Elonkorjuu siirtyi hitaasti koneaikaan — sirpin ja puimurin väliin mahtui monta kehitysvaihetta

Suurehko nykypuimuri selviää optimiolosuhteissa hehtaarista jopa varttitunnissa. Entisaikojen elonleikkaaja sai kyykkiä sirppeineen hehtaarin palstalla reilun viikon eikä silloinkaan tullut valmiiksi kuin ensimmäinen vaihe. Seuraavaksi oli vuorossa pölyinen puinti riihessä ja jyvien puhdistus. Sirpin ja puimurin väliin mahtuu monta kehitysvaihetta, lähes jokaisella vuosikymmenellä on saatu jotain uutta.
Elonkorjuu pysyi vuosisatojen ajan jokseenkin samanlaisena aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Vilja leikattiin sirpillä, sidottiin lyhteille ja jälkituleennutettiin kuhilailla. Aikaisesta leikkuusta johtuen kariseminen oli olematonta ja talteen saatiin lakoisemmatkin kohdat.
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Sirpillä ja maanviljelyllä on yhtä pitkä historia, sillä on leikattu heinää ja viljaa jo kivikaudella. Suomessa sirppi oli yleisin viljankorjuun työväline 1800-luvun loppuun saakka. Ammattilehdet ja neuvojat puhuivat innokkaasti viisi kertaa tehokkaamman viikatteen puolesta, mutta varsinkin rukiin leikkuussa sirppiä pidettiin ainoana oikeana välineenä hyvin pitkään – sillä sai varmasti talteen jokaisen korren. Karisemisen pelossa vilja leikattiin varhaisessa vaiheessa. Virallisen ohjeen mukaan ruis oli valmista korjattavaksi, kun jyvän sisus oli muuttunut niin kiinteäksi, että sen sai katkeamaan.

Sitten vilja sidottiin lyhteille ja koottiin kuhilaille, myöhemmin käytettiin seivästystäkin. Kun vilja oli pellolla jälkituleentunut, oli vuorossa riihitys ja puinti. Lyhteet nosteltiin ylös riihen parsille ja sytytettiin sisäänlämpiävä kiuas. Yleensä ahdos kuivui vuorokaudessa. Kovin kuumaksi ei riihtä saanut päästää, liika lämpö vei itävyyden.

Seuraavana oli vuorossa puiminen, joka alkoi lyhteiden seinään lyömisellä. Tällä ravaamiseksikin kutsutulla toimenpiteellä saatiin suurin osa jyvistä irtoamaan tähkistä. Puretut lyhteet saivat loppukäsittelyn lattialla, missä niitä mukiloitiin puisilla varstoilla. Länsi-Suomessa tätä vaihetta kutsuttiin tappamiseksi, mistä johtuen puimakonetta on siellä kutsuttu tappuriksi.

Roskat, vihneet ja akanat saatiin jyvistä erilleen viskaamalla niitä peräseinää kohti, kevein materiaali jäi puolitiehen, jyvät lensivät perille asti. Länsi-Suomen luuvariihissä oli erillinen puintihuone, Itä-Suomessa kaikki vaiheet tehtiin samassa tilassa. Yleensä vilja pyrittiin puimaan heti syksyllä, mutta varsinkin itäisemmässä Suomessa lyhteitä saatettiin säilyttää ulkoaumoissa ja puida myöhemmin, jopa kevättalvella.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Ulkosäilytyksessä hävikki oli tietysti melkoinen, mitä on kommentoitu oikein kaunokirjallisessa teoksessa. Johannes Linnankosken synkkäsävyisessä romaanissa ”Pakolaiset” savolaisia syvästi inhonnut perushämäläinen Uutelan Juha sadatteli näin: ”Kehtaavatkin sen roistot jättää jumalan viljan ulos mätänemään”.

Koneita pellolle ja riiheen

Ensimmäisen viljankorjuuta helpottaneen teknisemmän laitteen rakensi skottilainen koneinsinööri Andrew Meikle, jonka käsikäyttöinen puimakone valmistui vuonna 1786. Viljan leikkuuseen alettiin saada koneapua vuodesta 1831 lähtien, jolloin amerikkalainen, mutta sukujuuriltaan niin ikään skotlantilainen Curys Hall McCormick esitteli ensimmäistä leikkuukonettaan.

Meillä kiinnostuttiin ensimmäiseksi puimakoneista. Sanomia Turusta esitteli helmikuussa 1852 tulevan kesäkuun maanviljelyskokouksessa Mustialassa käytäviä keskusteluja. Aihe numero 22 oli: ”Mitkä maassamme koetetut puimakoneet owat kustannuksen, pitäwäisyyden ja waikutuksensa puolesta paraimmat?”

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Syksyllä raportoiduissa tuloksissa mainittiin muun muassa, että W. Boije porvoolaisesta Drägsbyn kartanosta oli jo vuonna 1846 käynyt Ruotsissa tutustumassa sikäläisten viljelijöiden hankkimiin puimakoneisiin. Boijen kutsusta kaksi puimakonemestaria oli saapunut kartanoon, missä he olivat tehneet mallikappaleen ja laatineet piirustukset tulevaa kotimaista valmistusta varten. Koneiden tilaustuotanto alkoi vuoden 1852 aikana, hinnaksi oli määrätty 150 hopearuplaa. Näitä käsikäyttöisiä tai hevoskiertoisia koneita alettiin sittemmin tehdä hyvin monessa konepajassa. Ensimmäisissä koneissa oli pelkkä kela, kohlimet ja seulasto liitettiin ketjuun vasta myöhemmin, mutta niiden mukaantulo edellytti jo vähintään hevoskiertoa.

Leikkuukone tuli Suomeen saman vuosikymmenen lopulla. Syksyllä 1859 Uudenmaan ja Hämeen maanviljelysseuran kokouksen yhteydessä Hämeenlinnan Metsäkylässä esitellyistä koneista kerrottiin näin: ”Näytteeksi oli myös täällä leikkuukone käymässä; sitä weti kolme hewosta, eikä se näkynyt waiwaloiselta. Luultawasti on tämä kone ensimmäinen sitä lajia Suomessa. Tämän ohessa näytettiin täällä puimakone, jota kaksi hewosta käytti. Se pui aiwan hywin kauroja riihittämättä.”

Lisää tehoa ja tekniikkaa

Puimakoneiden suurentumisen myötä tarvittiin pyöritykseen aiempaa enemmän voimaa. Pelkkä pienikokoinen kela saatiin hurisemaan miehissäkin, mutta tehokkaammat koneet ja ylimääräinen tekniikka lisäsivät voimantarvetta niin paljon, että hevoskiertokin kävi riittämättömäksi.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Avuksi otettiin höyryvoima; pyörien päälle asennettuja, maatalouskäyttöön tarkoitettuja liikuteltavia höyrykoneita oli saatavana jo 1860-luvulla. Turkulainen Crichton oli ensimmäisiä suomalaisia valmistajia, myöhemmin kotimaisia vaihtoehtoja tuli runsaasti lisää. Lokomobiili, länsisuomalaisittain onkapannu, oli työläs käyttää ja väärin hoidettuna jopa hengenvaarallinen, mutta sillä saatiin puintityöhön ja moneen muuhunkin toimeen kokonaan toisenlaista meininkiä. Höyrykone oli ensimmäinen askel koneellisempaan maatalouteen. Ensimmäiset koneet ostettiin kartanoihin, mutta 1900-luvun puolella niitä alkoi olla jo talonpoikaistaloissakin

Edellä mainitussa Linnankosken romaanissa käsiteltiin tätäkin aihetta. Lapinlahden Alapitkälle 1900-luvun alkuun sijoittuneissa tapahtumissa Hovi-nimisen suurtilan isännäksi tullut Uutelan Juha vähätteli seudun työmenetelmiä talossa loisena asuneelle Pekalle: ”Ettei edes tämmöiseen taloon ole konetta ja kiertoa hankittu - kun on hovi olevinaan”. Pekka ei jäänyt sanattomaksi: ”Sepä kuuluu olovan jo vanahanaekanen se kierto. Nää meinoovat sitä höyrykonetta eli lokomopiiliä eli mikä lienöö se koje, jotta ei muuta kun pellolla puijjaan koko kylän elot. Ja siihen sitä soppii Hovinnii yhtyä”. Köyhä loismies oli enemmän ajan hermolla, kuin toiselta puolen Suomea hiljattain muuttanut iäkäs ja varakas talollinen. Hyvin suuri osa viime vuosisadan alkupuolen maatalouskäytössä olleista höyrykoneista olikin erilaisten puimaosuuskuntien omistuksessa.

Puimakoneet olivat aiempiin hevoskiertoisiin verrattuna jo hyvinkin tehokkaita, suurimmilla koneilla saatiin säkkeihin viljalajista riippuen jopa yli 40 hehtoa tunnissa, pienviljelyskoneilla puolet siitä. Kotimaiset merkit hallitsivat markkinoita, kakkosena olivat ruotsalaiset.

Lokomobiilien käynnistys kesti useita tunteja, samoin alasajo. Hoitamiseen tarvittiin tunnollinen ja kokenut konemies, eikä koneen ostaminen ollut vähäinen sijoitus. Noin 10-hevosvoimainen Paras-Apu maksoi vuonna 1922 varusteineen 26 000 mk, vuotta myöhemmin samalla rahalla sai Fordson-traktorin. Täydellä höyryllä Paras-Apu kulutti halkoja neljännesmotin tunnissa ja vähintään parinsadan litran pytyllisen vettä.

Saman tehoinen maamoottori maksoi puolet höyrykoneen hinnasta, sen sai pyörimään hyvällä tuurilla parissa minuutissa, kuulapäänkin varttitunnissa, eikä sammuttaminen aiheuttanut minkäänlaisia erityistoimia. Niinpä maamoottorit valloittivat markkinat 1920-luvulta lähtien. Höyrykoneita oli vuonna 1920 maatalouslaskennassa 5 897 kappaletta, polttomoottoreita 3 545, vuonna 1941 vastaavat lukemat olivat 3 290 ja 30 225. Puimakoneita oli vuonna 1920 yli 40 000, välirauhan aikaan jo 56 697.

Sitojista puimureihin

Leikkuukone jätti viljan sopiviin kasoihin, josta se oli helppoa seivästää tai sitoa lyhteille. Ensimmäiset sitovat leikkuukoneet tehtiin 1870-luvulla. Varhaisimmissa versioissa lyhteiden ympärille kieputettiin rautalankaa, mutta varsinainen läpimurto tapahtui 1878, jolloin amerikkalainen John Appleby patentoi narusitomalaitteensa. Keksintöä alkoi markkinoida William Deering, jonka yrityksestä tuli myöhemmin osa IH-konsernia. Meille itsesitojia alkoi tulla harvakseltaan vasta 1900-luvun puolella. Vuoden 1941 laskennassa kirjattiin 10 328 luovuttavaa leikkuukonetta ja 918 sitovaa. 1930-luvun loppupuolen innostus vehnän viljelyyn moninkertaisti näiden koneiden kysynnän.

Sitojien menekkiä rajoitti hinta, vuonna 1927 maksoi SMK:ssa tavallinen leikkuukone 4 250 mk, sitoja 10 000, eli saman verran kuin isohko puimakone. Sen eteen tarvittiin kolmivaljakko ja kunnolla toimiakseen se vaati paljon kuivemman kasvuston kuin leikkuukone. Tekniikkaa oli runsaasti ja sekaisin menneen solmijalaitteen salat eivät kaikille auenneet. Työvoimapulan takia sitojien määrä kaksinkertaistui sotavuosina ja muutamana ensimmäisenä rauhanvuotena. 1960-luvulle siirryttäessä niitä oli jo päälle 10 000 kappaletta, mutta meillä ei tapahtunut samanlaista yleistymistä kuin muualla, moni siirtyi suoraan puimuriin. Viimeiset sitojat myytiin reilut 50 vuotta sitten.

Ensimmäinen hevosvetoinen leikkuupuimuri saatiin toimimaan jo 1830-luvulla, mutta puimureiden laajempaa yleistymistä piti odottaa lähes 100 vuoden ajan. Amerikan ja Australian kuivilla ja laajoilla pelloilla puimureista oli saatu hyviä kokemuksia, kosteampiin eurooppalaisolosuhteisiin ja pienemmille lohkoille soveltuneet puimurit tulivat tarjolle vasta muutama vuosi ennen toista maailmansotaa.

Suomessa ensimmäiset puimurit otettiin käyttöön elokuussa 1937. Johannes Söderbergin omistamalle Tapolan tilalle, silloiseen Helsingin pitäjään, ostettiin suoraan Ruotsista Allis-Chalmers All-Crop 60 -puimuri ja vetokoneeksi saman merkkinen U-mallin traktori. Elimäkeläisen Hämeenkylän kartanon omistaja K.M. Rickman osti samana kesänä Hankkijan välityksellä niin ikään amerikkalaisen Oliver Grainmaster 6 -puimurin.

Varsinkin Söderbergin puimuri sai runsaasti palstatilaa päivä- ja ammattilehdissä, Maaseudun Tulevaisuus kertoi olleensa oikein ”Amerikkalaista viljankorjuuta katsomassa”. Kaiketi kummastakin puimurista saatujen myönteisten kokemusten perusteella seuraavana vuotena myytiin ainakin tusinan verran puimureita. Labor ja Allis Oy möivät ainakin 7 Allis-Chalmersia, Hankkija pari Oliveria ja SMK 4 McCormickia. Viimeisenä rauhankesänä puimurimarkkinoillemme ennättivät vielä Massey-Harris ja John Deere, mutta sitten alkoi sillä rintamalla vajaan 10 vuoden hiljaiselo.

Kerralla ajopuimurikauteen

Erilaisia ajopuimurikokeiluja on tehty jo 1800-luvulla, mutta Massey-Harrisin vuonna 1941 esittelemä malli 21 oli lopullinen täysosuma. Siitä kehitetty pienempi versio 26, jota alettiin tehdä Skotlannissa vuodesta 1949 lähtien merkillä M-H 726, valloitti Suomen markkinat täydellisesti heti tänne tultuaan. Se oli silloisiin olosuhteisiimme turhankin suuri, leikkuuleveyttä 8,5 jalkaa ja painoa vajaat 3 tonnia, hintaakin oli kokonainen miljoona. Koostaan huolimatta se soveltui kuitenkin hinattavia puimureita paremmin avo-ojitetuille pelloille, eikä ollut paljoakaan kalliimpi kuin suurimmat vetopuimurit. Massey-Harris oli ehdoton markkinajohtaja koko 50-luvun ajan, varsinkin kun vuosikymmenen puolivälissä tuli saataville pienempi saksalainen malli S630, josta tuli vähintään yhtä suosittu. 1950-luvun lopussa Suomessa oli yhteensä 4 429 veto- ja ajopuimuria, puimakoneiden määrä oli tuolloin 140 788 kpl. Viimeiset puimakoneet myytiin 60-luvun loppupuolella, myös vetopuimureiden markkinointi oli päättymässä. Leikkuupuimureiden kokonasmäärä oli vuosikymmenen lopulla noin 20 000.

Massey-Harris 726:ssa oli lähes kaikki nykypuimurin ominaisuudet, jos kohlimettomat mallit jätetään huomioimatta, mutta paljon on sen jälkeen tapahtunut. 1960-luvulla kaasutinmoottoreita ei ollut enää kuin pienimmissä malleissa, rengaskoot kasvoivat ja yhä useampi osti puimurinsa viljasäiliöllä varustettuna, samoin silppurilla.

Moottorit ovat vaihtaneet paikkaansa, puhdistaminen ja säätäminen on helpompaa, nelivetoja ja teloja on saatavilla, ohjaamot pitävät pölyn ja melun loitolla, hallinnassa on siirrytty tietokoneaikaan ja ajovoimansiirrot ovat kokonaan erilaisia kuin muutama vuosikymmen sitten. 12 jalan pöytä takasi vielä 60-luvulla pääsyn suurpuimureiden kastiin, nyt niin kapeita pöytiä ei taida kukaan huolia. Takana ovat myös ajat, jolloin Suomessa myytiin yli 3 000 puimuria vuodessa, nyt puimurikauppiaat ovat tyytyväisiä, jos pääsevät kymmenysosaan tuosta mahtavasta lukemasta.

Keskiverto sirppimies, tai useimmiten -nainen, sai päivässä korjuuseen noin 10 aaria, lyhteiden sitomiseen tarvittiin vielä oma porukkansa. (Kuvat: Museovirasto)
Keskiverto sirppimies, tai useimmiten -nainen, sai päivässä korjuuseen noin 10 aaria, lyhteiden sitomiseen tarvittiin vielä oma porukkansa. (Kuvat: Museovirasto) Kuva: Museovirasto
Kun vilja oli kypsynyt kuhilailla, tehtiin loppukuivatus riihessä, jonka jälkeen jyvät irrotettiin lyhteistä lyömällä niitä seinään. Viimeisetkin jyvät saatiin tähkistä, hakkaamalla lattialle levitettyjä korsia varstoilla. Riihitys oli pölyistä ja työlästä, mutta sillä saatiin erinomaista leipä- ja ennen kaikkea siemenviljaa. Savu tappoi haitalliset itiöt, peittausta ei tarvittu. (Kuva: Sotamuseo)
Kun vilja oli kypsynyt kuhilailla, tehtiin loppukuivatus riihessä, jonka jälkeen jyvät irrotettiin lyhteistä lyömällä niitä seinään. Viimeisetkin jyvät saatiin tähkistä, hakkaamalla lattialle levitettyjä korsia varstoilla. Riihitys oli pölyistä ja työlästä, mutta sillä saatiin erinomaista leipä- ja ennen kaikkea siemenviljaa. Savu tappoi haitalliset itiöt, peittausta ei tarvittu. (Kuva: Sotamuseo) Kuva: Sotamuseo
Leikkuukone vastasi kolmeakymmentä sirpillä leikkaajaa tai kuutta viikatemiestä. Terän leikkaama vilja kaatui kokoomakouruun, jolta luovutuslaitteiston haravat pyyhkäisivät korret lyhteen kokoisiksi kasoiksi. Hyvissä olosuhteissa parivaljakon vetämällä leikkuukoneella saatiin ajettua puoli hehtaaria tunnissa.
Leikkuukone vastasi kolmeakymmentä sirpillä leikkaajaa tai kuutta viikatemiestä. Terän leikkaama vilja kaatui kokoomakouruun, jolta luovutuslaitteiston haravat pyyhkäisivät korret lyhteen kokoisiksi kasoiksi. Hyvissä olosuhteissa parivaljakon vetämällä leikkuukoneella saatiin ajettua puoli hehtaaria tunnissa. Kuva: Valmistaja
Itsesitoja teki valmiita lyhteitä, solmijalaite toimi samalla systeemillä kuin pienpaalaimissa. Sitoja oli raskas vedettävä, käyttökoneisto otti 2/3 voimasta. Hevosvetoisen mallin eteen tarvittiin kolmivaljakko, jolla saatiin päivässä lyhteille 3–4 ha. Traktorivetoisissa sitojissa oli 30-luvulla jo ulosottokäyttöisiä malleja, tässä N-Fordsonin vetämässä sitojassa voima otetaan vanhaan tyyliin maapyörästä. Traktorivedolla päästiin jopa yli 6 hehtaariin päivässä.
Itsesitoja teki valmiita lyhteitä, solmijalaite toimi samalla systeemillä kuin pienpaalaimissa. Sitoja oli raskas vedettävä, käyttökoneisto otti 2/3 voimasta. Hevosvetoisen mallin eteen tarvittiin kolmivaljakko, jolla saatiin päivässä lyhteille 3–4 ha. Traktorivetoisissa sitojissa oli 30-luvulla jo ulosottokäyttöisiä malleja, tässä N-Fordsonin vetämässä sitojassa voima otetaan vanhaan tyyliin maapyörästä. Traktorivedolla päästiin jopa yli 6 hehtaariin päivässä. Kuva: Museovirasto
Käsikäyttöisiä tai hevoskierrolla toimivia yksinkertaisia puimakoneita alkoi olla saatavilla 1800-luvun puolivälin jälkeen. Koneissa oli yleensä pelkkä kela, kohlimet ja seulasto yleistyivät myöhemmin. Kuvassa Auran Rautateollisuus Oy:n Veikko-puimakone, jota tehtiin niinkin myöhään kuin 1928. Tehoksi luvattiin kahden miehen pyörittämänä 2,5 hehtoa tunnissa, hevoskierrolla 3–4.
Käsikäyttöisiä tai hevoskierrolla toimivia yksinkertaisia puimakoneita alkoi olla saatavilla 1800-luvun puolivälin jälkeen. Koneissa oli yleensä pelkkä kela, kohlimet ja seulasto yleistyivät myöhemmin. Kuvassa Auran Rautateollisuus Oy:n Veikko-puimakone, jota tehtiin niinkin myöhään kuin 1928. Tehoksi luvattiin kahden miehen pyörittämänä 2,5 hehtoa tunnissa, hevoskierrolla 3–4. Kuva: Museovirasto
Hankkija möi ensimmäisen Oliver Grainmaster 6 -puimurin Elimäen Hämeenkylän kartanoon syksyn 1937 puinneille. Oheinen kuva on vuotta myöhemmin Helsingin Tuomarinkylän pellolla järjestetystä puintinäytöksestä. Oliver oli toimiva ja kestävä kone, Hämeenkylän puimurilla korjattiin satoa parinkymmenen vuoden ajan. Sota-aika katkaisi lupaavan kehityksen, Oliveria ennätettiin tuoda 3 tai 4 kappaletta.
Hankkija möi ensimmäisen Oliver Grainmaster 6 -puimurin Elimäen Hämeenkylän kartanoon syksyn 1937 puinneille. Oheinen kuva on vuotta myöhemmin Helsingin Tuomarinkylän pellolla järjestetystä puintinäytöksestä. Oliver oli toimiva ja kestävä kone, Hämeenkylän puimurilla korjattiin satoa parinkymmenen vuoden ajan. Sota-aika katkaisi lupaavan kehityksen, Oliveria ennätettiin tuoda 3 tai 4 kappaletta. Kuva: Valmistaja
Varsinaiseen ajopuimuriaikaan meillä siirryttiin vuonna 1951, jolloin Hankkija onnistui tuomaan skotlantilaiselta Kilmarnockin tehtaalta 150 koneen erän Massey-Harris 726 -puimureita. Harrista myytiin välittömästi enemmän kuin vetopuimureita yhteensä, kokonaismäärissä se meni kärkeen vuonna 1954. Massey-Harris oli koko 50-luvun ajan ylivoimainen markkinajohtaja.
Varsinaiseen ajopuimuriaikaan meillä siirryttiin vuonna 1951, jolloin Hankkija onnistui tuomaan skotlantilaiselta Kilmarnockin tehtaalta 150 koneen erän Massey-Harris 726 -puimureita. Harrista myytiin välittömästi enemmän kuin vetopuimureita yhteensä, kokonaismäärissä se meni kärkeen vuonna 1954. Massey-Harris oli koko 50-luvun ajan ylivoimainen markkinajohtaja. Kuva: Valmistaja
SMK:n edustama McCormick-Deering #60 oli alkuaikojen puimureista parhaimpia. Ulvilan Sunniemen kartanoon vuonna 1938 hankitulla kuvan puimurilla puitiin heti ensimmäisenä syksynä parisataa hehtaaria, parhaimpina päivinä säkkeihin saatiin 8 hehtaarin jyvät. McCormick-puimurinkin laajempi yleistyminen katkesi sota-aikaan, yhteismäärä oli tiettävästi 4 puimuria.
SMK:n edustama McCormick-Deering #60 oli alkuaikojen puimureista parhaimpia. Ulvilan Sunniemen kartanoon vuonna 1938 hankitulla kuvan puimurilla puitiin heti ensimmäisenä syksynä parisataa hehtaaria, parhaimpina päivinä säkkeihin saatiin 8 hehtaarin jyvät. McCormick-puimurinkin laajempi yleistyminen katkesi sota-aikaan, yhteismäärä oli tiettävästi 4 puimuria. Kuva: Museovirasto
Kohlimella, seulastolla, puhaltimella ja säkityselevaattorilla varustetut itsepuhdistavat puimakoneet tulivat markkinoille 1800-luvun lopulla. Niiden pyörittämiseen tarvittiin jo höyrykone tai polttomoottori. Malleja oli 40-senttisellä kelalla varustetuista pienviljelijäkoneista suuriin päältä syötettäviin ”kartanotappureihin”, joissa saattoi olla yli metrinen kela. Yleensä puimakoneen mukana ostettiin maamoottori, traktorit ja kunnolliset sähköt kun olivat monella seudulla harvinaisia. Kuvassa Rosenlewin Porin Konepajan BMW-kuulapäämoottori ja Sampo 450-puimakone.  (Kuva: Museovirasto)
Kohlimella, seulastolla, puhaltimella ja säkityselevaattorilla varustetut itsepuhdistavat puimakoneet tulivat markkinoille 1800-luvun lopulla. Niiden pyörittämiseen tarvittiin jo höyrykone tai polttomoottori. Malleja oli 40-senttisellä kelalla varustetuista pienviljelijäkoneista suuriin päältä syötettäviin ”kartanotappureihin”, joissa saattoi olla yli metrinen kela. Yleensä puimakoneen mukana ostettiin maamoottori, traktorit ja kunnolliset sähköt kun olivat monella seudulla harvinaisia. Kuvassa Rosenlewin Porin Konepajan BMW-kuulapäämoottori ja Sampo 450-puimakone. (Kuva: Museovirasto) Kuva: Museovirasto
Ensimmäinen Suomen kamaralla esitelty ajopuimuri oli tämä Neuvostoliiton teollisuusnäyttelyssä kesäkuun alussa 1948 näytillä ollut Stalinets S-4, jonka tuotannosta vastasi itäsiperialainen Krasnojarskin puimuritehdas. Voimansiirron osat ja 56 hv:n moottori olivat peräisin ZIS ja GAZ-kuorma-autoista. Vaikka Suomessa oli tuolloin huutava pula koneista ja etenkin puimureista, niin oletettavasti edes tämä esittelykone ei mennyt täällä kaupaksi. (Kuva: Museovirasto)
Ensimmäinen Suomen kamaralla esitelty ajopuimuri oli tämä Neuvostoliiton teollisuusnäyttelyssä kesäkuun alussa 1948 näytillä ollut Stalinets S-4, jonka tuotannosta vastasi itäsiperialainen Krasnojarskin puimuritehdas. Voimansiirron osat ja 56 hv:n moottori olivat peräisin ZIS ja GAZ-kuorma-autoista. Vaikka Suomessa oli tuolloin huutava pula koneista ja etenkin puimureista, niin oletettavasti edes tämä esittelykone ei mennyt täällä kaupaksi. (Kuva: Museovirasto) Kuva: Museovirasto
Suomen ensimmäinen leikkuupuimuri oli tämä Allis-Chalmers All-Crop 60, jonka Helsingin pitäjän Riipilässä Tapolan tilaa viljellyt Johannes Söderberg osti Ruotsista vuonna 1937. Puimurin mukana tuli 35-hevosvoimainen Allis-Chalmers U-traktori. Puolitoistametrisellä terällä ja yhtä leveällä kelalla varustetulla puimurilla saatiin puitua päivässä 2–4 hehtaaria. Seuraavana vuotena Suomeen ostettiin ainakin 7 Allista, Mommilaan peräti 3 kappaletta kerralla.
Suomen ensimmäinen leikkuupuimuri oli tämä Allis-Chalmers All-Crop 60, jonka Helsingin pitäjän Riipilässä Tapolan tilaa viljellyt Johannes Söderberg osti Ruotsista vuonna 1937. Puimurin mukana tuli 35-hevosvoimainen Allis-Chalmers U-traktori. Puolitoistametrisellä terällä ja yhtä leveällä kelalla varustetulla puimurilla saatiin puitua päivässä 2–4 hehtaaria. Seuraavana vuotena Suomeen ostettiin ainakin 7 Allista, Mommilaan peräti 3 kappaletta kerralla. Kuva: Valmistaja
Yli 3-metrisillä pöydillä varustetut puimurit olivat 70-luvulle asti harvinaisempia. Tuossa vaiheessa oli siirrytty kokonaan säiliöpuimureihin ja ohjaamojakin alkoi olla lisävarusteluetteloissa. Clayson, sittemmin New Holland, oli meillä ensimmäinen merkki, jonka valikoimissa oli keskitytty pelkästään suurempiin puimureihin. Vuonna 1971 markkinoille tullut Clayson S1550 oli aikansa mittavimpia, vakiopöytä päälle 17 jalkaa, 127-senttinen puintikela, teho 140 hv ja 3,5 kuution viljasäiliö.
Yli 3-metrisillä pöydillä varustetut puimurit olivat 70-luvulle asti harvinaisempia. Tuossa vaiheessa oli siirrytty kokonaan säiliöpuimureihin ja ohjaamojakin alkoi olla lisävarusteluetteloissa. Clayson, sittemmin New Holland, oli meillä ensimmäinen merkki, jonka valikoimissa oli keskitytty pelkästään suurempiin puimureihin. Vuonna 1971 markkinoille tullut Clayson S1550 oli aikansa mittavimpia, vakiopöytä päälle 17 jalkaa, 127-senttinen puintikela, teho 140 hv ja 3,5 kuution viljasäiliö. Kuva: Valmistaja