Monokulttuurin erilaiset vaihtoehdot

Varsin yleisesti tunnustetaan, että monokulttuuri ei tarjoa kestävää maataloustuotantoa peltoviljelyssä. Monokulttuuri tarkoittaa yleensä saman kasvin viljelyä pellolla vuodesta toiseen. Kasvitaudit ja tietyt rikkakasvit ja tuholaiset lisääntyvät, sadot pienenevät ja muita haittoja ilmaantuu riippuen viljelykasvista ja olosuhteista.

Viljelykierto on yleisin tapa välttää monokulttuurin haittoja. Kun maatilalla on viljelyssä vähintään kolmea kasvia, on viljelykierto järjestettävissä. Öljykasvit, valkuaiskasvit, kumina, nurmi, syys- ja kevätviljat antavat mahdollisuuden viljellä vuorotellen peltoa eri tuotantotarkoitukseen. Suomessa erityisenä haasteena on rajallinen kasvukauden pituus monille viljelykasveille, mikä estää täysin vapaan vuorottelun esikasvin kasvuaikaa huomioimatta.

Monokulttuuri sai suuremmat mittasuhteet, kun suomalaisia peltoja salaojitettiin. Yhtenäinen peltoalue on tehokas operoida isommalla koneella. Kun avo-ojat eivät toimi luonnollisina rajoina peltolohkon jakajina, peltolohkoja ei kannata pilkkoa erillisiin kasvulohkoihin vain viljelykierron takia. GPS-teknologia toki auttaa tähän nykyisin. Suomessa jakaminen kasvulohkoihin yleistyy vasta kun peruslohkon koko kasvaa yli kymmenen hehtaarin.

Avo-ojitetun pellon yksittäinen sarka voisi toimia omana kasvulohkona ja sarkojen välillä voisi harjoittaa täysimääräistä viljelykiertoa. Voidaan ajatella, että tässä ei ole järkeä, kun logistiikkakustannukset ovat suuret: pellolle pitää kulkea lukuisia ylimääräisiä kertoja pienen alan takia. Lisäksi koneiden säiliöiden tyhjennykset ja puhdistukset vievät paljon aikaa. Sekaviljelyä jakamalla pelto vakiolevyisiin kaistoihin on kuitenkin käytetty esimerkiksi tuulieroosion torjuntaan. Sopivasti valittu kasvipari on kylvetty vuorotellen kaistoille. Työleveyksien pitää sopia yhteen, kuten ajoraideviljelyssä – käypä kaistanleveys on esimerkiksi 12 metriä.

Hollannissa on ideoitu konseptia "pixel farming", joka perustuu peltoalueen jakamiseen jopa 10x10 senttimetrin kasvulohkoihin – hehtaarilla on miljoona kasvulohkoa. Jokaisella kasvilla on likipitäen oma tontti. Hehtaarin pelto on jättimäinen tilkkutäkki, jota robotit viljelevät. Digitalisaation, paikannustekniikan ja robotiikan ansiosta tämä on teknisesti mahdollista.

Yksittäisten kasvien viljelyä eri pikseleissä tai riveissä tehdään tyypillisesti puutarhassa, mutta ajatus kokonaisten peltojen viljelystä on uutta. Hyötyjä sanotaan olevan, kun voidaan kylvää tai istuttaa naapureiksi toistensa kanssa hyvin viihtyvät ja toisiaan tukevat viljelykasvit, ja optimoida jokaisen pikselin maaperään sopiva viljelykasvilajitelma. Monokulttuurin vaihtoehtona voi olla siis myös pellon pilkkominen todella pieniin osiin ja viljelykasvien sekoittaminen keskenään – tällöin ei ole niin väliä, vaikka jossain pikselissä olisi peräkkäisinä vuosina sama kasvi.

Pikselikonseptissa on kuitenkin lukuisia käytännön esteitä huolimatta teknologisista mahdollisuuksista. Esimerkiksi jo kasvien erilainen kasvunopeus, korkeus, lakoontuminen ja logistiikka aiheuttavat erittäin suuria haasteita orastumisvaiheen jälkeen ja sadonkorjuuvaiheessa. Robotin pitäisi täyttää kaikki miljoonat kasvulohkot tukihakemukseen ja tukivalvojilla olisi vaikeuksia löytää tarkastettava kasvulohko. Idea miljoonan hehtaaripikselin viljelystä on utopistinen, mutta välimaastosta löytyy kuitenkin muita pikselikokoja tai pikselimuotoja alle kymmenen hehtaarin kokoluokassa.

Kirjoittaja toimii maatalouskoneautomaation professorina Münchenin teknillisessä yliopistossa.