Jokaisella entisajan traktorimiehellä oli omatekoinen puukärry, jolla ajettiin heinät, jyväsäkit, sonnat ja muut monipuoliset maataloustuotteet – mutta kuormista ei voinut tehdä kovin raskaita ja ne piti tyhjentää käsivoimin. Sotien jälkeen Suomessa oli valtava määrä loppuun ajettuja kuorma-autoja ja niistä löydettiin ratkaisu raskaampiin traktorikuljetuksiin.
Kuorma-autosta pätevä seppä sai tehtyä jykevän perävaunun, jossa oli jarrut, jousitus ja mekaaninen tai peräti hydraulinen kippi. Useimmille vetokoneille nämä kärryt olivat liiankin vankkoja. Suurimmat traktorit painoivat 50-luvun lopulla suunnilleen 2,5 tonnia, isommasta kuorma-autosta tehdylle kärrylle siunaantui painoa hyvinkin tonnin verran enemmän. Täyteen lastattu kärry oli haasteellinen vedettävä tehokkaallekin traktorille, jos maasto oli mäkistä tai upottavaa.
Kun kärryn akselille järjestettiin veto, alkoivat kuormat liikkua heikoillakin reiteillä. Pientä ongelmaa koitui voimansiirtoakseleiden erilaisista pyörimissuunnista, traktorin voimanottoakseli kun pyörii myötäpäivään, mutta kuorma-auton kytkinakseli vastapäivään. Kun kärryn vaihteiston eteen lisättiin suunnanvaihtaja, alkoivat akselit pyöriä samaan suuntaan. Yleensä pari kärryn vaihdetta passasi yksiin traktorin numeroiden kanssa.
Traktoria pystyi liikuttamaan myös pelkällä kärryvedolla, mutta se ei ollut isoimmallakaan vaihteella kovin vauhdikasta menoa, vaikka välistä toisin väitetäänkin. Jos auton moottori on kiertänyt 3 000 rpm ja liikkunut talla pohjassa satasta, niin Majuria tai Nuhvia on sellaisesta autosta tehdyllä kärryllä voinut työnnättää korkeintaan 25 kilometrin tuntinopeudella. Voimanottoakseli kun on pyörinyt 4 kertaa hitaammin kuin auton kytkinakseli. Nopeutta on saatu kasvatettua lisävälityksellä, mutta kovin reippaaseen menoon ei 50 hv:n traktori yltynyt, kun tuplasti tehokkaamman autonkaan liikkuminen ei ollut varsinaista voiman juhlaa. Joka tapauksessa perävedon avulla on kuljetettu isoja kuormia. Tyhjällä kärryllä ja alamäessä on sitten saatettu rikkoa ennätyksiäkin. Nelivetotraktoreiden ja tehdastekoisten telivaunujen yleistettyä kuorma-autoista rakennetut kärryt menivät nopeasti muodista.
Pohjakuljettimella ja levityskelalla varustetut lantakärryt ottivat vielä 50-luvulla voimansa vaunun pyöristä. Siitä oli pari etua; ei tarvittu nivelakselia ja levitysmäärä pysyi suunnilleen samana ajonopeudesta riippumatta. Jos pellon pinta oli liukas ja kelaan meni tiukempi annos, niin pyörä alkoi luistaa ja kuljettaja saattoi joutua purkamaan tukoksen talikolla. Muun muassa tämän vaivan takia alettiin siirtyä voimanottokäyttöisiin vaunuihin, mutta nytpä kuljettajan piti ajaa koko ajan samalla vaihteella ja samoilla kierroksilla, että levitysmäärä pysyisi halutuissa rajoissa.
Kun traktorin ”saparoon” otettiin voima hammaspyörien välityksellä murikka-akselilta, saatiin voimanotto pyörimään samaan tahtiin vetopyörien kanssa ja lantakärry pelasi taas kuten maapyörävetoisessakin versiossa, mutta paljon varmemmin. Luonnollisesti tällä etevällä toiminnolla varustetussa traktorissa oli mahdollisuus myös tavalliseen 540 kierroksen ulosottoon, vaihdos hoitui kätevästi valintakytkimellä.
Näitä ajovoimanotoksi nimettyjä sovelluksia oli useamman sorttisia ja niistä oli hyötyä erityisesti vetävien perävaunujen käytössä. Enää ei oltu yhden tai kahden yhteensopivan vaihteen varassa, vaan kärry veti yksiin kaikkien traktorin vaihteiden kanssa, kun sopiva välityssuhde oli ensin passattu suunnanvaihtajalla. Kärryn voimansiirrossa ei tarvittu enää välttämättä vaihteistoa.
Ihan ongelmatonta ei kärryn vetäminen vieläkään ollut. Joissakin traktorimerkeissä oli hyvin hidas ajovoimanotto, akseli saattoi pyörähtää metrillä 2 tai 3 kierrosta, mikä oli tiukassa paikassa liian vähän. Kun momentit kasvoivat liian suuriksi, saattoivat kärryn tai traktorin voimansiirrosta paikat ratkeilla. Vaurioiden välttämiseksi kärryn aihioksi suositeltiin vetotraktoria kolme kertaa tehokkaampaa autoa, myös nivelakselin ylikuormakytkimellä saatiin estettyä rusahduksia. Nimenomaan perävaunukäyttöön suunnitelluissa ajovoimanotoissa, kuten Valmetissa ja Volvossa, kierroksia oli vähintään 8 metriä kohti, mikä oli paljon turvallisempi lukema.
1970-luvun alussa suunnilleen puolet Suomen markkinoilla olleista traktoreista oli varustettu ajovoimanotolla, mutta seuraavalla vuosikymmenellä siitä tuli jo harvinaisempi varuste.
