Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että turvepeltoja on monenlaisia. On pitkään jo viljelyssä olleita peltoja ja tuoreemmissa raiviopelloissa on hyvin erityyppisesti toteutettuja ratkaisuja. On raivioita ja on raivioita.
Jos suotyypin alue on otettu viljelyyn ”kaskiviljelyn” tekniikalla, eli pintakerros on jyrsitty ja aloitettu viljelytoimet viljavuuden ja pH:n buustauksella, tällöin maasta vapautuu tunnetulla ja mitatulla tavoin hiilidioksidia. Muokkaus kiihdyttää hiilidioksidin vapautumista, nurmi ja suorakylvö sen sijaan hidastavat ja parhaimmillaan eliminoivat koko ongelman.
Toinen tapa raivata – saveamalla – puolestaan voi jopa lähes eliminoida suorat hiilidioksidipäästöt. Tätä tapaa ei tutkimuksessa ole vielä ennätetty ottaa mukaan mittauksiin. Alueellisesti tätä tekniikkaa Suomessa käytetty jo kymmeniä vuosia. Norjassa teemaa sen sijaan on tutkittu, kun on huomattu sen mahdollisuudet.
Kivennäismaan tai yleisemmin pohjasaven nosto pellon pintaan toimii kahdella tapaa. Se estää tai voimakkaasti hidastaa alle hautauneen orgaanisen materiaalin oksidoitumista, (hajoamista). Tapahtuu sama ilmiö kuin on tapahtunut soistuneessa metsässä tai pyritään aikaansaamaan ennallistamisella. Eli pysäytetään happea vaativa orgaanisen aineksen hajoaminen.
Toisekseen saveaminen, tai yhtä lailla kivennäismaan nosto pintaan, laskee orgaanisen aineksen pitoisuutta pellon pinnassa. Multavuus on siis alempi ja alkaa hiljalleen nousta viljelytoimien ja juuriston vaikutuksen ansioista. Alempi multavuus on tutkitusti yhdistettävissä alhaisempaan aerobisten mikrobien määrään ja aktiivisuuteen ja tätä kautta alhaisempaan CO2-hengitykseen. Lisäksi on huomioitava, että CO2-hengitys on itseasiassa kasvun tekijä ja resurssi. Kysymys on vain, miten osaamme sen viljelyteknisesti hyödyntää.
Kun saveaminen tehdään ”tavanomaisella” tavalla, eli kaivukoneella ja maksimi syvyyteen 3–5 metriin, nousevat ajankäyttö ja kustannukset merkittäviksi. Mutta on olemassa myös toinen tapa – ketjukaivajan käyttö.
Veljekset Suutala Jaakko ja Lauri Lapualta ovat tottuneita konemiehiä ja ideoijia. Kun heikkotuottoinen soistunut metsäalue oli sopivasti saapuvilla, rakensivat veljekset Ketju-Mara salaojakaivimen pohjalta oman saveamistekniikan. Noin 4 metrin syvyydestä nostetaan pohjasaven ja turpeen seos pintaan ja levitetään. Ensimmäiseksi on alue avo-ojitettu sarkoihin.
Alkuun pintakerros on hapan, koska Lapuan Alajoen sulfaattityypin savi muuttuu pinnassa happamaksi. Kalkitus ja karjanlanta nostavat viljavuuden melko nopeasti kuntoon ja kuvamme esimerkissä vain viitisen vuotta raivauksen aloituksesta tuotti pelto jo laadukkaan ja runsaan kaurasadon. Seuraavaksi laitetaan kasvamaan ohraa, toteaa Jaakko Suutala.
Nopean kasvukuntoon saattamisen ohella miehiä on yllättänyt pellon hyvä kantavuus. Vaikka alkuperäinen eloperäinen kerros on paksu – keskimäärin 1,5–2 m – ei pellolla ole ollut minkäänlaisia kulkuvaikeuksia. Se luetaan tiuhan, eli 3–4 metrin kaivuvälin ansioksi. Syntyneet kapeat kaivannot toimivat myös salaojien tapaan.
kasvukunnon ohella on ollut alhainen CO2-päästöjen taso. Mittasimme parivertailuna ohjeellisen CO2-hengityksentason ja totesimme niiden olevan jopa alhaisia. Saman päivän aikana suoritettu parivertailu vanhalla peltomaalla antoi korkeampia arvoja, jotka vielä nousivat merkittävästi muokkauksen seurauksena.
Saveamisen seurauksena pintakerroksen multavuus (hehkutushäviö-menetelmä) muuttuu noin 95 prosentista noin 25 prosenttiin. Turvepellosta on muodostunut multamaa.
Esimerkkimme avaa mielenkiintoisella tavalla orgaanisten maiden tilannetta. Oivaltamalla saveksen potentiaalin myös pellonraivauksessa lyödään monta kärpästä yhdellä iskulla. Samaa oivallusta hyödynsivät jo esi-isämme, kun he savesivat suopeltoja. Nyt vain lapio ja ruisleipä on korvattu nykyajan tekniikalla.
Joko sinulle tulee Koneviestin uutiskirje? Tilaamalla maksuttoman uutiskirjeen saat noin kerran kuukaudessa sähköpostiisi toimituksen valitsemia kiinnostavimpia juttuvinkkejä. Tilaa uutiskirje
