John Deere syntyi vuonna 1804 Vermontin Rutlandissa USA:ssa, lähellä Kanadan rajaa. Deeren isä oli englantilainen räätäli William Deere, jonka kohtalona oli kadota laivamatkan aikana vuonna 1808. Tarkoituksena oli noutaa kotimaasta perintö, mutta Sarah-vaimo sai turhaan odotella miestään takaisin.
Työkuntoiseksi vartuttuaan John elätti itsensä nahkurina. Hän yritti käydä jonkin aikaa Middlebury Collegea, mutta opinnot jäivät suppeiksi. Kapteeni Benjamin Lawrencen antamat sepänopit tuntuivat paljon mielekkäämmille. Deere kierteli ympäri Vermontia takoen viikatteita, hankoja ja muita käsityövälineitä sekä kengittäen hevosia.
Elo Vermontissa alkoi luonnonolosuhteiden ja muiden tekijöiden takia käydä tukalaksi, minkä seurauksena John Deere muutti vuonna 1836 Illinoisiin, minne hän perusti vaatimattoman pajan.
Seuraavana vuonna Deere teki paikallisen sahan pihalla kuuluisan terälöytönsä. Farmarit käyttivät auroissaan valurautaisia suoria siipiä, jotka toimivat hiekkamaassa hyvin, mutta Mississipin laaksossa niillä kyntäminen ei onnistunut, koska maa oli siellä hyvin tarttuvaa. Deere takoi sheffield-teräksestä tehdyn raamisahanterän kappaleen koveraksi ja muotoili siitä auran siiven.
Keksintö toimi loistavasti, ja Deere sai jatkossa keskittyä kokonaan aurojen tekemiseen. Rahaakin tuli niin runsaasti, että vaimo ja viisi lasta pystyivät muuttamaan Vermontista Illinoisiin.
Neljän vuoden kuluttua auroja syntyi jo sadan kappaleen vuosivauhdilla. Vuosisadan puolivälissä edessä oli muutto Molineen, missä auroja alettiin tuottaa uudessa 130 neliön pajassa. Tuotanto kasvoi tuhansiin kappaleisiin vuodessa, mutta kysyntä vain kasvoi, maahan kun virtasi Euroopasta jatkuvasti uusia uudisraivaajia, joilta puuttuivat kunnolliset työvälineet.
Vuonna 1868 muodostetun Deere Companyn tuotevalikoima kattoi vuosisadan lopussa kaiken, mitä tarvittiin hevosaikakauden maanmuokkauksessa, kylvössä ja kuljetuksessa. John Deere oli vuonna 1858 jättänyt enimmät firman johtotehtävät tuolloin 21-vuotiaalle pojalleen Charlesille. Hän itse keskittyi politiikkaan ja muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan.
John Deeren tuotemerkki, hyppäävä peura, rekisteröitiin 18 vuotta myöhemmin. Noihin aikoihin Deere Co. teki vuosittain keskimäärin 100 000 hevostyökonetta.
1900-luvun alkupuolella yhtymä alkoi tuottaa niitto- ja leikkuukoneita, itsesitojia, haravakoneita, pöyhimiä ja lannanlevittimiä. Polkupyörät olivat tuon ajan hittituotteita.
Deere oli valmistanut auroja höyrytraktoreihin jo 1800-luvun puolella, mutta itse traktoreihin firma ei tuolloin vielä paneutunut. Kilpailevilla amerikkalaisyrityksillä alkoi 1910-luvulla olla jo hyvinkin onnistuneita moottorivetäjiä, jolloin myös Deere alkoi kiinnostua alasta enemmän.
Parin epäonnistuneen kokeilun jälkeen Deere sai haltuunsa toimivan traktorin vuonna 1918 tapahtuneen yrityskaupan myötä. Saksalaisperäinen John Froelich oli vuonna 1892 rakentanut 1-sylinterisestä Van Duzen -kaasutinmoottorista ja vankasta alustasta traktorin, jota käytettiin puimakoneen pyöritykseen ja siirtelyyn.
Höyrytraktorit olivat toimivia laitteita, mutta tulipalon vaara oli niiden ympärillä jatkuva ja ne olivat työläitä käyttää. Froelichin traktori alkoi toimia hyvin. Sillä puitiin 52 päivän aikana 72 000 bushelia (25 372 hl) viljaa ilman suurempia ongelmia. Seuraavana vuonna Froelich perusti muutaman Iowan Waterloossa vaikuttavan bisnesmiehen kanssa Waterloo Gasoline Traction Engine Co -yhtiön jonka tarkoituksena oli aloittaa traktoreiden sarjatuotanto.
Tehdyksi ja myydyksi saatiin kaksi konetta, jotka kuitenkin palautettiin. Firma päätti jatkossa keskittyä maamoottoreihin, joilla oli kasvava kysyntä. Nimeksi muutettiin vuonna 1895 Waterloo Gasoline Engine Co. Tuossa vaiheessa enemmän traktoreista kiinnostunut John Froelich häipyi kuvioista. Hän toimi loppuelämänsä sijoitusneuvojana.
Waterloo Boy -moottoreita alettiin valmistaa suuremmissa määrin heti 1900-luvun alussa. Niiden saaman valtaisan suosion myötä uskaltauduttiin yrittämään taas traktorinkin valmistusta.
Ensimmäiset vuodesta 1912 lähtien tehdyt koneet olivat vielä yksittäisiä harjoitelmia, mutta vuonna 1914 esitellyssä Waterloo Boy L -mallissa oli päästy jo lopullisille linjoille. Moottori oli makaava 2-sylinterinen, vaihteita oli yksi eteen ja taakse. Vähennyspyörästössä oli avoin hammaspyörävälitys.
Noihin aikoihin USA:ssa myytiin noin 15 000 traktoria vuodessa. Viisi vuotta myöhemmin määrä oli yli 10-kertainen. Ensimmäisenä vuonna Waterloo Boy L:n valmistusmäärä oli 26 konetta. Seuraavaa R-mallia valmistettiin parhaimmillaan jo pari tuhatta vuodessa. Niitä laivattiin jonkun verran Eurooppaankin, Englannissa koneet myytiin Overtime-merkillä.
Viimeisimmässä ja eniten myydyssä N-mallissa oli isompi moottori ja 2-nopeuksinen voimansiirto, mutta omaan lukuunsa firma teki sitä vain vuoden ajan. Waterloo Gasoline Engine Co. siirtyi vuonna 1918 Deeren haltuun 2,35 miljoonalla dollarilla tehtaineen ja patentteineen.
Deere jatkoi Waterloo Boyn valmistusta vuoteen 1923 saakka, ainoa muutos oli uusi keltavihreä väri. Ensimmäinen oma malli John Deere D oli olemukseltaan jo nykytraktorin kaltainen. Moottori oli edelleen sama poikittainen makaava 2-sylinterinen, mutta sylinterikannet osoittivat nyt eteenpäin. Voimansiirtokin oli pitkälti samanlainen, avoin vähennyspyörästö oli vain vaihtunut suljettuun ketjuvetoon.
Kaikki John Deeren traktorit tehtiin pitkälti samalla kaavalla aina 1950-luvulle asti. D-malli ei pystynyt minkäänlaiseen hintakilpailuun Fordsonin kanssa, mutta JD oli vahvempi, laadukkaampi ja paremmin varustettu, voimanottoakselinkin sai lisävarusteena. Valmistusohjelmassa John Deere D pysyi seuraavat 30 vuotta, toki pieni muutoksin.
1930-luvulla suurin osa amerikkalaisista traktoreista oli 4-sylinterisiä, olipa joukossa 6-pyttyisiäkin koneita. Deere oli kuitenkin vankasti 2-sylinteristen kannalla, niissä kun oli vähemmän osia ja ne voitiin siksi tehdä vahvemmiksi. Kun kilpailijat alkoivat levittää huhuja Deereen tulevista useampisylinterisistä moottoreista, julkaisi yhtymä vuonna 1937 oikein lehti-ilmoitusten sarja otsikolla: ”Nelisylinterinen moottori, ei sinun elinaikanasi!”
Useimmat Deeren omistajat olivat samaa mieltä. Heille riitti tuttu ”Johnny Popper” (Popottaja-Jussi), kuten merkin lempinimi kuului.
Toinen Deeren pitkään vastustama keksintö oli dieselmoottori, suurin osa amerikkalaisista traktorimiehistäkin oli yleisesti kaasutinmoottorin kannalla vielä 1950-luvun puolella. John Deeren ensimmäinen dieselmalli R esiteltiin vuonna 1949. Makaavista sylintereistä ei vieläkään luovuttu, ei myöskään poikittaisesta asennosta. Käynnistymään 6,8-litrainen ja 48-hevosvoimainen kone saatiin pienellä bensamoottorilla.
John Deeren traktorit poikkesivat 1950-luvun puolivälissä melko paljon kilpailijoistaan, mutta muutkin jenkkivalmistajat olivat tuohon aikaan vielä melko vanhakantaisia esimerkiksi brittiläiseen tuotantoon verrattuna.
Saksalainen Lanz muistutti monessa asiassa John Deereä. Sekin oli ikivanha merkki, joka kantoi samanlaista kansallismerkin mainetta. Lanz teki vieläkin 1-sylinterisiä ja hidaskierroksisia 2-tahtidieseleitä, jotka tuolloin saatiin pyörimään jo ilman puhalluslamppuja. Muut saksalaisvalmistajat olivat mitenkuten selvinneet 1940-luvun lopun aloitushankaluuksista, mutta Lanzin toipuminen kesti kauemmin.
Pelastajaksi tuli John Deere, joka vuonna 1956 sai haltuunsa osan huonossa jamassa olevasta yhtiöstä. Lopullinen fuusio tapahtui vuonna 1960. Suurista jenkkivalmistajista Deere laajensi toimintojaan viimeisenä Euroopan puolelle. Molemmat tehtaat esittelivät uudet mallinsa 1960-luvun alkaessa.
Saksalaiset eivät ensimmäisessä sarjassaan oikein onnistuneet, mutta amerikkalaiset sitäkin paremmin. Kun pahimman kilpailijan, IH:n, 1950-luvun lopun uusi Farmall-mallisto meni vielä pahasti poskelleen, siirtyi JD uusilla traktoreillaan vuosikymmeniä pitämältään kakkospaikalta ykköseksi, missä se on pysynyt siitä lähtien.
Deeren 10-sarja uudistui 20-sarjaksi vuosikymmenen puolivälissä. Muotoilu ja perustekniikka pysyivät kuitenkin pitkälti samana. Myös saksalainen mallisto uusittiin, missä onnistuttiin tällä kertaa paremmin.
Seuraavan kerran uudennäköisiä traktoreita nähtiin 1970-luvun alussa, jolloin tulivat pyöreälinjaiset amerikkalaiset 30-sarjan traktorit. Toinen ulospäin näkyvä uutuus oli omaperäisesti muotoiltu SG-ohjaamo.
Deere oli ja pysyi Amerikan ykkösmerkkinä, mutta Euroopassa yleistyminen oli hitaampaa. Näin oli tilanne jopa Länsi-Saksassa, jossa markkinointi oli varmasti kunnossa. Suomessa John Deere tuli kunnolla saataville vasta 1980-luvulla, siihen asti merkkiä oli myyty enimmäkseen Etelä- ja Länsi-Suomeen ja sinnekin harvakseltaan.
Nykyään John Deeren laukkaava peura ja keltavihreät traktorit, puimurit, silppurit, paalaimet – ylipäätään kaikki JD-maatalouskoneet – ovat yleinen näky lähes kaikkialla maailmassa. Tekniikassa John Deere on ollut viimeiset 50 vuotta edelläkävijä, jossain vaiheessa jopa turhankin edellä, mutta monet rohkeat uudistuksen ovat lopulta yleistyneet. Laukkaava peura on pitänyt kilpailijatkin vauhdissa. n
Uolevi Oristo
John Deeren tuotevalikoima on 175 vuoden aikana laajentunut maatalouskoneista maarakennus- ja metsäkoneisiin, moottoreihin ja voimansiirtolaitteisiin sekä ympäristön ja viheralueiden hoitokalustoon, jota myydään niin kuluttajille kuin yrityksillekin.
Maatalouskoneiden osuus liikevaihdosta on edelleen yli 50 prosenttia, maarakennus- ja metsäkoneet tuovat liikevaihdosta reilut 20 prosenttia.
John Deere on pyrkinyt koko ajan kasvamaan nopeasti, minkä vuoksi yritys on tarvinnut alusta alkaen sijoittajia osakkaiksi. Yhtiön nimi vaihteli 1800-luvulla erilaisten osakasjärjestelyjen vuoksi useasti. Omistuspohja laajentui merkittävästi vasta, kun ensimmäiset Deeren osakkeet myytiin New Yorkin pörssissä vuonna 1911. Pörssiyhtiö Deere & Company perustettiin seuraavana vuonna.
Nykyisin yhdelläkään taholla ei ole viittä prosenttia suurempaa nurkkaa Deerestä. Suvun edustajat pysyivät yhtiön johdossa aina vuoteen 1981 asti. Noin 80 prosenttia yhtiön omistajista on eläkevakuutusyhtiöitä ja muita institutionaalisia sijoittajia.
Deere & Company on ollut turvallinen sijoitus ja varma osingonmaksaja. Viimeisin tappiollinen vuosi oli 2009, jolloin konevalmistus sukelsi rajusti. Vuoden 2012 aikana yhtiön tulos on kehittynyt erittäin hyvin. Ensi vuonna maatalouskoneiden kysynnän ennustetaan pysyvän nykyisellä tasolla ja metsä- ja maarakennuskoneiden myynnin odotetaan kasvavan lievästi.
Yrityksen vuositasolla laskettu liikevaihto on 31.10.2012 päättyneellä vuosineljänneksellä 36,157 miljardia dollaria, euroissa laskettuna 27,47 miljardia eli noin puolet Suomen valtion menoarviosta.
John Deere on 175-vuotisen historiansa ajan ollut erittäin vahva kotimarkkinoillaan. USA:ssa sen markkinaosuus on traktoreissa ja puimureissa yli 50 prosenttia. Kasvua onkin haettava uusista alueista ja tuotteista, koska perinteisillä kotimarkkinoilla kasvun rajat ovat tulleet vastaan.
Vienti alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta todellinen kansainvälistyminen vasta vuonna 1956. John Deeren koneita myydään tällä hetkellä 140 maassa.
John Deere on kasvanut sekä yritysostoin että laajentumalla. Tällä vuosituhannella tehdyt merkittävimmät investoinnit ovat kohdistuneet traktoritehtaisiin Intiassa ja Etelä-Amerikassa sekä Venäjälle rakennettuun maanmuokkaus- ja kylvökonetehtaaseen. Deere & Companyllä on 58 tehdasta ympäri maailmaa.
John Deerellä on myös oma rahoitusyhtiö, joka rahoittaa joka toisen USA:ssa tehdyn JD-kaupan. Valmistajan oman rahoitusyhtiön on ulkopuolista rahoittajaa helpompi arvioida vakuutena olevan koneen hintakehitys. Toisaalta toimintatapa kertoo, että asiakasyritysten kannattavuus ei ole niin hyvä, että muut rahoittajat olisivat halukkaita veriseen kilpailuun.
John Deere on todellinen maatalouskoneiden ”full liner”, joka valmistaa traktoreiden lisäksi sadonkorjuukoneita, kylvö- ja muokkauskoneita, kasvinsuojeluruiskuja sekä sadetuslaitteistoja.
Uusien R-sarjan traktoreiden tärkeimmät markkina-alueet ovat Eurooppa ja USA. Myös Venäjän ja sen naapureiden markkinat kasvavat nopeasti. Tällä hetkellä John Deere on monessa maassa eniten myyty traktori.
Meikäläisittäin katsottuna pienten, alle 100 hv:n traktoreiden valmistusmäärät ovat valtavia: pelkästään Intiassa myydään yli
200 000 traktoria, joista suurin osa on tosin yksiakselisia ”sarvitraktoreita”.
Pienten nelipyöräisten traktoreiden käyttökohteet – ja myös asiakkaiden investointihalu sekä -kyky – vaihtelevat eri alueilla paljon. Euroopan ja Amerikan päätoimiset viljelijät haluavat mukavamman ja teknisesti monipuolisemman traktorin kuin kehittyvien maiden talonpojat. Intiassa tehtyjä ”peruskoneita” kaupataan kuitenkin myös USA:n harrastelijaviljelijöille, jotka hankkivat tilalleen mieluummin uuden ja kauniisti kiiltävän pikkujontikan kuin navetan takana haalistuneen käytetyn traktorin.
Sadonkorjuukoneiden valikoimaan kuuluu puimureiden ja ajosilppureiden lisäksi muun muassa puuvillankorjuukoneita.
Maarakennus- ja metsäkoneet kuuluvat samaan tuoteryhmään, joka muodostaa yli 20 prosenttia John Deeren liikevaihdosta. John Deere maarakennus- ja metsäkonedivisioona on perustettu 1950 luvun puolivälissä, ensimmäiset jälleenmyyjät aloittivat vuosien 1957 ja 1958 vaihteessa. Maarakennuskoneiden juuret ovat vuonna 1947 Iowan Dubuqueen perustetussa tehtaassa, jossa alettiin valmistaa tela-alustaista M-traktorimallia sekä puskulevyllä varustettua CM-rinnakkaismallia.
Nykyäänkin Dubuque on John Deeren maarakennus- ja metsäryhmän kotipaikka, johon myynnin tukitoimet ja markkinointi on keskitetty. Dubuquessa valmistetaan puskukoneita, telakuormaimia, liuku-ohjattuja kuormaimia sekä kaivurikuormaimia. Samassa tehtaassa valmistetaan myös kokorunkomenetelmän tela-alustaisia kaato-, kasaus- ja kuormauskoneita sekä harvestereita.
Dumppereita, juontokoneita ja pyöräkuormaimia valmistetaan Davenportin-tehtaalla.
John Deere ja Hitachi perustivat vuonna 1998 Deere-Hitachi Specialty Products (DHSP) yhteisyrityksen, joka valmistaa tela-alustaisia kaivu- ja metsäkoneita Kanadassa ja Meksikossa. Pienet kaivukoneet tehdään Meksikon Saltillossa.
Eteläafrikkalainen Bell ja John Deere liittoutuivat vuonna 1999. Yhteistyö syveni vuonna 2005, kun yritykset aloittivat ensimmäisen dumpperimallin valmistuksen Davenportissa.
John Deere osti Timberjackin metsäkoneet vuonna 2000. Amerikkalainen Timberjack oli sitä ennen hankkinut FMG:n, johon oli niputettu muun muassa Kockumsin ja Lokomon metsäkoneet. Suomalaisten onneksi Deere & Company keskitti pohjoismaisen puutavaralajimenetelmän koneiden valmistuksen Joensuun-tehtaalle.
Deerestä tuli traktorivalmistuksen seurauksena myös moottorivalmistaja. Päätehdas on traktoritehtaan yhteydessä Waterloossa, muita valmistuspaikkoja ovat Ranskan Sarin, Meksikon Toreon, Intian Pune sekä Rosario Argentiinassa.
Ensimmäiset dieselmoottorit tehtiin vuonna 1949. Oman konevalmistuksen lisäksi Jonh Deere Power Systems kauppaa voimanlähteitä myös muille konevalmistajille. Kaikkiaan dieselmoottoreita on valmistettu yli viisi miljoona kappaletta. Tehoalue on nykyään 36–448 kilowattiin (49–600 hv).
John Deere alkoi panostaa ruohonleikkuu- ja golfkenttien koneisiin jo 1960-luvulla. Merkittävin yhteistyökumppani on japanilainen Yamarin. Ruohonleikkureiden lisäksi on JD on hyödyntänyt brändiään ja myyntiverkostoaan valmistuttamalla työkaluja, tarvikkeita sekä pien- ja työkoneita, joita on markkinoitu John Deeren nimellä.
Viheralueiden ja golfkenttien hoitoon tullaan jatkossa panostamaan entistä enemmän. Sähkökoneet yleistyvät akkutekniikan kehittymisen ansiosta. Sähköllä voidaan korvata myös hydrauliikkaa, jolloin öljyvuotojen riski pienenee.
John Deere valmisti myös moottorikelkkoja vuosina 1971–1984. Kelkan mainoslause ”Nothing Runs Like a Deere” on elänyt pidempään kuin kelkkatuotanto.
Deere valmistaa kuitenkin edelleen erittäin suosittuja Terra Gator -lavamönkijöitä. Mallistossa on koneita niin harrastajien kuin ammattilaistenkin käyttöön.
John Deere hakee uutta liiketoimintaa uusiutuvan energian tuotantoon tarkoitetuista koneista, paikkatiedon hyödyntämisestä ja automaatiosta. Paikkatieto- eli GPS-signaalin käyttö on USA:ssa arkipäivää. John Deere on tähän mennessä valmistanut yli
100 000 traktoria, joissa on joko täydellinen automaattiohjaus tai ainakin valmius sen käyttöön
(KV 7/2012).
Vesi on niukka luonnonvara, jonka hyödyntämiseen ja vesivarojen tuhlaamisen vähentämiseen panostetaan lähitulevaisuudessa paljon. Myös John Deere kehittelee uutta Water Management -tuotealuetta, joka keskittyy kastelujärjestelmiin. n
Uolevi Oristo
Deeren USA:n toiminnot ovat keskittyneet yrityksen syntysijoille Iowan ja Illinoisin osavaltioihin, jotka ovat edelleenkin vahvoja maatalousalueita. Deere & Companyn pääkonttori sijaitsee Molinessa, minne John Deere siirsi yhtiönsä toiminnan vuonna 1848.
Molinessa sijaitsee myöskin puimuritehdas, joka viettää ensi vuonna satavuotisjuhliaan. Vuonna 1913 perustettua tehdasta on laajennettu useaan otteeseen. Puimakoneiden ja hinattavien puimureiden valmistus alkoi vuonna 1927 ja ensimmäinen ajopuimuri valmistui vuonna 1947. Nykyisin puimuritehdas työllistää noin 2 000 henkeä. Puolet tehtaan tuotannosta menee vientiin, jonka tärkeimpiä kohteita ovat Kanada, Australia, Brasilia, Venäjä ja Saksa.
Waterloon traktoritehdas siirtyi John Deerelle vuonna 1918, kun Deere & Co osti Waterloo Gasoline Enginen. Suuret, 170–560-hevosvoimaiset John Deere -traktorit valmistetaan edelleenkin samassa paikassa. Waterloossa sijaitsee myös moottori-, ohjaamo- ja voimansiirtotehtaat, jotka toimittavat komponentteja myös yhtiön muihin tehtaisiin.
Des Moinesin kaupungissa sijaitseva tehdas valmistaa muokkaus- ja puuvillankorjuukoneita. Tehdas on alunperin toisen maailmansodan aikainen ammustehdas, jonka Deere osti vuonna 1947. n
Amerikkalaisen ja eurooppalaisen yrityskulttuurin erot ovat yllättävän suuria. Mielestäni jopa Deeren Saksassa tai Suomessa sijaitsevat tehtaat muistuttavat enemmän muita eurooppalaisia yrityksiä kuin emoyhtiön tuotantolaitoksia.
Deeren USA:n tehdaskiinteistöt ja toimistot ovat hyvin tarkoituksenmukaisia: tiilisiä ruukinseiniä ei näkynyt, mutta ei myöskään lasikattoisia uusia tuotantolaitoksia. Monissa rakennuksissa on tehty alunperin sotatarvikkeita. Yhdysvaltojen sotatarviketeollisuus ratkaisi liittoutuneiden voiton toisessa maailmansodassa. Keskilänteen perustettiin monta tarviketehdasta, koska ne olivat japanilaisten laivoista toimivien pommikoneiden ulottumattomista.
Samalla yhteiskunnan työkulttuuri muuttui, koska työntekijöiksi palkattiin runsaasti naisia.
Nykyisinkin heitä on Deere & Companyn USA:n tehtaiden kokoonpanolinjan työntekijöistä
40 prosenttia.
Amerikassa tuntipalkkaisten tehdastyöntekijöiden ja kuukausipalkkaisten valkokaulustyöläisten määrä kerrotaan yleensä erikseen. Pukeutumiserot pistivät silmään, sillä kokoonpanolinjan työntekijät olivat pukeutuneet farkkuihin ja T-paitaan, eivätkä firman haalareihin. Asiakkaiden ja muiden sidosryhmien kanssa työskentelevät toimihenkilöt kulkivat puolestaan kaikki samanlaisessa puuvillahousut ja paita -univormussa. Pukumiehiä löytyy vasta varsinaiselta bisnestasolta.
Työtä tehdään vauhdilla ja ainakin ulospäin rennolla meiningillä, varsinkin vanhemmat työntekijät tervehtivät vierailijoita iloisesti. Päivittäinen työaika on pitempi kuin meillä ja myös sosiaaliturva on heikompi. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, työntekijät tuntuvat olevan erittäin sitoutuneita työnantajaansa. Yritteliäisyyden arvostus tuntuu myös palkkatyötä tekevien henkilöiden asenteessa: ahkeruutta, sitoutumista ja omaa työtä arvostetaan.
”Teemme tässä tehtaassa maailman hienoimpia traktoreita. Tiedän mistä puhun, sillä aloitin täällä 50 vuotta sitten tultuani armeijasta. John Deere on hieno yhtiö”, vakuutteli tehdaskierroksella oppaanamme toiminut eläkeläinen Joe.
Uolevi Oristo
