Avohakkuut julkisuuden hampaissa

Vuosikymmeniä sitten tehtiin todella isoja aukkohakkuita, suurimmat olivat 20 000 ha. Nyt aukot ovat Etelä-Suomessa keskimäärin 1,3 ha, pohjoisessa vajaa 2 ha. Lisäksi ennen hakkuuta aukot raivataan risukosta puhtaaksi, hakkuun yhteydessä jätetään puita pystyyn, tehdään tekopökkelöitä lintujen kerrostaloasunnoiksi ja hakkuutähteet kerätään pois.

Avohakkuun kohteeksi tulee metsäpinta-alasta vuosittain alle prosentti. Siitä huolimatta näin kovaa avohakkuiden vastaista kampanjaa kuin nyt on vallalla, en muista. Julkisuuteen luodaan mielikuva, että metsän saa uudistumaan aivan yhtä hyvin ilman avohakkuitakin, ja tämä viesti on mennyt perille varsinkin niihin, joiden kosketus metsään rajoittuu marjassa käymiseen.

Informaatiosota on hävitty kuusi–nolla.

Vastustamisen yksi peruste on se, että aukoksi hakattu alue ei sido hiiltä vuosikymmeniin. Tämä pitää osin paikkansa, mutta parin vuosikymmenen kuluttua alue jo sitoo hiiltä enemmän, kuin mitä kasvunsa loppuvaiheessa ollut kuusikko ennen aukkohakkuuta on sitonut.

Metsien hiilinielua ei pidä tarkastella muutaman vuoden jaksolla ja pienen alueen osalta – sitä pitää tarkastella koko kiertoajalta eli 80 vuoden ajanjaksolta, ja ottaa mukaan koko maa.

Luonnon monimuotoisuuskaan tuskin paljoa avohakkuista kärsii. Koppakuoriaiset voivat siirtyä pariksi vuosikymmeneksi naapuripalstalle.

Avohakkuiden vastustajat vetoavat siihen, että ei Keski-Euroopassakaan aukkoja tehdä. Isoja aukkoja ei tehdäkään, sillä kuusikoiden uudistaminen perustuu pienaukkoihin tai kaistalehakkuisiin. Päätehakkuuvaiheessa oleva kuusikko kasvaa siellä kaksi kertaa tiheämpänä kuin meillä, mikä tarkoittaa myös sitä, että kuusikon alla ei ole heinikkoa eikä kunttaa. Kun tehdään pienaukko, ympärillä oleva kuusikko siementää aukon. Ja vaikka villisiat hiukan tonkivat, syntyy aukkoon tiheä taimikko – ja halvalla. Suomessa tämä ei onnistu, huomautti minulle saksalainen ”forstmeisteri”, joka tuntee suomalaisen kuusikon.

Siitä ollaan yksimielisiä, että metsällä on suuri merkitys hiilipäästöjen torjunnassa. Toiset vain ovat sitä mieltä, että torjuntaa tehdään parhaiten hakkuita säästämällä. Toiset – ja minä siinä mukana – katsovat, että tavoite toteutuu, kun huolehditaan siitä, että metsä kasvaa puuta mahdollisimman ripeästi. Kun puusto sitten ikääntyy ja sen kasvu päättyy, samalla päättyy puuston kyky sitoa hiilidioksidia hiileksi. Silloin on ryhdyttävä pikaisiin toimenpiteisiin metsän uudistamiseksi. Kuusikolla siihen on vaikea löytää parempaa keinoa kuin avohakkuu, ja sitä välittömästi seuraava istutus sitä edeltävine muokkaustoimenpiteineen.

Karujen maiden männiköillä on toki muitakin vaihtoehtoja – ja niitä myös käytetään.

Eduskunnassa on jopa väläytelty avohakkuukieltoa. Valtion metsien kohdalla valtaan valitut ovat oikeutettuja tällaisen päätöksen tekemään, vaikka se huono olisikin, mutta yksityisten metsien osalta ei. Yksityisen metsänomistajan oikeuteen saada itse päättää hakkuutavoista ei noin vain voida puuttua. Sitä ennen pitää perustuslakia muuttaa, ja siihen tarvitaan jo isot valtuudet.

On muistettava, että jos hakkuita lisätään 10 milj. m3, se antaa pysyvästi Suomeen vähintään 5 000 uutta työpaikkaa ja paljon vientituloja.

Ei muuta kuin pannaan metsät kasvamaan.

Kirjoittaja on ollut Koneviestin kolumnisti jo vuodesta 1985 lähtien