Suomessa oli reilut 60 vuotta sitten vain 237 yli 100 peltohehtaarin maatilaa, joista yli 90 prosenttia oli Tampere–Mikkeli-akselin alapuolella. Yllättäen eräs Suomen suurimmista maatiloista oli tuolloin Rautalammilla, missä vielä nykyäänkin on jonkun satunnaisen matkailijan mielestä pelkästään vettä ja metsää.
Tuo aikansa suurtila raivattiin vuosina 1953–55 Pellonraivaus Oy:n toimesta Rastunsuolle, uutta peltoa syntyi kaikkiaan 245 hehtaaria. Vuoteen 1963 asti siellä tehtiin monipuolisia viljelykokeita, jonka jälkeen tila lohkottiin ja myytiin paikallisille viljelijöille. Aikalaiskertomusten mukaan maista suorastaan tapeltiin, mutta jo kuuden vuoden kuluttua niitä jätettiin viljelemättä, mikä tuli mahdolliseksi pellonvaraussopimusten, eli kansanomaisemmin peltopakettien myötä.
Peltojen ja rakennusten lisäksi myyntiin pantiin myös tilan monipuolinen kalusto, johon kuului muun muassa kaksi tela- ja viisi pyörätraktoria, leikkuupuimuri sekä laaja valikoima työkoneita, mutta 2,25-metrinen, noin tonnin painoinen Allis-Chalmers-lautasäes ei kelvannut huutokaupassa kenellekään. Rastunsuon koetilan vaiheita on esitelty laajemmin Koneviestin numerossa 13/2008.
Kunnostuksen kohteena oleva äes on tehty Kaliforniassa Allis-Chalmersin Oxnard-tehtaalla, missä oli erikoistuttu järeiden uudisraivausäkeiden tuottamiseen. Siinä on ollut kahdessa rivissä yhteensä 10 halkaisijaltaan 66-senttistä lautasta, painoa per lautanen on luvattu noin 50 kg. Pehmeillä mailla työsyvyys on ollut 20 sentin luokkaa.
Rastunsuolla sitä on käytetty Fiskarsin 32-tuumaisella uudisraivausauralla kynnettyjen raivioiden muokkaukseen. Vilkkaimpana vuotena 1954 sillä on äestetty 145 hehtaaria 3–5 kertaan, eli noin 600 hehtaaria, mikä on tarkoittanut vähintään 2 666 kilometrin ajamista noin 5 km/h ”pillarivauhdilla”. Se oli aikansa tehokkain äes, mutta moniko nykyajan traktorimies lähtisi vastaavaan urakkaan 2,25-metrisellä työkoneella?
Vetureina ovat olleet Allis-Chalmers HD5 (50 hv, 5 100 kg) ja County CFT Z (40 hv, 3 560 kg) telatraktorit. Rastunsuon silloisen tilanhoitajan, nyt jo edesmenneen agronomi Kauko Valpolan mukaan mainituilla traktoreilla olisivat liikkuneet leveämmätkin äkeet, mutta ne eivät olisi muokanneet epätasaista peltoa yhtä tarkkaan. Äestyksen jälkeen pinta tasattiin lataamalla. Alun perin äkeessä on ollut hydraulinen lautaskulman säätö, mutta se on kaiketi Rastunsuolla korvattu mekaanisella toiminnolla, koska vetokoneissa ei ollut hydrauliikkaa.
Amerikkalaiset tavarat ovat 1950-luvulla olleet kiven alla ainakin yksityishenkilöiden osalta, mutta Pellonraivaus Oy:n ei ole koneliikkeiden tavoin tarvinnut tehdä valuutta-anomuksia rahakirstuja tarkkaan vahtineelle Lisenssivirastolle. Vuonna 1953 yhtymä sai Maailmanpankilta 925 000 dollarin lainan, josta osa oli kohdennettu Rastunsuo-projektiin. Markoiksi muutettuna laina oli lähes 214 miljoonan suuruinen, millä summalla olisi saanut yli 500 diesel-Majoria tai Kupla-Volkkaria.
Yhden omistajavaihdoksen jälkeen Rastunhovi-nimisen päätilan osti paikkakuntalaisten Rastu-Hannuna tuntema konemies Hannu Hytönen. Pihalle seisomaan jätettyä lautasäestä hän käytti aluksi kynnön korvaamiseen ja sittemmin ympäri pitäjää uudismaiden muokkauksiin. Äes oli kestänyt hitaiden telakoneiden perässä, mutta kun eteen laitettiin iso 4-veto ja railakas palkkikuski äestämään kivisiä raivioita, etummainen lautasrivi silppuuntui aikaa myöten tuhannen palasiksi. Hieman ennen kuolemaansa Hannu tarjosi äestä, tai mitä siitä oli jäljellä, saatesanoilla ”Pane romukuormaan tai entisöi, sinulla kun riittää sen sortin hulluutta.” Mainittu hulluus pysyi muutaman vuoden piilossa, mutta puhkesi menneenä kesänä entistä vahvempana...
Projektin pohjana oli osakokoelma, jota joku asioihin perehtymätön olisi kutsunut romukasaksi. Takalohko oli melko hyvässä kunnossa, paitsi yksi pahasti haljennut lautanen, jonka irti saaminen olisi ollut työn ja tuskan takana. Niinpä se hitsattiin kasaan paikallaan. Rumasti irvistänyt halkeama piti pakottaa oikeaan muotoonsa saksitunkin avulla.
Lautaseen jäi varmasti sen verran jännityksiä, että se helähtää kappaleiksi ensimmäisessä vauhdikkaammassa kiveen törmäyksessä, mutta tästä lähtien äkeellä tulee olemaan 5 km/h nopeusrajoitus. Kahdesta erillisestä akselista koostuneen lohkon laakerointi oli erinomaisessa kunnossa. Kun niitä pyöräytti reippaaseen vauhtiin, akselit alkoivat heijata ennen pysähtymistä edestakaisin etsien tasapainopistettä. Ei sellaista huonoilla laakereilla tapahdu.
Etulohko piti runkoa ja viittä kuorinta lukuun ottamatta rakentaa kokonaan uudestaan. Sileitä alkuperäisen kaltaisia 66 sentin lautasia ei tuntunut löytyvän mistään. Lovettuja oli monenkin eurooppalaisen verkkokaupan sivuilla, mutta 150 euron kappalehinta tuntui kovalta, kun kyseessä oli kuitenkin harrastekone. Entinen omistajakin oli jossain vaiheessa suunnitellut kunnostamista, koska äkeen mukana tuli kuusi vuosikymmeniä sitten Virosta hankittua lautasta, joten lautasten tarve pieneni neljään. Nekin löytyivät sopuhintaan Virosta eräästä Kaubamajasta, samoin kahdeksan kappaletta väliholkkeja. Tuoreessa muistissa oli, että IVY-maiden lautaset on karkaistu sikäli koviksi, että kiviä on varottava tosissaan, joten nopeusrajoitus on aiheellinen niidenkin takia.
Lautasissa ja holkeissa oli 46-milliset reiät, rautavarastosta löytyi sopivat pätkät 42 mm akselia, joiden päät piti mahduttaa sisäkooltaan 40-millisiin pukkilaakereihin. Lautasten ja akselin välinen neljän millin ”holokkuma” poistui vanhasta rosterisesta maitoputkesta tehdyillä puslilla, joiden seinämä oli sopivasti 2 mm:n vahvuista. Akseleiden päistä olisi pitänyt ottaa se ylimääräinen milli sorvilla, mutta kun sellaista ei omasta pajasta löydy, homma hoidettiin penkkihiomakoneella. Kovin tarkkaa sovitusta ei sillä konstilla saa, mutta riittävän hyvän hitaasti pyörivälle akselille (41 rpm 5 km/h vauhdilla).
Lautaset ja holkit pitää saada kiristettyä akseleilleen, minkä takia akseleiden toiseen päähän hitsattiin vahva prikka ja toiseen pätkä 24-millistä kierretankoa. Sitten vain nyloc-mutterit tiukalle ja sovittelemaan laakeripukkeja runkoon. Akseleihin tulee jonkun verran päittäistä kuormitusta, minkä puolesta alkuperäiset kartiorullalaakerit olisivat olleet parempia, mutta niiden tilalle tulleet kuulalaakerit kestävät kyllä tulevat muokkauskeikat riittävän hyvin.
Maailmalta ei myöskään löytynyt viittä puuttuvaa kuorinta, joten niidenkin suhteen piti turvautua omavaraisuuteen. Lopuksi itse sekoitettua persian oranssia (1 osa punaista, 2 osaa keltaista) pintaan ja kasaamaan äestä lopulliseen muotoonsa.
Lautasäesprojektiin kului puoli kelaa 0,8 mm mig-lankaa, hyvänlainen pussillinen muttereita, prikkoja ja ruuveja, pari metriä akseliterästä, neljä pukkilaakeria, pikkupätkät RHS-palkkia, metrin verran 15-senttistä lattarautaa, puolitoista litraa mustaa ja litran verran oranssia maalia, sekä muutama päivä aikaa, jonka olisi voinut käyttää järkevämminkin, mutta onko kaiken oltava niin viimeisen päälle tarpeellista. Tehdään sitä hullumpiakin juttuja paljon isommalla rahalla.
Äkeen käyttöaste tulee sen hyvästä kunnosta huolimatta olemaan äärimmäisen vähäinen. Sen siirtäminen kaukaisemmille lohkoille olisi hyvin työlästä, mutta kyllä sillä jotain pihapeltoa vielä joskus muokataan ihan perinteiden takia. Talosta kun löytyy tyyliin sopiva vetokone, joka on merkiltään ja tyypiltään äkeelle entuudestaan tuttu muinaisilta Pellonraivaus-vuosilta. Allis-Chalmers J 7,5 -äes tulee olemaan oranssiksi maalattu turhake, mutta museokoneena se on kovan luokan harvinaisuus, tokkopa löytyy kovin monta koko Suomesta. Seuraavaksi työn alle otetaan Fiskarsin uudisraivausaura, joka on odottanut kunnostajaa vieläkin pidempään.
