Työkonekaupassa vallitsivat hullut vuodet 1970–80-luvuilla – pientilojen koneellistaminen tiesi keskusliikkeille isoja myyntilukuja
Konekaupan hulluina vuosina 1970–1980-luvuilla maatalouskoneita ostettiin keskusliikkeelle tuhansittain, ei satoja, puhumattakaan kymmenistä.
Viimeisen Valmet-malliston uusiminen ennen Volvo BM Valmet -fuusiotraktoreita aloitettiin vuoden 1979 aikana ja se valmistui täysilukuiseksi kaksi vuotta myöhemmin. Erilaisia malleja oli kaikkiaan 13 ja teholuokkia kuusi. Kuvituskuva. Kuva: AGCO17.6.202408:00
Tässä esimerkkejä ostomääristä yhden keskusliikkeen tarpeisiin: lannoitteen pintalevittimiä ostettiin yhden vuoden myyntiä varten 2400 kpl, niittosilppureita 2000 kpl, ketjuharavia ja lieriöniittokoneita samalta valmistajalta yli 2000 kpl. Nyt saman valmistajan lannoitteenlevittimiä ostetaan vuodessa kymmeniä. Toki niiden tekniikkaa on aivan toinen ja niin on myös hinta.
Määrät olivat suuria, mutta mallivalikoimat hyvin suppeat. Noita lannoitteenlevittimiä oli kolmea eri mallia, joissa ainoa ero oli vain se, kuinka korkea ja tilava lannoitesäiliö oli. Niittosilppureita oli työleveydeltään kolmea eri kokoa, mutta muuten ne olivat kaikki samanlaisia. Lisävarusteita ei näihin koneisiin ollut tarjolla. Tältä osin ostaminen oli helppoa.
Myyjän näkökulmasta ostamisen vaikeus tuli siitä, että seuraavan kevään ja kesän koneet oli hankittava jo syys–lokakuussa, ennen kuin ensimmäistäkään tilausta oli saatu loppuasiakkailta.
Muuten koneita ei olisi tehty. Tilaus oli määrältään kiinteä, samoin hinta. Jos kauppa ei sitten mennytkään odotusten mukaisesti, valmistaja joka tapauksessa teki koneet ja laskutti sopimuksessa mainitulla hinnalla. Valmistajat eivät tuolloin ymmärtäneet omaa vastuutaan menekistä.
Tuo aika oli valmistajille kulta-aikaa. Yritys sai syksyllä kiinteän sopimuksen, joka auttoi valmistajaa rahoitusneuvotteluissa pankin kanssa. Se helpotti myös neuvottelua raaka-aineen ostamisesta koneiden valmistusta varten. Riski menekin muutoksista ja myymättömien koneiden varastoon jäämisestä oli yksinomaan kaupalla.
Ostoneuvottelussa keskusteltiin vähemmän tekniikasta, vaihtoehtoja kun ei ollut. Sitäkin enemmän keskustelu pyöri hankintahinnan ympärillä. Siinä tarvittiin istumalihaksia. Eri valmistajilla koneet olivat hyvin samanlaisia – hinta ratkaisi, kuka onnistui kaupan loppuasiakkaan kanssa tekemään. Vähiten muita korkeampi hinta vaikutti vanhan Hankkijan myyntiin. Osa sen asiakkaista osti sieltä joka tapauksessa.
Vaikka ostomäärät olivat isoja, tärkein ostajan laskentaväline oli laskutikku. Taskulaskimia ei ollut. Ne tulivat vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen. Nykysukupolvi ei ole laskutikkua nähnytkään. Yhteenlasku ei sillä onnistu, kerto- ja jakolasku kylläkin ja kaksi ensimmäistä numeroa saa varmasti ja kolmannen suurin piirtein. Mutta se riitti. Samanlaiset välineet oli myyjälläkin.
Kaupanteossa oli mukana tukkuporras ja vähittäiskauppa. Se toi lisää kustannuksia, mutta noilla konemäärillä käytäntö oli tarpeellinen. Nyt on moniportaisuus hävinnyt. Jotkut kotimaiset valmistajat myyvät tuotteensa ilman minkäänlaista kauppaorganisaatiota ja menestyvät. Koneiden rakenne ja monimutkaisuus on tullut sellaiseksi, että valmistajan edustajaa tarvitaan kaupanteossa joka tapauksessa. Kaupanteosta kiinnostuneiden ostajien osoitteet saadaan internetin aikakaudella ilmankin.
Näin on maailma muuttunut.
Joko sinulle tulee Koneviestin uutiskirje? Tilaamalla maksuttoman uutiskirjeen saat noin kerran kuukaudessa sähköpostiisi toimituksen valitsemia kiinnostavimpia juttuvinkkejä. Tilaa uutiskirje
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
