Mittavampaan konekuljetukseen siirryttiin ensimmäiseksi Pohjois-Amerikassa. Telatraktorit liikkuivat amerikkalaisissa metsissä jo 20-luvulla, Toisen Maailmansodan aikoihin ne olivat kehittyneet jo hyvinkin toimintavarmoiksi ja maastokelpoisiksi. Puut juonnettiin koneen äärelle tehokkaalla vinssillä, jonka jälkeen rungot ripustettiin kahden suuren teräspyörän kannattamaan kaarevaan pankkoon, eli ns. Isopyörään. Vaikeimmista vuoristokohteista puutavara saatiin lastauspaikoille erityisillä moottorivetoisilla köysiradoilla, myös perinteinen hevos- ja muulikuljetus oli yleistä vielä 40-luvulla.
Sodan jälkeen puutavaralla oli valtava kysyntä. Rauhantöihin palanneet miehet tarvitsivat talonrakennuspuuta, selluloosalle oli keksitty uutta käyttöä, paperiakin tarvittiin entistä enemmän. Puiden kuljetus metsästä jatkolastauspaikalle alkoi olla systeemin pullonkaula. Hevoskuljetuksiin ei enää saanut ammattitaitoista väkeä, varsinkaan kun palkat eivät olleet kilpailukykyisiä esim. tehdastyöhön verrattuna. Telatraktorit olivat tehokkaita, mutta kalliita ja kömpelöitä. Tavallisia maataloustraktoreitakin kokeiltiin, mutta niiden ominaisuudet eivät vielä siihen aikaan riittäneet metsäajoon, ainakaan hankalimmissa maastoissa. Ensimmäiset kumipyöräiset juontotraktorit kehitettiin 50-luvun alussa, ja se näytti olevan ratkaisu ainakin amerikkalaisten puunkorjuuongelmiin.
Ensimmäisiä, jollei peräti ensimmäinen varta vasten metsäajoon suunniteltu kumipyörätraktori, oli nelivetoisesta FWD-kuorma-autosta tehty Blue Ox. Wisconsinilaisen FWD Truck Companyn ja ontariolaisen KVP-metsäyhtiön yhteistyössä kehittämä "Sininen Härkä" esiteltiin vuonna 1952. Traktori syntyi yksinkertaisesti vain poistamalla kuorma-autosta metsäajossa tarpeettomat osat, kuten umpikoppi ja lokasuojat, lisäämällä moottorin ja jäähdyttimen ympärille suojarakenteita ja vaihtamalla renkaat maastokuvioisiksi. Kun auton peräosaan vielä ympättiin A-runkoinen juontopuomi ja vinssi, oli uusi metsäkone valmis pohjoisamerikkalaisille savotoille. "Sinihärässä" oli riittävästi voimaa, moottorina kuusisylinterinen 130 hv:n bensa- tai dieselmoottori, siirtoajotkin sujuivat vauhdikkaasti 77 km/h huippunopeuden ansiosta, mutta autokäyttöön suunnitellussa alustassa oli myös rajoitteita. 14.00 x 20-pyörien ja 36-sentin maavaran takia piti hankalimmat maastot jättää vielä telakoneille, normaali kuorma-auton ohjaus taas teki koneesta kömpelön. Puutteistaan huolimatta koneella riitti kysyntää 60-luvulle saakka.
Kaivosajoneuvoihin erikoistuneet oregonilaisveljekset Eddie ja Elmer Wagner olivat soveltaneet koneisiinsa hydraulista runko-ohjausta jo 40-luvulla. Linkkuohjauksessa takapyörät kulkivat etupyörien jäljissä, mikä teki koneista huomattavasti pyöräohjauksisia ketterämpiä ahtaissa kaivoskäytävissä. Koska akselistoissa ei tarvittu ohjausniveliä, saatiin rakenteetkin kestävämmiksi. Runko-ohjauksen ilmeisen hyviä ominaisuuksia päätettiin kokeilla myös metsäkäytössä, ensimmäinen Wagner Loggermobile-juontotraktori valmistui vuonna ‑54. Pyöräkuormaajan pohjalta tehdyt Wagnerit olivat todella tehokkaita. Cummins-dieselmoottoreissa oli tehoa 160 hv:sta ylöspäin, nelivedon rakenteet ja voimansiirto olivat kestävyydeltään huippuluokkaa. Tuote ei kuitenkaan ollut vielä ominaisuuksiensa puolesta valmis, koneet painoivat massiivisesta alustasta johtuen 15–20 tonnia, mikä oli joskus liikaa amerikkalaisiinkin metsiin. Kaivoskäyttöön suunnitellut renkaat olivat kestävyydeltään aikansa parhaat, mutta metsässä niiden pito oli huono. Runko-ohjaus kuitenkin havaittiin ylivoimaisen päteväksi metsätyössä, myöhemmin myös järeämmissä maataloustraktoreissa. Juontokoneista, ja nimenomaan runko-ohjatuista, alettiin 50-luvun lopulla käyttää yleisnimitystä Skidder (laahaaja, luisuttaja).
Kanadan Woodstockissa v. 1947 perustetun Timberland Machines Co:n tuotteita olivat 50-luvun lopulle saakka erilaiset metsätöissä käytettävät vinssit, puomikuormaimet ja väkipyörät. Vuonna ‑56 yhtymä sai valmiiksi ensimmäisen juontotraktorinsa, Timberskidderin. Blue Ox:in tavoin se oli jäykkärunkoinen, ohjaus tapahtui etupyörillä, mutta rengaskoko ja maavara olivat riittäviä hankalimpiinkin olosuhteisiin. 200-hevosvoimaisen Chrysler V8-bensamoottorin vauhdittama traktori liikkui siirtoajossa reilusti yli 60 km/h, päälle 10 motin tukkilastit tulivat perässä 15 kilometrin tuntinopeudella. Ominaisuuksiltaan hyvä kone pilaantui kuitenkin korkealla hinnalla ja sen myynti jäi vähäiseksi.
Washingtonilainen Dwight Garrett rakensi vuonna 1958 kevyen juontokoneen, jonka rakenne oli suunnannäyttäjänä kaikille myöhemmille skiddereille. Tree Farmer (puuviljelijä)-merkkisessä koneessa oli nelisylinterinen 30 hv:n Ford-bensamoottori, neliveto, hydraulinen runko-ohjaus, vinssi ja puskulevy. Halpojen ja yksinkertaisten rakenteiden ansiosta koneen hinta jäi kolmasosaan Timberskidderistä, mikä teki Tree Farmerista ensimmäisen hyvin myyneen koneen. Tree Farmerin lastit eivät olleet verrannollisia telakoneiden kuormille, mutta laanit kasvoivat kuitenkin nopeammin, koska voima ja vetokyky korvautui ketteryydellä ja nopeudella. Myöhemmin Tree Farmerit järeytyivät ja niihin asennettiin dieselmoottorit. Amerikassa valmistuksesta vastasi vuodesta ‑61 lähtien Hawker Siddeleyn tytäryhtiö Can Car.
Samaan aikaan Timberland Machines oli pannut Timberskidderinsä uuteen uskoon, runko-ohjattu 60 hv:n Timberjack (tukkijätkä) oli valmis maailmanvalloitukseen vuonna ‑61. Jack tarkoittaa metsämiehen tai jätkän lisäksi myös aasia, mikä huomioitiin tuotelogon suunnittelussa. Tree Farmerin tapaan se oli erittäin maastokelpoinen ja kohtuuhintainen, valmistusmäärät nousivat pian useisiin satoihin vuodessa. Vientiä oli kaikille mantereille, yksistään Ruotsiin tuli 60-luvun aikana yli 300 Timberjack-juontokonetta.
Näiden kahden merkin menestys sai muutkin konevalmistajat innostumaan metsäkonealasta, suuremmista yrityksistä omia skiddereitään alkoivat tehdä mm. John Deere, Clark, International Harvester, myöhemmässä vaiheessa myös Caterpillar.
Suuressa maailmassa kokorunkojuonto on vieläkin yleisin puunkorjuutapa ja skidderi yleisin metsäkonetyyppi; apumiehen vaatineet vaijerivinssit ovat tosin vaihtuneet juontopihteihin, koneiden koko kasvanut ja tekniikka kehittynyt. Kokorunkojuonnon loppumista on ennusteltu, mutta aivan pian näin tuskin käy. Puut ovat jossain päin maailmaa sen kokoisia, että metsässä pätkiminen ei ole järkevää ja kun sahat vielä tahtovat puunsa pitkinä, niin menetelmien radikaalille muuttamiselle ei ole välitöntä tarvetta.
Ensimmäiset amerikkalaiset juontotraktorit tuotiin Suomeen vuoden 1963 aikana. Metsäajoista huolehtivat vielä siinä vaiheessa hevosmiehet vänkäreineen lähes 90 prosentin osuudella, mutta hakkuumäärien jatkuvan kasvun takia puunkorjuun koneellistaminen nähtiin välttämättömäksi. Metsävarusteisia maataloustraktoreita oli käytetty varsin menestyksekkäästi 50-luvun alusta saakka, peltokäyttöön suunnitellut rakenteet olivat kuitenkin paha rajoite kestävyydelle ja maasto-ominaisuuksille.
Ominaisuuksiensa puolesta tuontikoneet soveltuivat Suomeen yhtä hyvin kuin Pohjois-Amerikkaankin, mutta hinnoiltaan ne olivat monen urakoitsijan saavuttamattomissa. Valmet näki uudenlaisessa puunkorjuutavassa ja juontokoneissa mahdollisuuden, ensimmäinen runko-ohjattu neliveto maastotraktori valmistui vuonna ‑63. Uudessa Valmet 363 D:ssä oli sama kolmisylinterinen diesel kuin 361-maatalousmallissa, samoin vaihteisto ja akselistot. Maataloustraktorin osia käyttämällä pyrittiin kevyeen rakenteeseen ja halpaan hintaan. Valmetista tulikin markkinoiden edullisin: vuoden ‑65 hinnastoissa 46-hevosvoimainen ja nelitonninen Valmet 363 D maksoi 31 000 mk, Ruotsissa lisenssillä tehdyn 65-hevosvoimaisen ja suunnilleen samanpainoisen Tree Farmerin ostoon tarvittiin 45 500 markkaa, amerikkalaiset koneet olivat huomattavasti näitä kalliimpia. Mikään pikkuostos ei Valmetkaan ollut, sen hinnalla sai kolme tavallista 50 hv:n traktoria.
Valmetia terästettiin vuoden ‑65 aikana nelisylinterisellä 80 hv:n 411D-moottorilla, uudistettu Valmet Terra 865 B sai samana vuotena Koneviestin arvostetun "Vuoden kone" ‑palkinnon. Samaa perusrakennetta käytettiin myös armeijalle toimitetuissa Terra 865 BM-miehistökuljetustraktoreissa. Maatalousmallien osien ja rakenteiden hyödyntäminen metsätraktorissa saattoi olla hinnoittelumielessä hyvä ratkaisu, mutta se tehtiin kestävyyden kustannuksella. Toistuvat voimansiirto- ja akselistoremontit olivat tavallinen ilmiö. Mallia tehtiin 60-luvun loppuun mennessä yhteensä 212 kappaletta, jonka jälkeen se korvattiin uudella Valmet 880-traktorilla. Uutuus alkoi kooltaan olla Amerikka-luokkaa, tehoa turbomallisena 110 hv, painoa 7 tonnia, varustuksena mm. kaksiportainen power shift, hydrauliset monilevyjarrut sekä lämmin ja äänieristetty ohjaamo. Rinnakkaismallina tehtiin 880 K-kuormatraktoria.
Tamperelaisen Lokomon tuotteita olivat dieselveturit, täryjyrät, kaivinkoneet ja murskaimet. 60-luvun lopulla valikoimaa monipuolistettiin Teli-Lokkeri ‑kuorma- ja Juonto-Lokkeri ‑juontotraktorilla. Näistä Hankkijan markkinoimista koneista ei löytynyt maatalouskoneiden osia eikä kevyitä rakenteita: 130-hevosvoimainen Juonto-Lokkeri painoi varusteineen 8,3 tonnia. Perinteisestä skidderimallista Lokkeri erosi ainakin ohjaamonsa puolesta, kuljettaja ei istunut koneen keskivaiheilla, vaan kuorma-automaisesti traktorin etuosassa.
Juonto-Lokkerin ja Valmet 880 tulemisen aikoihin kokorunkojuonnosta oltiin luopumassa ja siirryttiin nykymuotoiseen tavaralajimenetelmään. Enimmillään juontotraktoreita hääri Suomen metsissä vuosina 1965–70, jolloin 10 prosenttia maamme metsäkuljetuksista tehtiin niillä. Viisi vuotta myöhemmin prosenttiosuus oli enää neljä, samaan aikaan kuormatraktoreilla ajettiin puistamme 81 prosenttia ja hevosilla 5 prosenttia.
Suomessa skiddereitä on käytetty viimeisen 30 vuoden aikana lähinnä metsänviljelytöissä ja hakkuukone-alustoina, kotimaista valmistusta ei ole ollut sitten 70-luvun alun. Muinoisista amerikkalaisista merkeistä useat ovat fuusioituneet, eikä niillä ole mitään tekemistä alkuperäisten valmistajien kanssa. Merkkeinä menossa mukana ovat vielä ainakin John Deere, johon myös Timberjack kuuluu, Farnklin-Tree Farmer ja Clark Ranger. Valmet-merkkinen juontotraktorikin on vielä markkinoilla, Komatsu-yhtymä tekee sitä Kanadan tehtaillaan. Näiden lisäksi meillä vähemmän tunnettuja valmistajia on maailmalla vielä kymmeniä, jos ei peräti satoja.
Lue myös metsäkonehistoriikin muut osat:
