Huoltomies Hannu Loponen tuntee Fordit ja Fiatit yli 40-vuoden kokemuksella – ennen viat olivat vikoja, eivät häiriöitä

Joroislaisen Hannu Loposen päälle 40 vuotta kestänyt huoltomieskausi ei ole vienyt kiinnostusta traktoreihin eikä muuhunkaan tekniikkaan. Näppäränä pihatraktorina toimivan Super Dextan lisäksi tallista löytyy erinäinen valikoima vanhaa ja uusvanhaa kalustoa. Kuva: Kimmo Kotta

• Työtä eniten Fordson-, Ford-, Fiat-, Case IH- ja New Holland -traktoreiden parissa.
• Työ on muuttunut paljon, kun traktoreihin on tullut lisää elektroniikkaa.
• Traktoreiden huoltoa ja korjausta 1970-luvulta lähtien.

Kaikkinainen metallin käsittely alkoi kiinnostaa Hannu Loposta jo pikkupoikana. Joroisten kirkonkylän tuntumassa sijainneella kotitilalla oli paja, jossa isoisä korjasi ja kunnosti takomalla omia ja kyläläisten työvälineitä. Metalli alkoi liittyä toisenlaiseen tahtiin käytettynä ostetun Kemppi-muuntajan myötä, jolla Hannu oppi hitsaamaan jo 10-vuotiaana.

Traktoritkin tulivat tutuiksi varhaisessa vaiheessa. Isä kierteli kenttäsirkkelin ja höyläkoneen kanssa pitkin pitäjiä, voima- ja vetokoneena oli eräs Suomen ensimmäisistä Select-o-Speed Fordeista, jonka tuolloin huippumoderni vaihteisto tietenkin vikaantui, kun sen eteviä ominaisuuksia tuli esiteltyä isännille turhan usein. Tulevaa työuraansa ei Hannun tarvinnut juurikaan miettiä, ammattikoulun asentajalinja oli selkeä valinta, jonka jälkeen "selestoopit" ja muu traktoritekniikka tuli hyvin tutuksi.

Fordson ja Ford olivat keskisessä Savossa hyvin yleisiä traktorimerkkejä, mikä oli pitkälti Varkauden Kello ja Kulta Oy:n auto-osaston aktiivisen myyntityön ansiota. Tuon 1920-luvun puolivälissä perustetun liikkeen muutamat traktorimyyjät olivat sen lajin persoonallisuuksia, että monet muistetaan vieläkin, vaikka toiminnan päättymisestä on jo vuosikymmeniä.

Välittömästi asentajaopintojen päätyttyä keväällä 1975 Hannu pääsi puoleksi vuodeksi Kellon ja Kullan autopuolelle, ja armeijan jälkeen vakituiseksi traktorihuoltomieheksi, jota jatkui vuoteen 1981, jolloin liikkeen toiminnot olivat hiipumassa. Enimmät Majorit ja Dextat olivat tuolloin jo aputraktoreina, mutta 1000-sarjalaisia oli aktiivikäytössä vielä runsaasti.

Vanhempaa kalustoa rassattiin enimmäkseen määrättyihin paikkoihin järjestetyillä huoltopäivillä, joilla tehtiin normihuoltojen ohella kahden asentajan voimin muun muassa kytkinremontteja, vesipumppujen vaihtoja ja korjauksia, uusittiin ohjausniveliä ja tiivisteltiin pilkkiviä nostolaitteita. Varsinaisia tyyppivikoja ei Fordsoneissa ja vanhemman ikäluokan Fordeissa ollut, voimansiirto-osiin piti kajota hyvin harvoin.

Oma yritystoiminta alkoi vuoden 1986 alkupuolella Fiatin merkkihuoltajana, myöhemmin myös Fordiin. Paikallisilla yrittäjämessuilla v.1987 Mikkelin läänin maaherra Uki Voutilaista kiinnosti Hannu Loposen hyvin varustettu huoltoauto. Kuva: Kimmo Kotta

Noilta "kello ja kulta-ajoilta" Hannu muistaa erään Super Majorin Leppävirralta, jonka nostolaite ei pysynyt ylhäällä, vaikka kaikki tiivisteet oli vaihdettu. Pultista tehdyllä ulosvetäjällä irti saatu vastaventtiilin istukka kuulineen oli hakkautunut vuotavaksi, eikä uutta ollut mukana. Niinpä isäntä alkoi veivata tahkoa, jonka kiven syrjällä Hannu sai tasattua istukan pään suoraksi ja kun romukasasta löytyi vielä sopiva kuula, tuli hydrauliikka kuntoon b-osilla.

Samalla keikalla piti käydä vielä Iisveden saha-alueella rassaamassa OK-trukkia, mutta Transitista hajosi vaihteensiirtäjä, jonka jälkeen edettiin vain 1. ja 2. vaihteella. Työnjohtajan mielestä se oli vain hidaste, niinpä sahareissu ja reilun 70 kilometrin paluumatka tehtiin verkkaisesti kakkosella.

Oma yritys oli harkinnassa jo varhain, mutta pelkillä Fordson- ja Ford-kokemuksilla se tuntui liian uskaliaalle hankkeelle. Muut merkit tulivat Varkauden Kellon ja Kullan jälkeen tutuiksi paikallisella Sutisen auto- ja konekorjaamolla, missä kului seuraavat 5 vuotta.

Yritystoiminta otettiin uuteen harkintaan vuodenvaihteessa 1985–1986, kun Työväline Oy etsi sopimushuoltajaa Varkauden ympäristöön. Työt Fiatien parissa alkoivat helmikuussa 1986, ja Fordit tulivat uudelleen kuvioihin puolitoista vuotta myöhemmin. Hannu hoiteli varsinaista virkaansa ja Tuula-rouva toimi konttoristina. Korjaamotilat järjestyivät Joroisten keskustan tuntumasta.

Konehuolto H. Loponen työllisti varsinaisesta korjaamotoiminnasta huolehtineen Hannun lisäksi rouva Tuula Loposen, joka toimi yrityksen konttoristina. Pikkuremontit tehtiin asiakkaan luona, vaativammat Joroisten keskustan tuntumassa olleissa korjaamotiloissa. Kuva: Kimmo Kotta

Fiat oli lisännyt markkinaosuuksiaan reilusti, erityisen paljon niitä oli turvesoilla, mikä johtui paljolti niiden muita tehokkaammasta jäähdytyksestä ja edistyksellisestä nelivetotekniikasta. Huoltomiesten ja varmasti myös asiakkaiden keskuudessa kiersi juttu, jonka mukaan tehtaalla oli alettu ihmetellä Suomesta tulleita osatilauksia. Niissä kun oli sellaisia nimikkeitä, joiden luultiin olevan ikuisia.

Niinpä Italiasta matkasi insinööriryhmä tutkimaan, kuinka Fiatilla ajeltiin turvesoilla. Loppuyhteenvetonaan he totesivat, ettei Fiatia, saati muita merkkejä ollut suunniteltu tuollaista rääkkiä kestämään. Jatkossa erityisesti suurempien mallien akselimateriaalit vaihdettiin kestävämpiin ja vahvistettiin muitakin kriittisiksi osoittautuneita kohtia, jonka jälkeen Fiatista tuli entistä parempi suotraktori.

Fiat oli yleinen merkki turvesoilla. Suosion takana oli tehokas jäähdytys, kestävä voimansiirto ja tasokas neliveto. Kerrotaan, että Fiatit vahvistuivat entisestään, kun italialainen suunnittelijaryhmä kävi suon laidalla katsomassa, millaisessa rääkissä traktorit olivat turvetyömaillamme. Kuva: Kimmo Kotta

Eräs viljelijä epäili tuoreen yrittäjän hydrauliikkatietämystä ja vannoi jo puhelimessa, että hän jättäisi koko laskun maksamatta, jos hänen 640-Fiatinsa nostolaite ei tulisi kerralla kuntoon. Hannu hieman närkästyi moisista kommenteista ja luki edellisenä iltana korjausohjetta niin moneen kertaan, että muisti sen lopulta ulkoa. Seuraavana aamuna Fiatin hydrauliikka alkoi toimia moitteettomasti ensiyrittämällä, ja epäluuloinen isäntä muuttui vakioasiakkaaksi.

Fordien putkettomista sylinterilohkoista oli aiemminkin löytynyt pientä moitittavaa, mutta 1980-luvun alussa tulleen ensimmäisen 10-sarjan myötä valuvioista tuli suoranainen epidemia. Nesteet ja öljyt saattoivat sekoittua jo hyvin pienillä käyttötunneilla, mikä johti laajoihin takuukorjauksiin. Pahimmillaan jouduttiin vaihtamaan kokonaisia puolimoottoreita, mutta jos syöpymiä oli vain sylinteriseinämissä, selvittiin kuivasylinteriputkituksella. Alkuaikojen malleihin tehtiin takuuremontteja vielä vuosikymmenen lopulla. Vahvistettujen lohkojen ja valutekniikan parantamisen jälkeen ongelmista päästiin ja uudemmissa Fordeissa ei vastaavia vikoja enää esiintynyt.

Fordillakin oli huonot kautensa. 1980-luvun alun ensimmäisen 10-sarjan rattivaihde oli hankalakäyttöinen, mutta isompi riesa koitui moottorilohkojen heikoista valuista, joiden takia tehtiin takuukorjauksia vielä vuosikymmenen lopulla. Vahvistettujen lohkojen ja paremman valutekniikan myötä ongelmat loppuivat. Kuva: Kimmo Kotta

Työväline Oy:n toiminnot ajettiin alas vuonna 1991, ja Fiatin maahantuontia jatkoi seuraavana vuonna Agritek Oy. Samassa yhteydessä merkkien uusjaossa Agritekin suojiin siirtyi myös Ford. Myöhemmin yhteiseksi merkiksi muutettiin New Holland. Hannun työhön edustuksien vaihtuminen ei juurikaan vaikuttanut. Sittemmin konserniin yhdistyneeseen CNH:een liittyi myös Case-IH.

Yritysfuusioiden myötä merkkihuollon piiriin tuli myös Case-IH vuosituhannen vaihteessa. Vajaat 13 tonnia painanut Case-IH Magnum 280 kuului suurimpiin potilaisiin, 10 kertaa kevyempi minikokoinen Ford 1700 -kiinteistötraktori edusti toista ääripäätä. Kuva: Kimmo Kotta

New Hollandit pysyivät melko pitkään Ford- ja Fiat-pohjaisina tai niiden yhdistelminä. Kokonaan uutta tekniikkaa alkoi tulla markkinoille 2000-luvun puolella.

Nykyiset New Hollandit eivät ole enää mitään sukua Fordille, enempää kuin Fiatillekaan, vahvempi muuntuminen omaksi merkikseen alkoi parikymmentä vuotta sitten. TS-sarja pohjautui vielä vahvasti Fordiin, mutta etuakseli tuli Fiatilta. Kuva: Kimmo Kotta

Hannu Loponen operoi suunnilleen 100 kilometrin säteellä Joroisista. Asiakkaita palvellaan mahdollisimman hyvin, mutta usein selvittiin puhelinneuvonnalla, sillä ei haluttu turhaan rahastaa asiakasta joidenkin simppelien vaivojen vuoksi.

Usein asiakas pelkäsi moottorin hajonneen, kun pakoputkesta roiskui reilusti öljyä. Kun kysyttiin, mitä traktorilla oli tehty, vastaus oli aina sama: pyöritetty muutama päivä klapisirkkeliä. Näissä tapauksissa vikadiagnoosi oli selvä: kun dieselmoottorin annetaan pyöriä pitkään matalilla kierroksilla ja olemattomalla kuormituksella, männänrenkaat eivät toimi kunnolla ja moottoriöljyä kerääntyy männän päälle, mistä se heikommin palavana lentää pakosarjaan.

Vian korjaamiseen ei tarvittu remonttitaitoja. Riitti, että traktorin kytki johonkin voimaa vaativaan työvälineeseen, kuten äkeeseen, ja ajoi reippaasti jonkin aikaa, jolloin moottori lämpeni kunnolla ja männänrenkaat alkoivat taas toimia niin kuin pitää. Savutus oli ensimmäisten 10 minuutin ajan voimakasta, kun öljy paloi pakosarjassa, mutta se tasaantui siitä, samoin kuin huolestunut omistaja.

Ylimääräisiin ääniin on syytä reagoida ajoissa. Muutamat vanhemman polven koneiden voimansiirtolaitteista saattoivat uutenakin pitää monenlaisia ääniä, mutta yllättäen ilmestynyt uusi ääni kertoo lähes aina lähestyvästä viasta. Eräänkin kerran, kun huoltotarvikkeita hankkineen viljelijän traktorista kuului outoa ääntä, jonka Hannun korva erotti mutta johon isäntä oli jo tottunut, aikaistettiin huoltoa. Öljypohjaa avattaessa paljastui viimeisiään vetelevä tasapainotuslaitteisto, jonka hajotessaan olisi tehnyt selvää koko moottorista.

Jos traktorilla aiotaan ajaa mahdollisimman pitkään, on huolto- ja käyttöohjeita noudatettava. Vanhemman polven koneiden 100–150 tunnin moottoriöljyn vaihtoväliä voidaan nykyisten öljylaadukkuuksien ansiosta pidentää, mutta jos traktori on lyhytaikaisessa ja kevyessä käytössä, jossa moottorin käyttölämpötilat eivät nouse riittävän korkeiksi, ei vaihtoväliä tulisi venyttää merkittävästi. Raskaassa käytössä moottoriöljyn ominaisuudet säilyvät parempina.

Kaikista tuntemistaan traktorimalleista ehdoton ykkönen on Hannun mielestä Ford 5000. Se on varmatoiminen ja tehoonsa nähden hyvin järeästi toteutettu. Kytkinremontin tekeminen hytittömään "viistonniin" oli niin helppoa, että niitä oikein odotti, mutta katkaisuhoidot olivat melko harvinaisia. Kuva: Kimmo Kotta

Fordien voimansiirron muinaiset märkäjarruöljyt haisivat erikoiselle ja pitkäaikaisessa seisonnassa niiden pohjalle laskeutui tummaa sakkaa. Ne kuitenkin toimivat isommissa Fordeissa erinomaisesti, sillä jarrut eivät pitäneet kirskuvaa ääntä, mikä johtui öljyyn lisätystä valaantraanista. Myöhemmin valaantraanin käytöstä luovuttiin.

Hyvästä huolenpidosta huolimatta kaikki laitteet, joissa metalliosat liikkuvat toisiaan vasten, kuluvat ja rikkoontuvat jossain vaiheessa. Ikuista konetta ei ole vielä tehty: Zetorista Fendtiin kaikkiin on vaivansa...

Täysmekaanisten traktoreiden aikaan huoltaja saattoi jo asiakkaan kuvauksen perusteella varautua etukäteen oikeilla varaosilla. Mikäli niitä ei löytynyt omasta hyllystä, niitä oli saatavilla muualta Suomesta, usein jo lähimmästä kaupungista. Jonkun 1980-lukulaisen traktorin saattoi purkaa ja koota asiakkaan liiterissä tai peräti "Pohjolan Liikenteen tallissa", kuten joskus olosuhteiden pakosta tehtiin.

Nykykoneissa on sellaisia vikoja, joiden korjaamiseen eivät yleishuoltomiehen resurssit yleensä riitä, koska säädöt on tehtävä laitteistoilla, jotka ovat saatavilla ainoastaan tehtaalla tai paremmin varustetuilla maahantuojien korjaamoilla. Nykyään vaihdetaan vikaantuneita kokonaisuuksia, ei yksittäisiä osia, ja ne saattavat sijaita hyvinkin kaukana.

Lisääntyneen tietotekniikan myötä traktoreiden varmakäyttöisyys ei ole Hannun mielestä parantunut. Kun kone lamaantuu jonkin vähäpätöisen anturin tai releen hajoamiseen jossain syrjäisessä paikassa, viljelijä tai urakoitsija voi vain odottaa ammattilaista, joka paikallistaa vian erikoislaitteillaan ja vaihtaa muutaman kympin arvoisen osan, jonka takia kallis kone on saattanut olla toimintakyvytön pitkäänkin.

Hannu Loposen yrittäjäura savolaisten traktoritohtorina päättyi syksyllä 2019. Työtä riittäisi vieläkin, mutta työ on rajoittunut satunnaiseen konsultointiin. Agritek piti aikoinaan sopimushuoltajansa ajan tasalla kiitettävän hyvin – koulutuspäiviä järjestettiin vähintään vuosittain, mikä oli tietotekniikan lisääntyessä välttämätöntä. Suonenjoen maatalousoppilaitoksella oli erinomaiset puitteet koulutukseen, ja eräässä vaiheessa oli alustavia suunnitelmia siirtää sinne koko Hannun korjaamotoiminta ja toimia Joke Markkasen ohella apukouluttajana, mutta oppilaitoksen lopettaminen vei hankkeelta pohjan.

Tekniikka ei ole lakannut kiinnostamasta, ja nykyään emeritusasentaja on omistautunut veteraanikoneiden ohella kehittämään omintakeisia teknomusiikintuottamislaitteita.

Joko sinulle tulee Koneviestin uutiskirje? Tilaamalla maksuttoman uutiskirjeen saat noin kerran kuukaudessa sähköpostiisi toimituksen valitsemia kiinnostavimpia juttuvinkkejä. Tilaa uutiskirje