1945, seuraavana vuotena jo 1 040 traktoria. Muiden eurooppalaisten tehtaiden tuotanto oli vielä vähäistä ja amerikkalaisten merkkien tuonti hyvin vaikeaa. Niinpä Major oli ainoa traktori, jonka saamisesta oli edes vähäisiä toiveita, kolmena ensimmäisenä rauhanvuotena sen markkinaosuus oli lähes 90 %.
SHTZ 15/30 oli käytännössä sama traktori kuin Deering 15/30, mutta laatu oli muutamaa tasoa heikompi. Enimmillä koneilla viljeltiin vallattujen alueiden peltoja, mutta joitain kappaleita tuotiin sisämaahankin. Rauhan tultua kaikki neuvostotraktorit piti palauttaa kunnostettuina. (SA-kuva)
SHTZ 15/30 oli käytännössä sama traktori kuin Deering 15/30, mutta laatu oli muutamaa tasoa heikompi. Enimmillä koneilla viljeltiin vallattujen alueiden peltoja, mutta joitain kappaleita tuotiin sisämaahankin. Rauhan tultua kaikki neuvostotraktorit piti palauttaa kunnostettuina. (SA-kuva)
Suomalaiset saivat haltuunsa toistatuhatta sotasaalistraktoria, joista suurin osa jäi armeijan käyttöön, mutta muutamia liikeni myös alkuperäiseen tarkoitukseensa. Stalingradin ja Harkovan traktoritehtaiden SHTZ 15/30 -pyörätraktori ja telavetoinen SHTZ-NATI soveltuivat parhaiten peltotöihin, mutta kovin kiiteltyjä koneita ne eivät olleet.
Suomalaiset saivat haltuunsa toistatuhatta sotasaalistraktoria, joista suurin osa jäi armeijan käyttöön, mutta muutamia liikeni myös alkuperäiseen tarkoitukseensa. Stalingradin ja Harkovan traktoritehtaiden SHTZ 15/30 -pyörätraktori ja telavetoinen SHTZ-NATI soveltuivat parhaiten peltotöihin, mutta kovin kiiteltyjä koneita ne eivät olleet.
Traktorit saatiin liikkumaan puukaasulla, mutta kunnollisten voiteluöljyjen puute oli paha ongelma. Kansanhuoltoministeriön ohjekirjassa ”Maatalouskoneiden taloudellinen voitelu” annettiin säästövinkkejä.
Traktorit saatiin liikkumaan puukaasulla, mutta kunnollisten voiteluöljyjen puute oli paha ongelma. Kansanhuoltoministeriön ohjekirjassa ”Maatalouskoneiden taloudellinen voitelu” annettiin säästövinkkejä.
Hanomagit olivat enimmäkseen telakoneita
Hanomagit olivat enimmäkseen telakoneita
Jatkosodan aikaan traktoreita ei saatu kuin Saksasta ja sieltäkin vain muutamia satoja. Laborin Deutz ja Hankkijan Hanomag olivat jo oikeita dieseleitä. Deutz saatiin pyörimään hehkupatruunoilla ja puolipuristimella, Hanomag bensalla. Hanomagit olivat enimmäkseen telakoneita, mutta kaikki Deutzit pyörätraktoreita.
Jatkosodan aikaan traktoreita ei saatu kuin Saksasta ja sieltäkin vain muutamia satoja. Laborin Deutz ja Hankkijan Hanomag olivat jo oikeita dieseleitä. Deutz saatiin pyörimään hehkupatruunoilla ja puolipuristimella, Hanomag bensalla. Hanomagit olivat enimmäkseen telakoneita, mutta kaikki Deutzit pyörätraktoreita.
Suomessa oli jatkosodan syttyessä noin 6 000 traktoria, joista 2/3 varustettiin puukaasulaitteilla. Enimmät työt tehtiin hevosilla, traktoria kohden oli peltoa lähes 350 hehtaaria, mutta keväällä 1940 tehdyn kyselyn mukaan harvalla traktorilla oli äestetty yli 50 ha. Maatalousministeriön Tuotanto-osaston julkaisema ”Lannoitus- ja viljelyohjeita kevääksi 1942” kannusti aktiivisempaan traktoreiden hyödyntämiseen.
Suomessa oli jatkosodan syttyessä noin 6 000 traktoria, joista 2/3 varustettiin puukaasulaitteilla. Enimmät työt tehtiin hevosilla, traktoria kohden oli peltoa lähes 350 hehtaaria, mutta keväällä 1940 tehdyn kyselyn mukaan harvalla traktorilla oli äestetty yli 50 ha. Maatalousministeriön Tuotanto-osaston julkaisema ”Lannoitus- ja viljelyohjeita kevääksi 1942” kannusti aktiivisempaan traktoreiden hyödyntämiseen.
Puukaasuttimia tehtiin hyvinkin 30 valmistajan toimesta, kymmenkunta merkkiä oli suunniteltu traktorikäyttöön. Suosituin oli Wärtsilän tekemä Otso, joka kuvassa on asennettu tuolloin yleisimpään Fordson N-malliin. Otsolla Fordsonin tehot putosivat vain 20 %, huonommilla merkeillä jopa 35 %. Kaasutin maksoi jopa puolet uuden traktorin hinnasta, mutta hankintaan sai avustusta 20–30 %.
Puukaasuttimia tehtiin hyvinkin 30 valmistajan toimesta, kymmenkunta merkkiä oli suunniteltu traktorikäyttöön. Suosituin oli Wärtsilän tekemä Otso, joka kuvassa on asennettu tuolloin yleisimpään Fordson N-malliin. Otsolla Fordsonin tehot putosivat vain 20 %, huonommilla merkeillä jopa 35 %. Kaasutin maksoi jopa puolet uuden traktorin hinnasta, mutta hankintaan sai avustusta 20–30 %.
Polttoaineiden säännöstely alkoi syyskuussa 1939 Saksan hyökättyä Puolaan. Traktoreiden viikkoannos oli alussa 100 litraa, mutta myöhemmin määrät supistuivat olemattomiin. Jatkosodan aikaan traktoreihin oli mahdollista saada 20 litraa käynnistysbensaa vuodessa. Polttoaineiden osalta korttiaika päättyi lopullisesti 1947.
Polttoaineiden säännöstely alkoi syyskuussa 1939 Saksan hyökättyä Puolaan. Traktoreiden viikkoannos oli alussa 100 litraa, mutta myöhemmin määrät supistuivat olemattomiin. Jatkosodan aikaan traktoreihin oli mahdollista saada 20 litraa käynnistysbensaa vuodessa. Polttoaineiden osalta korttiaika päättyi lopullisesti 1947.

Suomalaisessa maataloudessa ei ole koskaan koettu vastaavaa nousukautta, kuin vuosina 1936–39. Kesät olivat suotuisia, Etelä-Suomessa kasvukausi oli kolmisen viikkoa normaalia pitempi. Oulun seudullakin kesä jatkui parilla viikolla. Vehnän viljelyala kymmenkertaistui ja viljalla myös tienasi. Huokeamman traktorin sai 10 hehtaarin viljasadolla. Karjapuolellakin meni hyvin, lehmien tuotokset olivat nousseet ja hinnat olivat kohdallaan. Eniten koneistusintoa lisäsi korkea puun hinta, Fordsonin sai parinsadan motin tukkilaanilla.

Konekauppa kävi vilkkaana, traktoreiden vuosimyynnit olivat parhaimmillaan luokkaa 1 500 kappaletta. Edellisellä vuosikymmenellä tarjolla oli vielä epäkuranttiakin kalustoa, mutta nyt traktori oli turvallinen ostos, mikä tahansa merkki oli hintansa väärti. Viimeisenä rauhankesänä täällä oli noin 6 000 traktoria ja hinattavia puimureitakin alun kolmattakymmentä. Koneliikkeet odottivat innolla uusia Amerikan traktoreita, joita oli esitelty pitkin vuotta 1939. Ford-Fergusonit, Farmall:it, John Deeret ja Massey-Harrikset jäivät kuitenkin sillä erää näkemättä. Syksyllä alkoi niukkuuden aika, joka hellitti lopullisesti vasta reilut 15 vuotta myöhemmin.

Traktoreita Petsamosta

Kaikkinaisen tavaran tuonti alkoi takkuilla jo syyskuun alussa 1939, jolloin Saksa hyökkäsi Puolaan. Koneidenkin saanti vaikeutui ja marraskuun viimeisenä päivänä alkanut talvisota katkaisi tuonnit totaalisesti.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Sota päättyi 13.3.1940, mutta laivaliikenne ei siitä helpottunut, sillä englantilaiset olivat sulkeneet Pohjanmeren ja saksalaiset Itämeren. Suomen ja Ruotsin ainoa henkireikä maailmalle oli ympäri vuoden sulana pysynyt Liinahamarin satama lähellä Petsamoa. Venäläiset jättivät Petsamon 13.4. ja jo seuraavana päivänä satamaan tuli ensimmäinen elintarvikelastissa ollut rahtilaiva. Liinahamarissa oli pari laituria ja jokunen makasiini, mutta laajentamalla vuorokausikapasiteetti saatiin nousemaan 2 000 tonniin.

Maakuljetukset tehtiin Petsamon ja Rovaniemen välistä Jäämerentietä myöten. Rahtaukseen osallistui 1 600 suomalaista ja 400 ruotsalaista kuorma-autoa ja puoliperävaunurekkaa, kuljetuksia varten perustettiin toukokuussa 1940 Pohjolan Liikenne Oy. Lastaajien, automiesten, repsikoiden, tiemiesten ja huoltoporukoiden yhteismäärä oli suurimmillaan yli 10 000 henkeä. Projekti veti puoleensa monenlaista väkeä, tunturin kupeeseen nousi laaja slummikylä, jossa mikään rikollinen toiminta ei ollut vierasta. Talvisodan hengestä ei ollut enää tietoakaan.

Koko operaatiota johti kenraalimajuri Paavo Talvela, jolle oli annettu diktaattorin valtuudet asioiden hoitamiseen. Niitä myös tarvittiin, sillä arvokkaita lasteja ryöstettiin useita kertoja, tiukasta vartioinnista huolimatta. Kuljetukset jatkuivat 14.6.1941 asti, jolloin Englanti katkaisi Jäämeren liikenteen vastavetona saksalaisten joukkojen keskittämiselle Lappiin. Jatkosota alkoi 11 päivää myöhemmin.

Reilun vuoden aikana ennätettiin tuoda aikamoinen rivi amerikkalaisia traktoreita. Uutta Ford-Ferguson 9N -mallia tuli 20 kappaletta, Hankkijalle jokunen Oliver ja W-Deering sekä Laborille John Deerejä. Muutamia Allis-Chalmers pyörätraktoreita saatiin ja kymmeniä telakoneita, samoin Caterpillareita. Eniten traktoreita tuli SMK:lle, jonka tilaukseen kuului 300–400 International-telatraktoria ja ehkä joitakin kymmeniä uuden mallisia Farmall-pyörätraktoreita. Telapelit menivät armeijalle, Pellonraivaus Oy:lle ja Maatalousseurojen Asutusasiantoimistolle. Mittavat konetuonnit eivät olisi onnistuneet ilman amerikkalaisten myöntämiä lainoja. Seuraavan kerran uusia Amerikan traktoreita nähtiin vasta 1946, jolloin tänne onnistuttiin saamaan 36 Oliveria ja 24 Farmallia.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Vihattu puukaasu

Polttoaineiden jakeluun tuli rajoituksia heti syyskuussa 1939. Traktoreihin sai tuolloin 100 litraa viikossa ja se koski kaikkia polttonesteitä. Joulukuussa määriä pienennettiin, mutta ajankohdasta johtuen se ei vaikuttanut juurikaan maatalouteen, harvemmassa talossa kun kului talvisaikaan muuta kuin lamppuöljyä. Helmikuusta lähtien petroolin ja naftan ostokortteja sai vain poikkeustapauksissa. Tammikuun 15 päivänä 1941 puu- tai hiilikaasuttimesta tuli pakollinen varuste kaikkiin muihin ajoneuvoihin, paitsi diplomaatti- ja hälytysajoneuvoihin. Traktoreita tämä määräys ei koskenut, mutta jos ei ollut saanut hamstrattua tynnyreittäin petroolia, niin ajaminen ei muulla keinolla enää onnistunut.

Työtehoseura oli marraskuussa 1940 testannut käytännön työssä kahdeksaa kotimaista puukaasutinta, jotka kaikki todettiin kelvollisiksi. Parhaat tehot ilman puristussuhteen nostoa saatiin Wärtsilän Hietalahden Sulkutelakan tekemästä Otsosta, joka sai N-Fordsonin 26:sta hevosvoimasta puukaasulla ulos 21,08 hv. Heikoimman tuloksen antoi Oy Suomen Autoteollisuus Ab:n Häkä 15,78 hevosvoimalla. Kun Fordsonin puristussuhdetta nostettiin sylinterikantta vaihtamalla lukemaan 1: 7,8, päästiin Sysikaasu Oy:n S.G:llä hevosvoimaa vaille alkuperäisiin tehoihin. Puristuksien nostoa ei kuitenkaan suositeltu, koska kampikäynnistys vaikeutui, eikä traktorissa voinut enää käyttää petroolia, jos sitä sattui jostain löytymään. Koivupilkkeitä kului tunnissa 17–22 kg.

Puukaasutin oli hintava laite, kallein oli 21 000 markan hintainen Otso, halvin Lahden Rautateollisuus Oy:n tekemä Raute, joka maksoi 13 100 mk. Uusi rautapyöräinen Fordson oli edellisenä vuotena kustantanut 36 000 mk. Valtiolta sai jokaiseen Työtehoseura Oy:n testaamaan ja välittämään kaasuttimeen 4 000 markan avustuksen.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Kaasutin maksoi paljon, se haittasi ajamista, rajoitti näkyvyyttä, söi tehoja, oli konstikas käynnistettävä ja vaati runsaasti huoltoa. Hyvillä pilkkeillä taitava traktorimies sai moottorin pyörimään pelkän puukaasun voimalla, mutta imusarjaan ruiskutettu vähäinen bensa-annos nopeutti prosessia. Kansanhuollolta saattoi anomusta vastaan saada käynnistysbensakortteja 20 litralle per vuosi. Käynnistysbensaa tarvittiin myös petroolimoottoreihin, joita pyöritettiin muun muassa tärpätillä.

Häkäpönttö lienee sota-ajan vihatuimpia laitteita, kaikkinaisen vaivalloisuuden lisäksi se oli terveydelle vaarallinen. Käynnistys sisätiloissa tiesi varmaa kuolemaa, mutta häkä saattoi tappaa myös ajan kanssa, jos sille altistui toistuvasti. Huoltotoimetkin piti tehdä varovasti, sillä puhdistimista päivittäin valutetut kondenssivedet olivat hyvin myrkyllisiä. Puukaasuaika jatkui sodan päättymisen saakka, polttoaineiden viimeiset jakelurajoitukset poistuivat 1947.

Saksalaisten keksintöjä

Uusien traktoreiden saaminen päättyi Jäämeren liikenteen sulkeutumiseen, mutta vaikka kaikki meritiet olisivat yllättäen avautuneet, ei tänne olisi saatu ainoatakaan amerikkalaista tai englantilaista traktoria. Syynä oli yhteiset kuviot saksalaisten kanssa. Niinpä Saksa oli ainoa mahdollinen traktoreiden toimittaja koko jatkosodan ajan.

Ensimmäisenä uusille apajille ennätti SMK:n johtaja Werner Oesch, joka Saksan matkallaan onnistui saamaan koko Lanzin tuotearsenaalin, johon kuului puolenkymmentä kuulapäätraktoria teholuokissa 15–55 hv eri versioineen, sekä laaja valikoima sadonkorjuukoneita. Aurat ja kylvökoneet toimitti Rudolf Sack

Hanomag R40 -pyörätraktori ja K50-telatraktori päätyivät Hankkijan listoille. SMK:n Lanz Bulldogit olivat hehkukuulasytytteisiä, mutta Hanomagit oikeita dieseleitä, jotka käynnistettiin bensalla ylimääräisen suljettavan palotilan avulla. Traktoreissa oli tietysti ruiskutuspumput sekä starttausta varten magneetto ja kaasutin. Hanomagit olivat huomattavasti suurempia, kuin aiemmin Suomessa käytetyt traktorit. Molemmissa oli samat 5,2-litraiset nelosmoottorit, pyöräversiossa oli 40 hv ja painoakin hulppeat 3,2 tonnia. Niinpä riittävän leveät työkoneet olivat hakemisessa, sama ongelma oli isompien Lanzien kanssa. Yleensä niiden jälkeen laitettiin useita äkeitä perättäin. Sadonkorjuukoneet Hankkija osti niin ikään saksalaiselta Fellalta, Överum-aurat saatiin Ruotsista.

Labor sai Deutzin edustuksen, joka myöskin kuului suuriin saksalaismerkkeihin. Mallistoon sisältyi 11 hv:n F1M414, 35 hv:n F2M417 ja 50-hevosvoimainen F3M417. Pienintä 1-sylinteristä Deutzia ei luultavasti tuotu ja suurinta 3-sylinteristäkin ehkä vain muutamia kappaleita, mutta 2-sylinteristä mallia varmaankin kymmeniä. Etukammiodieselit olivat vielä nestejäähdytteisiä ja ne startattiin kammesta puolipuristimien ja hehkupatruunoiden avulla.

Tiettävästi ainakin osa Hanomageista myytiin polttoaineineen, Saksan valtio takasi naftan saannin, mutta jokaiseen traktoriin ei liemiä varmaankaan riittänyt, koska joissakin oli valmiina puukaasulaitteet.

Puukaasutraktoreihin annettu käynnistysbensa tuli myös Saksasta, missä sitä tehtiin synteettisesti kivihiilestä ja kivihiilitervasta. Tässä ”rommeliksi” kutsutussa polttoaineessa oli puolet etanolia ja sitä käytettiin myös panssarivaunuissa. Neuvokkaat suomalaissoturit keksivät nopeasti systeemit, jolla sprii saatiin erilleen bensasta. Tätä rankkaa bensanhajuista ja -makuista korvikejuomaa sanottiin telaketjuviinaksi ja siitä tuli joillain rintamalohkoilla melkoinen ongelma.

Saksalaisten traktoreiden tuonti päättyi yhtä aikaa jatkosodan kanssa, kokonaismäärä oli 379 kappaletta, joista osa meni Pellonraivaus Oy:lle ja TVH:lle. Eniten tuotiin Lanzia, seuraavana oli Hanomag, harvinaisimmiksi jäivät Deutz ja E.Grönblom Oy:n edustama Famo-telatraktori.

Sotasaaliskoneet olivat lainassa

Armeijalla oli jatkosodan alussa käytössään 1 257 traktoria, joista omia 941 ja pakko-otettuja 316. Ottotraktoreiden määrä oli melko vähäinen, sillä sen ajan pyörätraktoreiden maasto-ominaisuudet olivat heikot, ne olivat hitaita ja vähäisestä painosta johtuen vetovoimaa oli niukasti. Telatraktorit olisivat olleet haluttuja, mutta niitä oli maatiloilla vähän. Kuorma-autoilijoita pakko-otot kirpaisivat paljon rankemmin, armeijalla kun oli tuolloin 6 803 omaa ja 20 095 pakko-otettua kuorma-autoa.

Oma lukunsa oli neuvostojoukoilta vallatut sotasaalistraktorit, joita saatiin talvisodassa 32 kappaletta, mutta jatkosodassa yhteismäärä oli jo yli 1 100 traktoria. Eniten napattiin petroolikäyttöisiä 5 tonnin SHTZ-NATI-telatraktoreita, joista osassa oli puukaasulaitteet. Halutuin saalis oli ”Seiskapillarin” kopio Stalinets 65, joka painoi reilut 11 tonnia. 13,5-litraisesta nelosdieselistä irtosi 65 hidasta hevosvoimaa.

Suomalaisjoukkojen haaviin jäi myös pyörätraktoreita, yleisin oli Stalingradin ja Harkovan tehtaiden tekemä SHTZ 15-30, joka perustui amerikkalaisen IH-Deeringin tekniikkaan. Leningradilaisen Kirovin tehtaan Farmall-kopio Universal U-2 oli toiseksi yleisin, saman laitoksen aiemmin tekemää Putilovets-Fordsoniakin löytyi muutamia kappaleita valloitettujen alueiden kolhooseista.

Saalistraktoreiden kunnostuksesta vastasi SMK, jolle etenkin pyörätraktoreiden tekniikka oli entuudestaan tuttua IH-edustusten myötä. Lähes kaikki telakoneet jäivät armeijalle, mutta pyörätraktoreita myytiin siviilikäyttöönkin. Vallattujen alueiden viljelystä vastanneella Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunnan Maatalousosastolla oli käytössään 80 pyörä- ja 11 telatraktoria, Linnoitusjoukoilla 28 pyörä- ja 97 telakonetta, tienpitojoukoilla 26 ja 38.

Stalinetsia lukuun ottamatta, kaikki neuvostotraktorit olivat melko epäluotettavia ja alkeellisia laitteita. Erityisen runsaasti jouduttiin remontoimaan Venäjän Deeringiä, jonka toleranssit olivat kokonaan omaa luokkaansa.

Sodan päätyttyä kaikki traktorit piti luovuttaa hyväkuntoisina takaisin, romuistakin piti tehdä toimivia koneita. Valvontakomissio piti huolen, että näin myös tapahtui. Toukokuun loppuun mennessä 1945 saatiin kunnostettua ja luovutettua 262 traktoria, joista NATI:n osuus oli 167 kpl ja Stalinetsin 75. Pyörätraktoreita oli 20, joista 15 neuvosto-Deeringiä.

Armeijan hallussa ollut saksalainen kalusto piti myös antaa venäläisille, samoin kaikki saksalaisten yritysten ja yksityishenkilöidenkin omistamat laitteet, kiinteistöt ja maaomaisuus. Vastaavasti suomalaisten yritysten ja yksityisten omistamat saksalaiset traktorit ja muut koneet saivat jäädä tänne.

Niukkuutta kesti pitkään

Suomen traktorikanta oli mennyt kuudessa vuodessa huonoon kuntoon. Heikkolaatuiset korvikeöljyt ja pidennetyt vaihtovälit olivat syöneet moottoreita ja voimansiirtoja. Varaosista oli valtava puute; Wärtsilä, Rosenlew ja etenkin Ata Oy olivat monen muun metalliyrityksen ohella koko sodan ajan tehneet kykyjensä mukaan tarvikeosia, mutta määrät olivat riittämättömiä ja valikoima suppea.

Eniten palikoita tarvittiin Fordsoniin, koska niitä oli moninkertaisesti muihin merkkeihin verrattuna, Kohta rauhan tultua Englannista alettiin saada vaihtomoottoreita, joita soviteltiin puukaasulla ja huonolla voitelulla pilattuihin N-Fordsoneihin, moni 20-lukulainen F-Fordsonkin sai nokalleen uuden koneen. Myös Hankkija, SMK ja Labor pääsivät aloittamaan varaosatoimitukset iäkkäisiin Oliver-, Deering-, Farmall- ja John Deere-traktoreihin, mutta osien saaminen USA:sta oli paljon hankalampaa. Mallit olivat vaihtuneet ja dollarit olivat tiukassa.

Lokakuun viimeisenä päivänä 1945 päästiin sitten Hernesaaren satamassa purkamaan ensimmäinen 46 traktorin erä uusia Fordson Majoreita Baltic-laivan kannelta. Tämä ja seuraavan vuoden suurempi tuonti tuli mahdolliseksi Fordin myöntämän luoton turvin. Samana syksynä tuli vielä Ruotsista viisi Volvoa, joista yksi oli uutta traktorisukupolvea edustanut T22, muut isompia T42- ja T43-malleja. Näiden ”Rauhantraktoreiden” myötä alkoi uusi aika maatalouden koneellistamisessa, mutta vapaaseen jakeluun traktorit ja muut tärkeät välineet tulivat vasta päälle 10 vuotta myöhemmin.