Väyläjärjestelmän juuret

Kuva: Timo Oksanen

Maatalous|Maatalouskoneet8.4.202102:00

Kolumni

Timo Oksanen

Valinnan mahdollisuus perustuu pitkälti standardisointiin – traktoriin voidaan kytkeä vaivattomasti eri merkkisiä työkoneita ilman adaptereita. Traktori–työkonekytkennän standardisoinnin lasketaan alkaneen Pohjois-Amerikasta vuonna 1927, kun voimanottoakselin standardi julkaistiin.

Yhdysvalloissa maatalouskonemarkkinan kehittyminen on kuitenkin mennyt hyvin eri rataa kuin Euroopassa. Verrattaessa viidenkymmenen vuoden takaista tilannetta, Amerikassa oli tyypillistä, että viljelijä osti kaikki koneet ja tarvikkeet samasta kaupasta. Markkinaa hallitsi muutama iso valmistaja, joilta sai isojen traktoreiden lisäksi lähes kaikki työkoneet. "Full-linereita", eli yrityksiä jotka valmistavat lähes kaikkia koneita, on nykyisin maailmanlaajuisesti noin yhden käden sormin laskettava määrä.

Eurooppalainen kehitys on perustunut maanviljelijäkeskeisyyteen, jossa valinnan mahdollisuus on suuri. Asian juuret ovat itsenäisissä eurooppalaisissa valtioissa, joissa oli vielä 1960- ja 1970-luvuilla omat vahvat valmistajat paikallisiin tarpeisiin, toiset valmistamassa traktoreita ja toiset työkoneita. Standardeihin nojautuva tuotekehitys oli pakollista kaikenkokoisille valmistajille. Viimeiset kolmekymmentä vuotta ovat olleet Euroopassa voimakasta fuusioiden aikaa, kun isommat yritykset ovat ostaneet pienempiä – monesti tavoitteena päästä lähemmäs full-liner statusta.

Erilaisesta historiasta johtuen suhtautuminen standardisointiin on edelleen erilaista Atlantin molemmin puolin. Euroopassa standardien noudattaminen tuotekehityksessä on itsestäänselvyys kilpailutilanteesta johtuen, Amerikassa voi motiivina olla pikemmin komponenttisaatavuus tai kansainväliset markkinat. Myös ISOBUS-tekniikan, eli standardimuotoisen traktorin ja työkoneen välisen tiedonsiirron, yleistyminen etenee edelleen erilaisin motiivein.

ISOBUS-standardin juuret ovat 1980-luvun puolivälissä, kun Saksassa alkoivat yleistyä ensimmäisen sukupolven elektroniset monitoimiohjaimet, joilla saattoi hallita ruiskua, lannoitteenlevitintä ja kylvökonetta, ja jotka saattoi siirtää myös puimuriin sadonmittausta tekemään. Meillä päin tunnetuin monitoimikontrolleri oli kenties LH 5000. Tanskalainen LH Agro ja saksalainen Müller Elektronik valmistivat tämänkaltaisia yleiskäyttöisiä työkoneiden valvontalaitteita reilusti yli satatuhatta kappaletta 1980- ja 1990-luvuilla. Pohjois-Amerikassa vastaavaa tarvetta monitoimiohjaimille ei ollut – leikkuupuimuriin sai satotappiomittarin, mutta siinä ei ollut mitään monikäyttöisyyttä puimurin ulkopuolella.

1980-luvun monitoimikontrollerit ja niiden valmistajien visiot saada nämä helpommin kytkettyä traktorin sähköisiin signaaleihin olivat lähtölaukaus kehityskululle, joka on johtanut 35 vuodessa nykyiseen ISOBUS-tekniikkaan. Saksalainen "lyhyen aikavälin ratkaisu" standardiksi syntyi vuosina 1986–1988. Tuloksena oli ohjaamon 7-pinninen signaaliliitin, joka edelleen on saatavissa joihinkin uusiin eurooppalaisiin traktoreihin. Liittimestä työkoneen ohjain saa luettua mm. ajonopeuden, voimanoton pyörimisnopeuden ja sähköisen nostolaitteen tilan.

Koneviestin kolumnisti Timo Oksanen toimii maatalouskoneautomaation professorina Münchenin teknillisessä yliopistossa.