Skottilaisten konejuhla - Ayrshire Vintage Rally 2017

Viimeiset Nuffieldit ja kaikki Leylandit tehtiin Skotlannin Bathgatessa, noin 30 km Edinburghista länteen. Kuvan 70-hevosvoimainen 4/65 kuului viimeiseen, vuonna 1967 esiteltyyn Nuffield-mallistoon, pari vuotta myöhemmin väri vaihtui siniseksi ja merkiksi Leyland. Nuffield ei koskaan kuulunut Englannin myydyimpiin merkkeihin, mutta nyt hyväkuntoiset Nuhvit ovat haluttuja koneita. 

Fordsoniin asennettu Fishleigh Super Vaporiset -etulämmitin. 

Telakuormaajilla oli kysyntää vielä 1970-luvulla ja JCB:n avaus sillä rintamalla oli vuonna 1971 esitelty takamoottorinen 110B. Nelos-Perkinsissä on 73 hv, voimansiirto kokonaan hydrostaattinen ja laatuaan ensimmäinen tämän sortin koneissa. Epätavallinen toteutus syntyi suunnittelukilpailun tuloksena ja oli hyvinkin 10 vuotta aikaansa edellä, mutta tuotanto päättyi jo 1970- luvun lopulla. 

Kummassakaan Englannin IH-tehtaassa (Bradford ja Doncaster) ei tehty isompia 6-sylinterisiä traktoreita, tämä 100-hevosvoimainen International 1055 on koottu 70-luvun lopulla Länsi-Saksassa. Samaa mallia tehtiin myös Ranskassa. Tuon ajan tuotteeksi melko tasokas ohjaamo on tyypiltään Comfort 2000. 

Näyttelyn yhteyteen oli järjestetty lisähoukuttimeksi koirien agilitykisa, missä turret näyttivät osaamistaan kiipeilyssä, pujottelussa, esteiden ylittämisessä ja lankun päällä juoksemisessa. Koirat olivat salamannopeita, mutta kannustavilla omistajillakin oli vikkelät kintut. 

Rosvoilla ja muilla pahantekijöillä ei ole 1960-luvulla ollut mitään mahdollisuuksia, kun kyläpoliisi on syöksynyt rikollisten perään Vauxhall Vivalla. Sen 1,057-litraisesta moottorista on irronnut kaasu pohjassa 44 hv, jolloin nelosella on menty ainakin teoriassa 125 km/h. Rallimies on saanut vajaassa 20 sekunnissa neulan nousemaan täyteen sataseen. Matkanteko on kyllä katkennut, jos tiellä on ollut isompi lätäkkö, syynä ei ole ollut uppoaminen, vaan sähkölaitteiden kastuminen. 

Brittiläinen konetapahtuma ilman maantielokomobiiliä on tuhoon tuomittu. Ayrshiressä esiteltiin Fowler ”Yorkshire Belle” vuodelta 1916. Aktiiviaikanaan se on ollut sirkuksen käytössä, nyt se kiertää Englannin lukuisia vanhojen koneiden tapahtumia. Höyrykoneista pidetään tarkkaa rekisteriä, Bellen ”kantakirjanumero” on BT 4580. 

Eager Beaver -maastotrukki on tehty Nottinghamissa vuonna 1968, valmistaja on Royal Ordnance Factories ja laite on tarkoitettu armeijakäyttöön. Nelivetoisen ja jokapyöräohjatun Eager Beaverin (innokas majava) moottori on Perkins 4.236 (78 hv), Bedford-vaihteiston isoimmalla numerolla mennään 64 km/h. Työpainoltaan 2,8-tonninen kone saa ilmaan parin tonnin lastin. 

Raskaampien lastien käsittelyssä oli apua nostolaitesovitteisista puomeista. Ferguson-nostokraanalla on saanut 175 kilon kuorman 2,2 metrin korkeuteen, mutta traktorin nokalle on silloin tarvittu pari miestä vastapainoksi. Puomin lyhimmässä asennossa on maasta kohonnut reilut 300 kiloa. 

Viljasäkkien kerääminen oli uuvuttavaa ja kävi selän päälle. Hyvällä satotasolla hehtaarilta saattoi tulla puolensataa 6070-kiloista säkkiä, jotka piti punnertaa perävaunun lavalle, joka oli pahimmassa tapauksessa tehty kuorma-autosta. Meillä siihen riesaan ei kehitetty apuvälineitä, mutta englantilaisilla oli eteviä hissikollikärryjä, joilla säkin pystyi veivaamaan yli metrin korkeuteen. 

Trusty Steed-pikkTrusty Stutraktoria tehtiin vuosina 1950–67, tämä 14-hevosvoimainen kone on mallia 1963. Moottori on 1-sylinterinen 600 kuution J.A.P, toisena vaihtoehtona oli saman tehoinen Norton. Vaihteita 3 eteen ja pakki, huippunopeus 13 km/h. Lisävarusteena on saanut voimanottoakselin. Suomeen tuotiin aikanaan Trusty-sarvitraktoreita ja tilastojen mukaan ainakin 8 Steed-mallia, jotka oli luokiteltu raivaus- ja teollisuustraktoreiksi. Maahantuojana oli SMK. 

Meillä erilaiset pöyhimet yleistyivät vasta paalaimien mukana 1970-luvulla, mutta niitä on ollut saatavilla jo ikiajat. Kelapöyhimiä on tehty teollisesti kohta 150 vuoden ajan, englantilaiset käyttävät siitä nimitystä overshot tedder (yliheittopöyhijä). Tunnetuimpia merkkejä olivat Bamfords, Jones, Blanch ja kuvan Lister. 

Glasgowissa tehdyllä Dickie-työntöharavalla heinä on voitu kerätä suoraan karholta ilman käsityötä. Piikit on nostettu ylös nostovarsiin yhdistettyjen vaijereiden välityksellä. Kuljetuksen ajaksi kummankin puolen 3 ulointa piikkiä on voitu nostaa tukemaan heinälastin sivustoja, samalla yhdistelmä on kaventunut portista mahtuvaksi. 

Rickerby-heinäsuovakone vastaa toiminnaltaan pyöräpaalainta. Se kytketään traktorin perään ja jonon jatkoksi liitetään hankokuormaaja, joka nostelee heinät kokoomasäiliöön. Rivakka kuormanpolkija huolehtii, että heinät painuvat tiukkaan. Kun kontti on täysi, kipataan se ylösalaisin ja avataan toinen sivu, jolloin heinät jäävät siistiin kasaan odottamaan jatkotoimenpiteitä. Etevän koneen toimintaa voi katsoa Youtubessa hakusanalla Rick hay making. 

Leikkuukorkeutta säädettiin kummaltakin puolelta erikseen ”matopyörillä, perävaunun aisa nostettiin kiinteällä tunkilla. 

Niittosilppuri oli 1950-luvun uutuuskoneita, ensimmäisiä merkkejä olivat Lundell, Silorator, Hurricane ja kuvan Taarup, jota oli saatavana joko sivulla tai perässä vedettävänä mallina. Tukkeutuneen torven siivoaminen oli vielä hankalaa, koska se oli kiinni 10:llä pultilla. 

BMB-President oli tarkoitettu puutarha- ja puistokäyttöön, mutta meillä Hankkija markkinoi sitä ihan maataloustraktorina pahimpaan tuontisäännöstelyaikaan. Moottori on 14-hevosvoimainen Morris, vaihteita 3 eteen ja 1 taakse. Presidentti painaa 825 kiloa. Lisävarusteisiin ovat kuuluneet hihnapyörä, voimanottoakseli ja mekaaninen tai hydraulinen nostolaite. 

Cletrac HG ja sen seuraaja Oliver OC 3 oli tarkoitettu amerikkalaisille riviviljelmille, mutta jonkun verran niitä hankittiin myös Skotlannin perunapelloille, raskaampaan käyttöön se oli liian matalatehoinen ja heiveröinen. Moottori on 4-sylinterinen bensa-Hercules, vaihteita 3 eteen ja pakki, differentiaaliohjaus. Cletrac painaa noin 1 800 kiloa. 

Leyland 255:ttä tehtiin Skotlannin Bathgaten tehtailla vuosina 1972–76. Se oli suora jatke mallille 344, mutta moottori oli uusi 56 hv:n 4/98DT. Muu tekniikka oli tuttua aiemmista Leylandeista ja Nuffiedeista. Tuohon aikaan brittiläinen metalliväki oli useasti lakossa, eikä sabotaasiakaan vierastettu. Traktorimerkeistä suurin kärsijä oli Leyland, jonka maineeseen kaikkinaiset tihutyöt tekivät pahan loven. 

Vielä 1960-luvulla englantilainen viljelijä osti mieluiten kotimaisen traktorin, tuontikoneet olivat lähinnä suurtraktoreita, joita myytiin melko vähäisiä määriä. Niinpä John Deerenkin menekki oli hyvin vähäistä, saksalaisia keskikokoisia malleja hankittiin harvoin. Tilanne alkoi muuttua 1980-luvulla ja nyt Deere on eniten myyty merkki. 6-sylinterisistä saksalaismalleista pienin 3040 kuuluu noihin nousukauden traktoreihin. 5,9-litraisessa moottorissa oli 92 hv, amerikkalaisen mallin mukaan tehty SG2-ohjaamo oli hyvin hiljainen. 

Fiatin telatraktoreita myytiin Englannissa jo 1950-luvulla, mutta pyörätraktorit tulivat brittimarkkinoille vasta 1970-luvun puolivälin tienoilla. Kiinnostusta lisäsi Fiatin kehittynyt nelivetotekniikka ja se, että harvemmalla brittimerkillä oli tuolloin tarjolla kunnollisia tehdasnelivetoja. Pininfarinan suunnittelemalla ohjaamolla varustettu Fiat 780DT oli vahva vastine Ford 6600:lle ja MF 590:lle. 

Akseli oli saksalainen Kramer, jonka kotelo tehtiin teräslevyistä hitsaamalla. Niinpä akselin mahdollinen katkeaminen ei vaatinut uutta koteloa, vaan taitavan hitsarin. 

Tehokkain David Brown 1980-luvun alkuun asti oli turbomalli 1410, jonka pohjana oli monesta kohtaa vahvistettu ja paranneltu DB 1210. DIN- teholtaan 91-hevosvoimaiseen traktoriin sai valinnaisvarusteena puoliautomaattisen Hydra- Shift-vaihteiston tai nelivedon. 

David Brown 770 oli ensimmäinen Selectamatic-sarjan traktori. Ensiesittely sille pidettiin vuonna 1964. Amerikkalainen jälleenmyyjä NEDA halusi markkinoida modernimman näköisiä traktoreita, minkä myötä traktorit saivat hyvin lyhyellä aikataululla uudet värit ja konepellit. Seuraavana vuotena lopuistakin Taaveteista tuli valkoisia Selectamatic-malleja. 770:n vieressä oleva 780 tuli saataville vuonna 1967, suurin tekninen ero edeltäjään oli poraukseltaan 12,7 milliä tilavampi moottori. 

Skotlanti ei ole varsinaista viininviljelyaluetta, siellä harrastetaan ärhäkämpiä aineita, mutta sinne on ostettu yllättävän runsaasti erikoiskapeita viinitraktoreita. 

Ferguson-pohjaiset kapeat traktorit ovat paikallista tuotantoa, muutokset on tehty Reekie Engineering-nimisen Ferguson-jälleenmyyjän toimesta. Ne tunnetaan paremmin Berry-traktoreina (marja), koska kaikki menivät vadelmaviljelijöille, joita Skotlannissa riittää. 

Doncasterin IH-tehtaan ensimmäinen kokonaan uusi traktorimallisto eteni tuotantoon vuonna 1970 loppupuolella, jolloin valmistuivat 3-sylinterinen 50 hv:n International 454 (takana) ja nelipyttyinen 574 (67 hv). Edessä oleva suurin malli 674 (72 hv) saatiin markkinoille pari vuotta myöhemmin. Tilavat ja valoisat ohjaamot olivat aikansa huippua, mutta Suomeen niitä ei saatu, sillä täällä traktoreihin asennettiin paljon tylymmät Siro- ja Turla-hytit. 

Pienillä maatalouteen tarkoitetuilla telatraktoreilla oli 1950- ja 60-luvun Englannissa vielä laajat markkinat, suosituimpia malleja olivat International BTD-6 ja tämä huokeampi versio BTD-640. Niitä tehtiin Doncasterin tehtaalla ajalla 1953–74 kaikkiaan 20 533 konetta. Valinnaisvarusteisiin kuuluivat voimanottoakseli ja hydraulinen nostolaite. Moottori on sama 50 hv:n diesel kuin Super BWD6 -pyörätraktorissa. 

IH Deering W6:n englantilainen versio McCormick Super BWD6 oli Doncasterin tehtaan tuotanto-ohjelmassa vuosina 1954–58. Sen pohjalta kehitettiin sittemmin mallit B-450, B-614 ja lopulta 634, jonka viimeinen kappale valmistui vuonna 1972. Suurin ero alkuperäiseen verrattuna oli käynnistyksessä, amerikkalainen diesel-Deering WD6 startattiin bensalla, brittiversio hehkutulppien avulla. Super BWD6:tta tehtiin yhteensä 5 538 kappaletta, kaasutinmoottorilla 279. 

Ennen sotia markkinoille tulleen amerikkalaisen IH Farmall M -traktorin valmistus alkoi Yorkshiren Doncasterissa syyskuussa 1949. Tämä saman vuoden tuote on koottu USA:sta tuoduista osista, mutta kaksi vuotta myöhemmin oltiin jo kokonaan omavaraisia, minkä kunniaksi malli oli siitä lähtien Farmall BM. Vuoden kuluttua saataville tuli etukammiodiesel BMD. Kymmenessä vuodessa valmistui vajaat 18 600 englantilaista Farmallia. 

Englantilaiset ajelivat sotavuosiin asti enimmäkseen kotimaisilla Fordsoneilla ja Marshalleilla, mutta sota-ajan Lend-Lease-avustusohjelman myötä maahan tuli runsaasti amerikkalaista kalustoa. Erityisen haluttuja olivat Internationalit, kuvan Deering W4 kuului samaan teho- ja kokoluokkaan Fordsonin kanssa, mutta oli paljon nykyaikaisempi ohjausjarruineen ja 5-numeroisine vaihteistoineen. 

Fordin oma maansiirtokonetuotanto alkoi 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Euroopassa teollisuusmallin traktorit tehtiin Basildonissa, kaivurit ja kuormaimet tulivat aluksi Tanskasta, mutta vuodesta 1972 lähtien Ranskan Charlevillestä. Ford 550 kuuluu 1970-luvun loppupuolen tuotantoon, moottori on sama kuin 4000-Fordissa, vaihteisto joko mekaaninen 6+4R, tai 4+4R-muunnin. Kaivurin kääntö on toteutettu ketjulla, joka vanhemmiten saattaa katketa, jos nivelessä on ”holokkumaa”. 

Fordin omalla Fieco-ohjaamolla, eli ylioppilaskopilla, varustetut Fordit kuuluivat niihin harvoihin traktoreihin, jotka kelpasivat siltään jopa Suomeen. Kaikkiin muihin 1970-luvun alun brittitraktoreihin kun piti meillä vaihtaa kotimaiset ohjaamot. Viistonni oli kotimarkkinoillaan hyvin suosittu ja on vieläkin, hyväkuntoisista yksilöistä pyydetään kovia summia. 

Kaivurin helppoa irrottamista pidettiin tuolloin tärkeänä ominaisuutena. Suomessa JCB-kaivureita tehtiin lisenssillä ARA-merkkisinä. 

JCB:n ensimmäinen menestysmalli oli kuvan JCB 4C, jonka luvattiin murskaavan vaikka kallioita, mutta oikeasti tuon ajan koneille routakin oli liikaa. Tämä Super Majorin ympärille koottu yhdistelmä vuodelta 1964 on lajinsa viimeisiä: yhteistyö Fordin kanssa loppui, koska uuden malliston tuleminen viivästyi, eikä JCB:lle voitu puoleen vuoteen toimittaa alustatraktoreita. Jatkossa traktorit ostettiin Nuffieldilta. 

Ford FW60:ssä ei ole muuta Fordia kuin merkki ja väri, peltien alta löytyy amerikkalainen Steiger. Traktorit tehtiin Fordille mittatilaustyönä, joten FW-mallit eivät ole täysin identtisiä Steiger-mallistoin kanssa. Tässä suurimmassa FW:ssä on 14,7-litrainen ahdettu Cumminsin V8, teholtaan 335 hv, vaihteisto on Spicerin ja Steigerin risteytys, akselit tulivat unkarilaiselta Raba-Steigerilta. FW60 painaa työkunnossa noin 12 t. Englantiin ostettiin vuosina 1977–84 yhteensä 145 FW-Fordia. 

Fordin viimeisiä suurtraktoreita olivat 8630, 8730 ja kuvan 8830, jotka olivat markkinoilla 1989–93. Power-Shift-vaihteistoa lukuun ottamatta perustekniikka oli edelleen samaa kuin TW-mallistossa. Tässä suurimmassa mallissa on 186 hv, vaihteita 18+9R, painoa päälle 7 tonnia. 1930-sarjan tilalle tullut Genesis-mallisto oli kokonaan uusi. 

Suuret Fordin TW-mallit esiteltiin ensi kertaa 1970-luvun lopulla, mutta tekniikaltaan ne vastasivat 10 vuotta aiemmin markkinoille tulleita amerikkalaisia Ford 8000- ja 9000-traktoreita. Tämä 132-hevosvoimainen TW15 Mark II on 1980-luvun loppupuolelta ja kuuluu viimeiseen TW-mallistoon. Vaihteistona on sama kova laatikko kuin muinoisissa jenkki-Fordeissa, mutta Dual-Power-pikavaihteella varustettuna. Eurooppaan myydyt TW:t tehtiin Belgian Antwerpenissa. 

Fordin vuosina 1981–91 saatavilla ollut Kymppi-sarja oli viimeinen mallisto, joka oli vielä läheistä sukua maineikkaalle Tonni-sarjalle. Viisi vuotta myöhemmin merkiksi vaihtui New Holland. Ford 7610 Mark II on 1980-luvun puolivälistä, moottori on 4,39-litrainen nelosturbo, synkrovaihteisto 16+8R, painoa nelivetoisena vajaat 4 tonnia. Parjattu rattivaihde ei kuulunut enää varustuksiin, vaan numeroita pykällettiin lattiakepakosta. 

Ford 4000 Major lisättiin 1964 lopulla esiteltyyn mallistoon viime tingassa ja siitä tuli yllättäen koko tonnisarjan suosituin traktori. Siinä oli myös vähiten lastentauteja – ensimmäisissä 2000- ja 3000-Fordeissa reistasi hydrauliikka, 5000-Fordin moottoreissa ja kytkimissä oli parantamista, mutta 4000:ssa ei ollut isompia alkuhankaluuksia. 

Hyvinkin kymmenkunta konepajaa muunteli 5000-Fordeja 6-sylinterisiksi. Suurimpia toimijoita olivat nelivetoja tehneet County, Roadless ja Northrop, takavetoisia kuutosia tuottaneista yrityksistä suurin oli belgialainen Ford-liike EVA, jonka varustamaa Ford 5095:ttä myytiin kotimarkkinoiden lisäksi Länsi-Saksaan ja Ranskaan. EVA käytti erillistä valurunkoa, jolloin 112-hevosvoimaisen Ford 2704 -teollisuusmoottorin öljypohjaa ei tarvinnut vaihtaa. 

Fergusoniin asennettu Reekie-hytti on enempi omatekoisen näköinen. Molemmat ohjaamot on tehty Skotlannissa, missä ne ovat olleet tarpeellisempia kuin missään muualla Brittein saarilla. 

Turvaohjaamot tulivat Englannissa pakollisiksi 1970-luvun alussa. Sitä ennen kuljettajan oloja kohennettiin erilaisilla sääsuojilla. Super Majorin Duncan-ohjaamossa on havaittavissa jonkunlaista tyylikkyyttä. 

Hyvin harvoin on käynyt niin, että uusi saman teholuokan traktorimalli on aiempaa huokeampi ja pienikokoisempi. 3-vaihteinen 6-sylinterisellä Perkins-dieselillä varustettu 45 hv:n Fordson Major E27N P6 on maksanut syksyllä 1951 noin 650 puntaa. Paljon modernimpi 6-vaihteinen Fordson Major E1A on 200–300 kiloa kevyempi ja viitisen hevosvoimaa heikompi, vuoden 1952 alussa sen hinta on ollut hieman alle 500 puntaa. 

Fishleigh Super Vaporisetsin pakoputkeen yhdistetty etulämmitin. Muita merkkejä olivat Elliot, Loddon ja Allman. 

Fordsonin etulämmitin kuumensi pelkästään polttoainetta, mistä oli haittaa kylmällä säällä, viileä imuilma kun jäähdytti petroolia. Niinpä saataville tuli tarvikelämmittimiä, joiden avulla imuilmakin saatiin kuumaksi. Tässä kuvassa tavallinen etulämmitin 

Maantielokomobiilit olivat yleisessä käytössä sotavuosiin asti, mutta jatkossa ne alkoivat vaihtua helppokäyttöisempiin traktoreihin. Maaseudulla kierteli monia sirkuksia ja vaunuletkat oli helpompaa kytkeä traktorin perään, kuin lastata pellet, nuorallatanssijat ja leijonat kuorma-autoihin. Tämä sirkus-Fordson on vuodelta 1940. 

Pommitusvaaran takia oranssi väri vaihtui sota-aikaan tummanvihreäksi ja lokasuojia oli raaka-ainepulan takia kavennettava. Kumipyörät olivat valinnaisvaruste, vanteet ostettiin alihankkijoilta. 

Fordin Dagenhamin laitos oli koko 30-luvun ajan ja vielä 40-luvun puolivälissäkin ainoa mittavampaan tuotantoon kyennyt englantilainen traktoritehdas. Fordsonin N-mallin perusrakenne oli samanlainen kuin amerikkalaisessa F-Fordsonissa, mutta ominaisuuksiltaan se oli kokonaan eri traktori. Oranssissa traktorissa on French & Hechtin pinnapyörät, vihreässä Dunlopin valuvanteet. 

Vuonna 1984 esitelty Massey-Ferguson 699 oli ensimmäinen 6-sylinterinen Englannissa tehty normaalirakenteinen MF ja siihenastisista perus-Massikoista tehokkain. Perkinsin 5,78-litraisesta moottorista otettiin 95 DIN-hevosvoimaa. Noihin aikoihin Coventryn tehtaan tulevaisuus näytti vielä varmalta, mutta tuotanto päättyi vuonna 2002, johon mennessä oli valmistunut yli 3,3 miljoonaa Ferguson- ja MF-traktoria. 

Nostolaitesovitteisella Hesford-vinssillä on saanut liikahtamaan suunnilleen 5 tonnin lastin, kunhan traktori on ensin ankkuroitu paikalleen kuvassa ylhäällä olevilla tukijaloilla. 

Ferguson 35:stä oli neljän moottorivaihtoehdon lisäksi saatavana puolenkymmentä eri käyttöön varusteltua versiota. Armeija-malli oli synkähköä harmaa-vihreä väritystään ja teollisuusrenkaitaan lukuun ottamatta tavallinen perus-Ferguson. 

Valinnaisvarusteisiin kuului hydraulinen vetokoukku, jonka hallinta oli suomalaisiin verrattuna kovin alkeellista. 

Ferguson ja Massey-Harris fuusioituivat vuonna 1954, mutta traktoreita tuotettiin vielä 4 vuoden ajan omilla merkeillään. Kun toiminnot yhdistettiin lopullisesti, traktorituotantoa jatkettiin Ferguson-pohjaisilla malleilla, joissa ensimmäinen näkyvämpi muutos oli värin vaihtuminen harmaan ja pronssin yhdistelmästä puna-harmaaksi. Varastoissa olleille ”Kultamahoille” tehtiin uusintamaalaus, kuten tällekin vuoden 1958 Fergulle. 

Fergusoniin sai jälkiasennettavan Perkins P3 -moottorin, joka oli tehokkaampi, sitkeämpi ja helpommin käynnistyvä kuin alkuperäinen Standard-diesel. Asennussarja tuli saataville vuonna 1950 ja adapterilevyjen avulla se saatiin sopimaan Fergusonin lisäksi 9N Ford-Fergusoniin ja Fordin 8N-malliin. 

Ruotsalaiset tekivät Fergusonin vaihtoehdoksi Bolinder-Munktell 425 Terrieriä sekä Volvo-merkkistä rinnakkaismallia Krabat. Moottori oli sama kuin PV444-henkilöautossa. Vaihteita löytyi 4 kuten Fergustakin, lähes kolmeakymppiä liikkunut Terrier/Krabat oli vain paljon nopeampi. Pikku-Volvoa markkinoitiin innokkaasti ulkomaillekin, mutta kysyntä jäi murto-osaan Fergun lukemista. 

Massey-Ferguson 158 ja sitä edeltänyt MF 155 tehtiin Ranskassa, eikä niitä tuotu missään vaiheessa Suomeen. Moottori on sama Perkins 4.203 kuin MF-65 Mark 2:ssa ja ensimmäisissä 165-Massikoissa. Meillä tätä moottoria muistellaan paremmin käynnistyvänä Perkinsinä. Sen erottaa uudemmasta mallista vasemmalla olevasta pakoputkesta. 

Ylämaalla riittää soita ja rinteitä, jonne tavallisella traktorilla ei ole asiaa. Massey-Fergusoniin on saanut tehdasasennuksena hydraulisesti hallittavat puolitelat, joiden myötä traktori sai lisänimen Highlander. Tiukassa paikassa nokkaa nostamalla paino siirtyi kokonaan vetäville pyörille ja Massikka muuttui ominaisuuksiltaan telatraktoriksi. Telaston toimitti kanadalainen Bombardier. 

Nuffieldissa käytettiin vuoteen 1954 asti Morris ETA -kaasutinmoottoria tai Perkins P4 -dieseliä. Jatkossa nokalle asennettiin oma suorasuihkutteinen BMC-moottori. Monessa kotimarkkinoille myydyssä Nuffieldissa oli kuvassa nähtävä takaraidevälin liukunapasäätö, mutta meille niitä ei P4-Nuhvien jälkeen tuotu kuin muutamia. 

Skotlantiin kuuluu suunnilleen kolmannes Britannian pinta-alasta, mutta siellä asuu vain hieman yli 8 % saarivaltion väestöstä. Asutus on keskittynyt etelä- ja keskiosiin, pohjoinen on harvaan asuttua erämaa-aluetta.

Skotlanti ja Englanti yhdistyivät vuonna 1707, mutta skotlantilaista ei kuitenkaan pidä erehtyä sanomaan englantilaiseksi, siitä voi seurata sadattelua hyvin murteellisella englannilla tai merkillisellä gaelin kielellä. Se on Britannian alueista köyhintä, mutta vahvuutena ovat Pohjanmeren öljy- ja kaasuvarat, joista 90 % on Skotlannin rannikkoalueella.

Skotit ovat positiivisessa mielessä ylpeitä ja heillä on omat erikoiset perinteensä. Kilttiin, eli ruudulliseen tartaanikankaiseen hameeseen pukeutuneita säkkipillinsoittajia näkee ainakin isommissa kaupungeissa, eikä kilttiasuinen mies ole harvinainen näky pikkukylissäkään. Kansallisruoka haggis on ulkomaalaisten toimesta liitetty kuvottavimpien ruokalajien listaan. Lampaan mahalaukun sisällä keitetyssä mössössä on keuhkoa, sydäntä, maksaa, sipulia, ihraa, kaurahiutaleita ja runsaasti mausteita. Resepti ei ole kovin houkutteleva, mutta jos maksalaatikon saa menemään alas, niin hyvin paljon samantapainen haggis ei tee tiukkaa.

Haggista, säkkipilliä, kilttiä ja viskiäkin varmemmin törmää Robert Burns-ilmiöön etenkin Ayrshiressä. 1700-luvun lopussa kuolleen kansallisrunoilijan kuvia on jopa lihakauppojen ja varaosaliikkeiden seinillä. Burnsin kuuluisin hengentuote on Auld Lang Syne (vanhat ajat), jota lauletaan vuoden vaihtuessa ainakin amerikkalaisissa elokuvissa. Meillä se oli eräässä vaiheessa ehkä Säkkijärvenpolkkaakin suositumpi kännykän soittoääni.

Maatalous on vahvinta etelä- ja keskiosissa. Siitä elää suoraan tai mutkan kautta lähes 10 % väestöstä. Laajinta on lammastalous, niityillä vaeltaa suunnilleen 3 miljoonaa lammasta. Nautapuolikin on vahvoilla, skottilaiset rodut ayrshire, aberdeen angus, galloway ja hihgland cattle tunnetaan pallon jokaisella kolkalla.

Maatalouskonetehtaita on ollut lukumääräisesti vähän, mutta ne ovat olleet sitäkin merkittävämpiä. Ainoa alkuperältään skottilainen traktorimerkki oli 3-pyörävetoinen Glasgow, jota tehtiin 1920-luvulla. Maatalouskoneteollisuus pääsi kunnolliseen vauhtiin sotien jälkeen, kun Ayrshiren Kilmarnockissa ryhdyttiin tuottamaan Massey-Harris 726 -puimureita ja 744-traktoreita. Vajaat 10 vuotta myöhemmin vuonna 1958 alettiin Glasgowin naapurissa Uddingstonissa tehdä Caterpillar D4-ja D8-telatraktoreita, Nuffieldin valmistus siirrettiin uusille jättikokoisille Bathgaten tehtaille vuonna 1963. Nyt viimeisenkin laitoksen sulkemisesta on yli 30 vuotta.

Suomalaiseen maatalouteen Skotlannilla on ollut huomattava vaikutus. Ayrshire on ollut yleisin lypsykarjarotumme 1960-luvun alusta lähtien ja sen kehitykseen eniten vaikuttaneet siitoseläimet tuotiin nimenomaan Skotlannista nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Monen talon pellolta on raivattu kiviä skotlantilaisella Caterpillarilla ja kynnetty sen jälkeen Nuffieldilla. Kilmarnockissa tehty Massey-Harris oli kone, jonka johdolla Suomen viljankorjuu siirtyi uudelle aikakaudelle.

Ayrshire Vintage Tractor and Machinery Club on toiminut jo pitkään, sunnuntaina heinäkuun 23 päivänä järjestetty Annual Vintage Rally oli jo 34:s. Kerhon jäsenet ovat pääasiassa Ayrshiren kreivikunnasta, jäsenlehden painos on 350 kappaletta, kuukausikokouksiin osallistuu säännöllisesti keskimäärin 125 jäsentä. Kerholaisten keski-ikä pakkaa olemaan jo yli 50, mutta viime aikoina joukkoon on tullut teini-ikäisiäkin, jopa tyttöjä.

Vuosittain osallistutaan moniin tapahtumiin, joista tärkein on oma heinäkuinen kokoontuminen. Lisäksi tehdään traktoriretkiä, joissa ajomatka on luokkaa 50 kilometriä. Keikoille on osallistunut parhaimmillaan yli 100 traktoria. Ralleissa peritään vähäinen osallistumismaksu, joista karttuneet summat, samoin kuin tapahtumien pääsymaksut annetaan juoksevien kulujen jälkeen lyhentämättöminä hyväntekeväisyyteen. Historiansa aikana kerho on lahjoittanut lähes 100 000 puntaa.

Vajaat 3 kilometriä hienosta Ayrin merenrantakaupungista itään sijaitsevalle Craig Wilsonin karjahuutokauppamarkille koottu tapahtuma on esimerkillisen järjestelmällinen. Kaikki koneet ovat paikallaan paljon ennen porttien avautumista. Muuan konevikaisen Major-kuskin myöhästyminen aiheutti laajan leikkimielisten moitteiden tulvan.

Vaikka näyttelyssä ei käy kuin muutamia tuhansia vieraita, oli esillä olleesta kalustosta painatettu 30-sivuinen luettelo. Sponsoriliikkeiden mainosten lisäksi kiiltäväpaperisessa oppaassa esiteltiin tapahtuman teemana olleiden Fordsonin ja Fordin 100-vuotistaivalta, sekä 150-vuotiaan Pollock Farm Equipment Ltd:n historiaa. Tämä paikallinen konevalmistaja tekee nykyään paalipihtejä, lantaraappoja sekä pyöriviä harjoja pihattolehmille.

Näyttelykoneiden joukossa ei ollut kovin ihmeellisiä erikoisuuksia ja todella vanhat rautapyörätraktorit puuttuivat kokonaan, mikä oli ymmärrettävää, koska koneet tuotiin tapahtumapaikalle ajamalla. Ayrshire Vintage Rally voidaan kuitenkin liittää miellyttävien tapahtumien harvalukuiseen joukkoon. Skottilaisilla on homma hoidossa, ”Lang may Yer lum reek”!