Seppo Toikkanen aloitti metsäkoneurakoinnin Euroopassa jo yli 40 vuotta sitten – matkan varrelle mahtuu tragedioita ja säälimätöntä työntekoa

Kuva: Arto Turpeinen

• Ammatti: Metsäkoneurakoitsija
• Ikä: 73
• Aloitti urakoinnin Saksassa jo vuonna 1980

Ellei käpyjenkeräilyä lasketa metsätyöksi, niin varsinaisesti Seppo Toikkasen työura alkoi vuoluraudalla ropsia kuoriessa. Eräs tuttava kuitenkin houkutteli Toikkasen lähtemään metsätöihin traktorilla. Siitä miehen koneelliset metsätyöt alkoivat.

”Ei se mitään Ameriikan hommaa ollut, mutta kai siitä jotain jäi, kun on tullut harrastettua tänne asti. Näinä vuosina on aina tullut uusia koneita ja työmenetelmiä, jotka ovat pitäneet mielenkiintoa yllä. Prosessoinnin ja harvestereiden tulo oli suuri muutos. Silloinkaan ei osattu edes kuvitella, mitä ala nykyään on.”

Vuonna 1979 Toikkanen teki ajanjaksoon suhteutettuna todella ennakkoluulottoman päätöksen, ja lähti omilla koneilla hakkuutyömaille Saksaan.

”Se oli huonoa aikaa ja koneille piti löytää töitä. Homma lähti alkuun Maaseudun Tulevaisuuden ilmoituksesta, jossa saksalainen yritys etsi työmailleen hakkuuporukoita. Siihen aikaan se oli takapakkia verrattuna Suomen metsätöihin, sillä työmenetelmät olivat hyvin erilaisia. Kaksimetrisiä kuitupuita siellä tehtiin.”

Töiden perässä Toikkanen onkin kiertänyt ympäri Eurooppaa Latviasta Ranskaan. Matkaan on mahtunut monenlaisia tilanteita. Esimerkiksi Venäjän alkuvuosina lavetista varastettiin renkaat. Oma lukunsa ovat myrskytuhojen korjuut, joita on tehty useissa eri maissa.

Työmenetelmät vaihtelevat maittain, mutta Toikkanen nostaa esille Saksan kirjanpainajatuhot. Joiltakin alueilta kaikki kuusikot ovat kuolleet ja tuhot etenevät yhä. Nykyisellä tahdilla koko maan kuusikot tulevat kuolemaan. Paikalliset kertovat ainoan torjuntakeinon olevan kuuden viikon sateet, jotka voisivat ötökät tappaa.

Vuonna 1983 Toikkaselle sattui elämää muuttanut tragedia. Työmaalla mukana ollut poika tipahti hytistä ja jäi koneen renkaan alle. Kuolema oli välitön. Tämänkaltaisesta tapahtumasta on mahdotonta toipua, vaan tuska seuraa loppuelämän, minkä Toikkasen surullisesta olemuksesta huomaa. Tuohon aikaan ei juuri kriisiterapioita järjestetty, joten asiaa oli pakko käsitellä tutuksi tulleella tavalla: työtä tekemällä.

1990-luvun alussa valuuttalainojen korot nousivat hujauksessa. Tuohon aikaan koneet olivat Latviassa. Toikkanen selvisi nipin napin samalla konstilla kuin poikansa kuolemasta – loputtomalla työskentelyllä. Mies onkin nukkunut lavetin hytissä tuhansia öitä. Parhaimmillaan tai pahimmillaan, kuten Toikkanen kuvaa, koneita on ollut kahdeksan kappaletta.

”Asioiden kanssa on pitänyt elää. Alanvaihtokin on käynyt mielessä, mutta metsässä sitä vaan on pitänyt mennä, kun ei ole muutakaan ymmärtänyt. Minun pinot alkaa olla täynnä, mutta puuta tarvitaan aina.”