Englannista Vermontiin muuttaneella räätäli William Deerellä ja syntyperältään niin ikään englantilaisella Sarah-vaimolla oli 6 lasta, joista vuonna 1804 syntynyt John oli kolmanneksi vanhin. Kun John oli 4-vuotias, matkasi William Deere Englantiin osallistuakseen perinnönjakoon, mutta katosi merimatkan aikana. Sarah Deere jatkoi velkaisen vaatturinliikkeen pyörittämistä.
Jo varhaisessa teini-iässä John hankki lisäansioita nahkojen parkitsemisella, mistä irtosi sen verran dollareita, että hän pystyi ostamaan puvun ja kengät. Sarah Deere innosti poikaansa opiskelemaan ja tähtäämään yliopistoon, mutta John kyllästyi parissa vuodessa ja hakeutui 17-vuotiaana paikkakunnan arvostetuimman sepän oppipojaksi. Neljä vuotta myöhemmin täysinoppinut seppä alkoi kiertää ympäri Vermontia takomassa viikatteita ja kengittämässä hevosia.
Vermontissa oli työmäärään nähden liikaa seppiä ja kun jatkuva liikkuminen alkoi muutenkin kyllästyttää, päätti tuolloin 33-vuotias John Deere muuttaa vaimoineen ja lapsineen Illinoisiin, missä sepät olivat täystyöllistettyjä. Grand Detouriin nousi 128 neliön laajuinen paja, missä alkoi syntyä lapioita, hankoja, talikoita ja muita käsityövälineitä.
Vuotta myöhemmin ollessaan remontoimassa paikallista vesisahaa, John näki maassa hylätyn raamisahan terän kappaleen, jonka hän visuna miehenä korjasi talteen. Illinoisissa oli erinomaista viljelysmaata, mutta se tarttui tiukasti aurojen puisiin tai valurautaisiin siipiin, mikä teki kyntämisestä työlästä. John Deere muisti miten teräksiset ompeluneulat teroitettiin ja kiillotettiin tökkimällä niitä hiekkaan. Sahan terä oli kuuluisaa Sheffield-terästä, josta voisi muotoilla itsestään liukkaana pysyvän auran siiven.
John Deeren ensimmäinen terässiipiaura valmistui vuoden 1838 kynnöille ja tieto sen toimivuudesta levisi niin tehokkaasti, että auran ostaneen Lewis Grandallin pellolla oli pian satapäinen yleisö. Seuraavana vuotena valmistui 10 auraa ja sitä seuraavana 40. Tuon ajan käytännöistä poiketen John Deere alkoi tehdä auroja varastoon, siihen asti kaikki pajatuotteet oli tehty tilausten perusteella, nyt asiakas sai auran heti mukaansa.
Kasvaneen kysynnän takia Deere perusti Leonard Andrusin kanssa suuremman kaksikerroksisen pajan Rock River -joen rannalle, missä tuotanto saatiin parissa vuodessa kymmenkertaiseksi. Monien erimielisyyksien takia yritys purkaantui kuusi vuotta myöhemmin, jonka jälkeen v. 1848 Deere muutti noin 100 kilometrin päähän Molineen, missä Missisippi-joki ja rautatie mahdollistivat entistä tehokkaammat kuljetukset, vesivoimallakin oli roolinsa muuttopäätöksen teossa.
Uusiksi liikekumppaneiksi löytyivät Robert Tate ja John Gould, joiden kanssa rakennettiin uusi 134 neliön tehdas, jota laajennettiin melko pian kaksikerroksisella lisärakennuksella. Kuukaudessa valmistui jo 200 auraa. Deere osti viisi vuotta myöhemmin Taten ja Gouldin osuudet, tuolloin liiketoimintoihin alkoi osallistua toiseksi vanhin poika Charles. Aurojen lisäksi Molinessa tehtiin vankkureita ja kultivaattoreita, kuukausituotanto oli kasvanut 1120 laitteeseen.
Euroopasta muuttaneiden uudisraivaajien ansiosta Deere-aurojen ja muiden välineiden kysyntä oli jatkuvassa kasvussa, mutta vuoden 1857 talouslama oli kaataa koko yrityksen. Uudelleenjärjestelyissä enimpiä johto- ja markkinointitehtäviä hoitanut Charles ja vävy Christopher Webber lunastivat Johnin osuuden tämän jatkaessa edelleen toimitusjohtajana. Deere & Company perustettiin 11 vuotta myöhemmin, tukin yli laukkaavaa peuraa esittävä logo ilmestyi Deere tuotteisiin v. 1876.
John Deere oli heti Molineen muutettuaan osallistunut innokkaasti politiikkaan ja kaikenlaiseen kansalaistoimintaan. Kun firman enin vetovastuu oli siirtynyt seuraavalle sukupolvelle, ennätti John olla Moline National Bankin ja kirjaston johtajana, kirkon edunvalvojana ja parin vuoden ajan Molinen pormestarina. Deere & Companyn toimitusjohtajan vakanssista hän luopui kuukautta ennen kuolemaansa huhtikuussa 1886.
