Koneklassikot
Volvo N

Volvo esitteli vuonna 1973 uuden N-mallisarjan

Pohjoismaissa myydyistä raskaista kuorma-autoista suurin osa oli nokallisia 1970-luvun alussa. Volvolla tähän tärkeään ryhmään haluttiin panostaa, ja malliuudistus käynnistettiin suunnittelemalla uusi N-sarja.
Valmistaja
Suurin osa N-sarjan autoista varustettiin joko maansiirto- tai soralavalla. Vielä vuosituhannen vaihteessa ne olivat maansiirtotyömaiden yleisimpiä autoja. Kuva on kevättalvelta 2000, kun kova lumentulo Pääkaupunkiseudulla pakotti ottamaan kaiken saatavilla olevan autokaluston lumenajoon.

Nokalliset kuorma-autot edustivat 1970-luvulla kuorma-autojen valtavirtaa Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa. Käytännössä kaikissa muissa autotyypeissä, paitsi ulkomaan rahtiliikenteen ajoneuvoyhdistelmissä ja kevyissä jakeluautoissa, nokkamallit olivat enemmistönä.

Tähän oli selvät syyt. Pohjoismaissa ei ollut asetettu ajoneuvojen pituutta rajoittavia säädöksiä samalla tavoin kuin Keski-Euroopassa tai Britanniassa, joissa lainsäädäntö rajoitti tiukasti kokonaispituutta ja ohjasi käyttämään mahdollisimman lyhyttä ohjaamoa.

Nokallinen auto antoi valmistajalle ja liikennöitsijälle merkittäviä etuja. Nokkamallin pelkin kumityynyin runkoon kiinnitetty ohjaamo oli yksinkertainen valmistaa. Kiinteä ohjaamo oli selvästi kevyempi kuin kipattava bulldog-ohjaamo, mikä toi lisää kuljetuskapasiteettia.

Painojakauman kannalta oli edullista, mikäli etuakseli saatiin mahdollisimman pitkälle kuormatilan etupuolelle. Bulldog-autoissa etuakselin kantavuus ylittyi helposti, sillä akseli sijaitsi hyvin lähellä kuormatilan etupäätä. Tämä korostui, kun kuljetettavana oli raskaita materiaaleja.

Ongelman saattoi ratkaista asentamalla tupla-akselin, kuten muun muassa englantilaisilla oli tapana. Tämän ratkaisun haittapuolena oli, että tupla-akseli nosti auton hintaa.

Volvon ratkaisu

Volvo oli uudistanut nokalliset raskaat mallinsa viimeksi vuonna 1965. Silloin esiteltiin uusi N86 ja N88. Ulkonäöllisesti nämä autot muistuttivat edelleen vuoden 1951 Titania, mutta teknisesti ne oli uudistettu suurelta osin.

Nokallisten mallien uudistamiskysymys alkoi Volvon kohdalla ajankohtaistua 1960-luvun lopun lähetessä. Kysymys oli pitkälti siitä, uhrataanko suunnitteluponnistuksia nokallisiin vai nokattomiin autoihin.

Asian päättäminen Volvon sisällä ei ollut yksinkertaista. Yrityksen asiantuntijoista useat kannattivat nopeaa siirtymistä yksinomaan nokattomiin F-malleihin.

Volvolla päädyttiin arvioon, että nokallisten autojen kysyntä jatkuu edelleen vahvana sen päämarkkina-alueella Pohjoismaissa sekä Etelä- ja Pohjois-Amerikassa. Viimeksi mainitussa olivat aikaisemmin yleiset buldog-mallit menettämässä suosiotaan 1970-luvulla. Nämä asiat motivoivat panostamaan uuden nokkamallin tuotekehitykseen.

Vain voimalinja sai jäädä entiselleen

Edellisessä malliuudistuksessa vuonna 1965 oli Volvolla otettu käyttöön eri mallisarjojen tekniikkaa yhtenäistävä järjestelmä, jota kutsuttiin nimellä ”System 8”. Tällä tiellä haluttiin jatkaa, ja siksi uuden N-sarjan oli tarkoitus olla teknisesti lähes identtinen sekä olemassa olevan että tulevaisuudessa esiteltävän uuden F-sarjan kanssa.

Hanke sai nimekseen projekti 6000. Siinä tärkeintä oli saada kuljettajan työskentelytilat ja huollettavuus nykyaikaiselle tasolle.

Sen sijaan vuoden 1965 malliuudistuksessa päivitettyjen moottorien, vaihteistojen ja taka-akseleiden osalta ei ollut tarpeen tehdä suurempia uudistuksia. Täydennystä moottorivalikoimaan oli jo tiedossa: uusi 12-litrainen kone oli 1960-luvun lopussa testausaiheessa. Moottorin oli tarkoitus olla Volvon vastaus Scanian ja Mercedes-Benzin V-moottoreille, ja valmistajansa tehokkain versio vuosiksi eteenpäin. Moottori tuli saataville vuonna 1970 uudessa F89-mallissa.

Projekti 6000 jaettiin moottorivaihtoehtojen mukaisesti kolmeen alaprojektiin: 1. projekti 6070, josta olisi tuloksena N7 ja joka korvaisi vanhan N86-mallin, 2. projekti 6100, josta tulisi N10 ja joka puolestaan korvaisi vanhan N88-mallin sekä 3. projekti 6120, josta tulisi N12.

Lyhytnokkainen

Auton peruskonstruktioksi valittiin rakenne, jossa moottori tulee osittain ohjaamon etuosan alle ja konepeitto on melko lyhyt. Tämä tunnetaan USA:ssa vaihtoehtona normaalille täyspitkällä moottoritilalla rakennetulle kuorma-autolle ja siellä sitä kutsutaan nimellä ”short conventional”.

Etuakseli on tässä tapauksessa melko tarkalleen ohjaamon etuseinän kohdalla. Tämän katsottiin olevan järkevä kompromissi pidemmän nokan tarjoaman paremman kantavuuden ja lyhyemmän akselivälin tuoman paremman kääntyvyyden kesken.

Suunnittelijoiden oli otettava huomioon myös eri maiden säädökset, jotka koskivat ajoneuvojen pituutta. Kaikkeen käyvän kompromissin löytäminen oli kuitenkin mahdotonta.

Eräiden maiden siltasäännöt vaativat hyvin suuren ensimmäisen ja viimeisen akselin välisen etäisyyden. Se ei ollut saavutettavissa muuten, kuin suunnittelemalla näitä maita varten erityinen malliversio, jossa etuakseli on sijoitettu heti etupuskurin taakse.

Teknisiä parannuksia

Kuorma-autojen kokonaispainojen kasvaminen edellytti valmistajilta jatkuvaa tuotekehitystä. Volvolla tämä aiheutti tarpeen suunnitella N-sarjaa varten täysin uudenlainen runko. Se perustui erikoisvalssattuihin U-palkkeihin, joissa oli vahvistetut laipat.

Vetävä – ja kestävä – teli oli asia, jota Volvon asiakkaat olivat pitkään toivoneet. Kehityshanketta uuden telin saamiseksi vietiin eteenpäin muiden hankkeiden rinnalla.

Teliä ei useista syistä saatu valmiiksi siihen mennessä, kun uudet N-sarjan mallit esiteltiin vuonna 1973. Tämän takia ostajille tarjottiin vain nostoteliautoja parin ensimmäisen mallivuoden ajan.

Uudet N-sarjan autot olivat Volvolla ensimmäiset, joissa käytettiin painopiirilevylle rakennettua sähkökeskusta. Releitä hyödynnettiin laajasti, sillä niiden avulla virtahäviötä pystyttiin pienentämään.

Pitkään malli-ikään mahtuu muutoksia

N-sarja kehittyi vuosien saatossa niin monessa kohtaa, että alkuperäisiä osia ensiesittelyn ajalta tuskin oli montaakaan. 1970-luvun lopussa uusiutuivat sekä moottorit että osa vaihteistoista.

Vuonna 1980 oli aika päivittää ohjaamoa: Mark II:ssa oli takaseinää siirretty taaksepäin, jotta kuljettajalle tuli lisätilaa. 1980-luvun alku merkitsi tehokilpailun kiihtymistä kuorma-autonvalmistajien kesken. Volvo vastasi tähän tuomalla N10- ja N12-autoihin entistä tehokkaammat moottorit.

Ensimmäinen N12 Intercooler -malli tuli Euroopassa myyntiin 1983. N10:een tuli välijäähdytin saataville vasta 1986. Samana vuonna pudotettiin pienin versio N7 tuotannosta, sillä uuden FL7-mallin katsottiin täyttävän tarpeen tässä kokoluokassa.

Vuoden 1986 uudistuksessa tuli kaikkiin malleihin uudet parannetut vaihteistot. Samalla kertaa parannettiin myös kuljettajan mukavuutta ottamalla käyttöön ohjaamon jousitus.

Modernisoitu NL10/NL12 esiteltiin 1980-luvun lopussa. Siinä moottoritilaa oli jatkettu eteenpäin, mistä syystä konepeitto oli selvästi aikaisempaa pidempi. Muotoilua oli nykyaikaistettu loiventamalla keulan ja lokasuojien kulmikkuutta.

Vuodelta 1973 peräisin oleva N-sarja oli 1990-luvulle tultaessa saavuttanut hyvin korkean iän. Volvo oli siirtymässä 1993 alkaen vaiheittain uuteen globaaliin kuorma-automallistoon, joka viimeistään tulisi syrjäyttämään vanhat mallit.

Viimeinen N12 valmistui 1990 ja viimeinen NL 1996. Tässä vaiheessa N-sarja suosio oli Etelä-Amerikassa yhä erittäin vahva, mikä sai Volvon jatkamaan sarjan valmistusta uusilla päivitetyillä NL10EDC ja NL12EDC -malleilla.

Noiden mallien tuotanto jatkui vuoteen 1999 saakka, jolloin uusi NH korvasi vihdoin lopullisesti alkuperäiseen N-sarjaan perustuvan NL-sarjan. Silloin oli kulunut 26 vuotta N-sarjan valmistuksen aloittamisesta.

Lue lisää