Vielä reilut 100 vuotta sitten lähes kaikki maatalouden kuljetukset tehtiin reellä vuodenajasta riippumatta. Heinä- tai lyhdekuorma liikkui kevyesti ja ennen kaikkea tasaisesti sänkeä myöten, puupyöräisiä kärryjä käytettiin vähäisempien lastien siirtämisiin ja kyläilyyn. Kumipyöriä alettiin hyödyntää laajemmin 1930-luvulla, joiden myötä rekien kesäkäyttö väheni, mutta talviajossa niille ei ollut vaihtoehtoa.
Ensimmäisten telatraktoreiden soveltuvuutta talvikuljetuksiin testattiin vaihtelevalla menestyksellä jo 1920-luvun alussa, mutta sotavuosiin asti ne olivat yksittäisiä kokeiluja. Pyörätraktoreiden käyttöä puunajoon pidettiin jokseenkin mahdottomana. Rautapyörät rikkoivat polanteet, eikä kumipyörissä riittänyt pito, koska kestäviä lumiketjuja ei ollut saatavilla.
Metsätöiden lopullinen koneellistuminen alkoi puolenkymmentä vuotta sotien jälkeen, kun saataville tuli maastokelpoisempia pyörätraktoreita. Reki tehtiin yleensä omatoimisesti puusta kyläsepän takomilla ja hitsaamilla metalliosilla vahvistettuna. Metsäteho, Työtehoseura ja hiljattain perustettu Koneviesti esittelivät hyviksi koettujen rekityyppien piirustuksia.
Metsätehon suosittelemassa mallissa runko koostui yhdestä 10 x 10-tuumaisesta keskiparrusta, neljästä 6,5 x 7,5 tuuman pitkittäisparrusta, sekä viidestä 4 x 5 tuuman poikittaisparrusta. Paras runko syntyi kuusesta. 3,3 metriä pitkät ja 20 senttiä leveät jalakset tehtiin liimaamalla ja pulttaamalla yhteen neljä 2 x 8-tuumaista koivulankkua. Hyvistä materiaaleista huolella tehty reki kesti reilusti yli 10 tonnin lastin.
Käsivoimin ei saatu tukkeja lastattua kovin ylös, mutta vaijerikuormaimilla voitiin tehdä hyvinkin korkeita kuormia. Reki luisti hyvin etukäteen tiivistetyllä polanteella, mutta pitempien pysähdyksien aikana jalakset pakkasivat jäätymään raiteeseen, minkä vuoksi liikkeellelähtö täydellä lastilla oli melkoista rimpuilemista. Jos traktori ei saanut rekeä liikkeelle, piti jalaksia hakata propsilla tai lekalla.
Kannukselaiset urakoitsijaserkukset Osmo ja Antti Iso-Heiniemi kehittivät rekeensä jalasten kiinnitysmekanismin, jossa jalaksien poikittaiset kiinnitystapit pääsivät liikkumaan reen rungossa olleissa hahloissa noin 20 sentin matkan, mikä riitti kehittämään riittävän massavoiman jäätyneiden jalasten irrottamiseksi.
Nytkä-nimen saanut systeemi patentoitiin, mutta päätöksen tuleminen kesti vuosia, jona aikana kymmenet pikkupajat ennättivät aloittaa omien nytkien tuotannon. Pudasjärveläinen Aulis Kummala paransi vielä nytkän ominaisuuksia laakeroinnilla, joka herkensi liikkeelle lähtöä entisestään. Nytkiä asennettiin myös vetoaisoihin, mutta kuorman massavaikutuksen puuttuessa ne eivät olleet yhtä tehokkaita.
Omatekoiset puureet alkoivat 1960-luvun puolella vaihtua metallisiin. Muutamiin perävaunuihin sai jalakset valinnaisvarusteena. Sulan maan aikana alla oli telipyörät, talvella jalakset. Tämä mahdollisuus oli muun muassa ruotsalaisissa ÖSA-vaunuissa, sekä kotimaisissa Pomoissa, Ryskyissä ja RKP:ssä. Jalaksia oli tarjolla myös häntäohjattuihin telametsätraktoreihin, joka oli yleisin tyyppi vielä 1960-luvun lopulla. Noin kolmannes telatraktoreiden perävaunuista oli varustettu talvisaikaan jalaksilla.
Reessä oli puolensa. Esimerkiksi ÖSA 96-perävaunussa jalaksien pintapaine oli neljä kertaa telipyöriä pienempi, mikä säästi juuristoa. Kevytrakenteisemmat rekimallit olivat myös vähintään tuplasti halvempia kuin 1970-luvulla vähitellen yleistyneet samankokoiset telivaunut.
Avuistaan huolimatta metsärekien aika päättyi nopeasti. Vuonna 1981 myytiin 2476 rekeä ja 312 metsäperävaunua, 5 vuotta myöhemmin oltiin tasoissa noin 950 kappaleella, vuonna 1994 saatiin kaupaksi enää 5 rekeä ja 554 perävaunua, jonka jälkeen traktorirekiä ei ole ollut enää tarjolla.
Joko sinulle tulee Koneviestin uutiskirje? Tilaamalla maksuttoman uutiskirjeen saat noin kerran kuukaudessa sähköpostiisi toimituksen valitsemia kiinnostavimpia juttuvinkkejä. Tilaa uutiskirje
