Vienti Neuvostoliittoon oli neljännes Suomen ulkomaankaupasta – tällaisia olivat idänkaupan huikeat vuodet

”Neuvostovallan loppuaikoina saatettiin suomalaisille yrityksille tarjota myös suoraan tavaraa maksuksi”, kirjoittaa Erkki Holma. Mihail Gorbatshov vierailemassa neuvostoliittolaisella traktoritehtaalla. Kuvituskuva.  Kuva: Valmistaja

Maatalous|Koneet ja kulkuneuvot

19.6.202308:00

Kolumni

Erkki Holma

Kauppa oli Suomen ja Neuvostoliiton välistä bilateraalikauppaa. Virkamiehet neuvottelivat keskenään, mitä tavararyhmiä tai hankkeita Neuvostoliitto haluaa ja mitä Neuvostoliitto antaa Suomelle maksuksi. Kun sopimus oli valmis, ministerit allekirjoittivat pöytäkirjan ja kilistelivät.

Varsinaiset vientiin johtavat kauppasopimukset tehtiin Moskovassa toimivien ulkomaankauppayhtiöiden ja suomalaisten yritysten välillä, eikä niiden sopimusten tekeminen ollut mikään läpihuutojuttu. Vastapuoli osasi taitavasti kilpailuttaa suomalaisia yrityksiä keskenään.

Kun tavara oli rajan yli mennyt, rahat tulivat kuin apteekista – luottoriskiä ei ollut.

Suomi sai maksuksi energiaa: öljyä, kaasua, kivihiiltä. Suomi sai viedä rakennusprojekteja, maataloustuotteita, koneita ja laitteita. Meni sinne maatalouskoneitakin. Ylö-Tehtaat vei vuosittain tuhansia heinäkoneita ja yrityksen vienti itään oli 40 % liikevaihdosta. Kun Neuvostoliitto kaatui 1990-luvun alussa, kaatui Ylö-Tehtaatkin. Ei mikään yritys kestä sitä, että tuollainen liikevaihdon osuus putoaa pois yhdessä yössä.

Neuvostovallan loppuaikoina saatettiin suomalaisille yrityksille tarjota myös suoraan tavaraa maksuksi. Muuan yritys otti maksuksi 360 000 pulloa gruusialaista brandyä. Alkolle se ei kelvannut, koska se oli muka kallista. Hinta oli 1 dollari/pullo. Yrityksen vuorineuvos olisi halunnut lahjoittaa venäläiset konjakit Suomen sotaveteraaneille lääkkeeksi, mutta erästä olisi pitänyt maksaa miljoonatolkulla alkoholiveroa. Johonkin ulkomaille tuo erä lopulta Helsingin tullivarastosta katosi.

Kävin pari kertaa Uralin toisella puolella, 3 400 km Moskovasta. Hyväkasvuista peltoa oli niin pitkälle kuin silmällä näki. Pellon reunamilla kaivettiin kivihiiltä. Kysyin, paljonko tuota hiilikenttää on. ”Noin 600 km tuohon suuntaan peltoaukeiden yli”. Hiilikerroksen päällä oli 40 m maata ja sen alla oli hiilikenttää. Maata sivuun siirtävässä kaivurissa oli 90 m puomi ja vaijerin päässä 20 kuution kauha.

Mutta ei kolhoosi hiilestä hyötynyt. Rahat sai jokin toinen ministeriö. Rahanpuutteessa vilja oli varastoitu kekoon asfalttipihalle. Vettä satoi ja vehnät kastuivat. Kasasta pilaantui 10 cm kerros. Se iti ja muodosti vettä pitävän kerroksen, joka kuorittiin aikanaan pois. Pilaantuneen viljan määrällä olisi kannattanut rakentaa varastosiilot moneen kertaan, mutta maatalousministeriltä ei rahaa riittänyt. Siinä sitä näki byrokratian kukkasia.

Venäjä on iso maatalousmaa. Länsiyritykset ovat tietenkin olleet kiinnostuneita tuollaisesta markkina-alueesta. Sinne on rakennettu länsirahalla tehtaita, koska sillä välttää Venäjän tuontitullit ja muut tuonnin rajoitukset. Nyt tehtaat seisovat, koska komponentteja ei lännestä saa vietyä. Saksalaisella Claasilla on Etelä-Venäjällä puimuritehdas. Ennen sotaa oli tavoitteena tehdä 1 000 puimuria/vuosi.

Kestää tovin aikaa ennen kuin länsiyritykset jälleen Venäjälle investoivat.