Maailman suurin masinistitapahtuma The Great Dorset Steam Fair 2012, Tarrant Hinton, Englanti

Amerikkalaisen Advance-Rumely-yhtymän OilPull-traktori oli sata vuotta sitten markkinoiden polttoainetaloudellisin. Kilpailijat polttivat ämpäreittäin bensaa, mutta OilPull pyöri halvemmalla petroolilla, jota kului vaivaiset 20 litraa tunnissa. Korkea käyntilämpötila alensi kulutusta, niinpä jäähdytysnesteenä käytettiin öljyä, jolla on vettä korkeampi kiehumispiste (yli 200º). Jäähdyttimessä ei ole siipiä, vaan ilmavirta tehdään pakokaasujen muodostamalla imulla ejektoriperiaatteella. OilPull H vuodelta 1920 on 2-sylinterinen, vajaat 11-litrainen ja 4,5-tonninen, tehoa 30 hv. 

AllWork C 14-28 vuosimallia 1917 oli Dorsetin vanhimpia ja traktoreita. Samaa mallia tuotiin 90 vuotta sitten Suomeenkin joitakin kymmeniä kappaleita, lyhyen aikaa se oli yleisin traktorimerkkimme. Toimintakuntoisena näitä 4-sylinterisiä ja päälle 2-tonnisia jenkkitraktoreita näkee harvemmin. 

IH Deering 10/20 oli 1920-luvulla suosittu traktori. Suomessa Deeringin maahantuojana toimi ensin parin vuoden ajan Agros Oy, sittemmin Hankkija. 20-hevosvoimaisen Deeringin kampiakselin päissä on kaksi suurta kuulalaakeria, joiden kestävyyttä epäiltiin, mutta valmistaja lupasi sekä laakereille että kampiraudalle ikuisen takuun. Traktoria tehtiin Chicagossa vuosina 1923–1939 yhteensä vajaat 216 000 kpl. 

Austin-traktoria tehtiin Englannissa ja Ranskassa vuodesta 1919 alkaen, brittivalmistus päättyi muutamassa vuodessa, Pariisin pohjoispuolella sijainnut tehdas tuotti traktoreita aina toiseen maailmansotaan asti. Austinin piti olla vahva kilpailija Fordsonille, laadussa ja ominaisuuksissa se pärjäili hyvin, mutta ei hinnassa. 20hv:n 4-sylinterinen petroolimoottori on sama, jota käyttiin tuon ajan Austin-henkilö- ja -kuorma-autoissa. 

Trackson-teloilla varustettuja F-Fordsoneita oli aikanaan Suomessakin. Telastot teki ruotsalainen Svedala amerikkalaislisenssin pohjalta. Ohjaus hoidettiin ratin avulla hallittavilla kääntöjarruilla, muuten traktori vastasi tavallista perus-Fordsonia. Käsikäyttöisellä nostolaitteella varustettu Duplex-aura oli Harry Fergusonin ensimmäinen merkittävä traktoripuolen keksintö. 

General Motorsin traktorihanke ei aikanaan ottanut tuulta purjeisiin. Samson Iron Work aloitti traktoreiden valmistuksen Kaliforniassa 1910-luvun alkupuolella. GM osti firman toiminnot saadakseen kilpailijan Fordsonille, mutta matalasta hintatasosta huolimatta Samsonista ei tullut menestystä. Valmistus päättyi jo vuonna 1923. Samson M:n moottori on 4-sylinterinen ja 4,5-litrainen, teholtaan 20 hv. Suomeen ei Samsonia ole tuotu, mutta Ruotsiin kylläkin kahdeksan kappaleen verran. 

Fordsonia tehtiin kahteen otteeseen Henry Fordin suvun kotimaassa Irlannissa. Ensin valmistettiin F-mallia vuosina 1919–1922 yhteensä 7 595 kpl, USA:ssa valmistui samaan aikaan 159 654 traktoria. Kuvan uudempaa N-mallia valmistettiin Irlannin Corkissa vuosina 1929–1932 tarkalleen 31 471 kpl, minkä jälkeen tuotanto siirrettiin Lontoon kupeeseen Dagenhamiin. Irlantilaiset Fordsonit olivat enimmän aikaa harmaita, viimeisenä vuotena tehdyt traktorit maalattiin vaaleansinisiksi. 

Fordsonin tuotanto kasvoi sota-aikaan ennätyslukemiin, vaikka tehdas vaurioitui pahasti jo kahakan alkuvaiheessa. Vauhdikkaimmillaan tuotanto oli vuonna 1942, jolloin kasattiin 27 650 traktoria. Materiaalipulan takia entisistä suurista lokasuojista jouduttiin luopumaan, kirkas oranssi väri vaihtui vähemmän huomiota herättäneeseen vihreään ja kaasuttimeen tehtiin pari polttoainetta säästänyttä lisävarustetta. Siviilikäyttöönkin oli mahdollista saada kumipyörät, mutta yleensä tyytyminen oli rautapyöriin. 

Roadless DG4 -puolitela oli toimiva ratkaisu märissä ja mäkisissä olosuhteissa. Puolitelalla saatiin pyörätraktoriin lähes telatraktorin vetoteho, eikä hintakaan kohonnut mahdottomiin. Telasto oli mahdollista vaihtaa tarvittaessa pyörävarustukseen, mutta mikään pikaoperaatio se ei ollut. Muutama DG4-teloilla varustettu Majuri tuli Suomeenkin, mutta peltokäytössä niitä nähtiin täällä harvemmin. Tämä tela-Mörkö on vuodelta 1947. 

Kuninkaalliset Ilmavoimat osti sota-aikaan runsaasti traktoreita lentokoneiden hinaustehtäviin. Roadless varusteli tilatut Fordson N:t tela-alustoilla, mutta vakaamman liikkumisen ja tarkemman ohjauksen takia traktoreiden eteen lisättiin apuakseli. Syylärin ja akselin väliseen tyhjään tilaan mahtui järeä Hesford-vinssi, joka sai voimansa suoraan hihnapyöräkoneistolta. Sodan jälkeen enimmät ilmavoima-Fordsonit myytiin siviilikäyttöön. 

Caterpillarin numerointisysteemi on pysynyt samana kohta 80 vuotta, mutta koneet ovat muuttuneet vilkkaaseen tahtiin. Tällä vuoden 1940 D6:lla ja nykyisellä kuutos-Pillarilla ei ole juuri mitään yhteistä, tehot ovat nyt nelinkertaiset (205 hv) ja paino kolminkertainen (21 800 kg). D6 oli vuoteen 1941 asti 3-sylinterinen, minkä jälkeen moottoriksi vaihtui tehokkaampi kuutonen. Diesel startataan 2-sylinterisellä bensakäyttöisellä penikkastartilla. 

Granthamissa lyhyen aikaa valmistettu Kendall (yllä) oli tyypillinen 1940-luvun traktoriyritelmä. Paljolti henkilöautojen osista koottujen traktoreiden tuotanto alkoi vuonna 1945 ja päättyi jo seuraavan vuoden aikana. Valmistusmäärä lienee jäänyt alle 20:een. Moottoreina käytettiin Coventry Victoria, Petteriä ja Douglasia. Valmistusta jatkoi bristolilainen Newman vuodesta 1948 lähtien omalla merkillään, nyt tarjolle tuli 4-pyöräinenkin versio, myöhemmin jopa dieselmoottorilla varustettu malli. Newmankin jäi tähdenlennoksi. Traktorivalmistus päättyi muutamassa vuodessa kokonaismäärän jäädessä ehkä tuhanteen. 

Englantiin tuotiin sota-aikaan runsaasti jenkkitraktoreita Lend Lease -avustusohjelman nimissä. Ylivoimaisesti parhaana ”Ameriikan herkkuna” brittiviljelijät pitivät Minneapolis-Molinen GT-mallia. Sen 6,6-litraisessa nelosmoottorissa oli liki 60 hv, mikä passasi hyvin yksiin vajaan 3 tonnin painon kanssa. ”Minnien” verrattomia ajo-ominaisuuksia pitkänlinjan traktorimiehet ylistävät vieläkin. Näitä vuosina 1938–1942 tehtyjä malleja sanottiin punanaamoiksi, myöhemmät M-M GTA:t olivat yksivärisiä. 

Nuffield oli 60 vuotta sitten eräs lupaavimmista brittiläisistä traktoriuutuuksista. Takana kaksi Morris-petroolimottorilla varustettua traktoria, joiden ensimmäiset kappaleet esiteltiin Smitfield Show’ssa vuonna 1948. etualalla oleva Perkins P4 -dieselin vauhdittama malli tuli markkinoille pari vuotta myöhemmin. Englannin lukuisista merkkikerhoista Nuffield/Leyland-kerholla oli Dorsetissa suurin osasto: esillä oli 36 Nuhvia. 

Allis-Chalmers WC oli ensimmäinen traktori, johon rautapyörät sai vain erikoistilauksesta. Kuvan traktorissa vuodelta 1940 on niin ikään valinnaisvarusteisiin kuulunut leveä etuakseli, normaalisti WC:ssä oli kapea riviviljelymallinen etupyörien kiinnitys. Reilun 20 hv:n tehoinen WC oli valmistusohjelmassa vuosina 1933–1951, rinnakkaismalli WF:n kanssa sitä tehtiin yhteensä yli 186 000 kpl. 

Reekie on Skotlannissa vuosina 1948–1952 varusteltu erikoiskapea Ferguson, joita ostettiin enimmäkseen sikäläisille vadelmaviljelmille. ”Vattu-Ferguja” valmistui yhteensä noin 500 kpl. Muiden tekemistä kapeista Fergusoneista Reekiet erottuivat konepeltiä kiertävästä sinisestä nauhasta. 

Marshall-traktoreita tehtiin jo yli sata vuotta sitten, mutta tosimielellä asiaan paneuduttiin vasta viime sotien jälkeen. Uusi vihreä Field Marshall oli 3-vaihteinen. 1-sylinterisestä 2-tahtidieselistä sai ulos 40 hv 750 kierroksella. Sen luvattiin kyntävän tunnissa eekkerin (0,404 ha) verran ja kuluttavan gallonallisen (4,5 l) dieseliä. Marshall käynnistettiin käsipelillä hehkupatruunan avulla, kylmemmissä olosuhteissa voitiin turvautua ruutipanokseen, joka laukaistiin napauttamalla vasaralla moottorin vasemmalla sivulla olevaa nappia. Vuonna 1952 Marshallin väri muuttui oranssiksi ja muitakin ratkaisevia muutoksia tehtiin, mm. moottorin pyörimissuunta vaihtui. Viimeiset 2-tahtiset Marshallit ovat vuodelta 1957. 

Case Dex on tullut Englantiin amerikkalaisten lähettämänä ”aputraktorina” vuonna 1942, työuransa se on tehnyt Herefordshiressa. Nimenomaan Eurooppaa varten varustellussa Dexissä on 32 hv:n nelosmoottori ja painoa 3 150 kg. Jos Casella olisi 1930-luvun lopulla ollut fiksumpi pääjohtaja, merkki olisi sotien jälkeen saattanut olla ykköstilalla. Harry Ferguson tarjosi nostolaitekeksintöään Caselle ennen Fordia, mutta johtaja Leon R. Clausen piti sitä tarpeettomana. 

Normaali Fergusonkaan ei ole korkea traktori, mutta joihinkin tehtäviin tarvitaan vieläkin matalampia rakenteita. Sussex Tractors on 1950-luvun alussa toimittanut muutossarjaa, jolla Fergusonista on saatu täysverinen golfkenttienhuoltokone. Takapyörien ohuet piikit ovat nurmen ilmastamista varten. 

Land Rover oli englantilaisten vastine amerikkalaisten Jeepille ja saksalaisten Unimogille, mutta samanlaista maatalouden yleisajoneuvoa Lantikasta ei koskaan tullut. Maastoajoneuvona Land Rover on ollut lajinsa suosituimpia merkkejä ja käytössä ympäri maailmaa. Hihnapyörä ja nostolaite ovat harvemmin nähtyjä varusteita. 

The Yeoman of England eli Englannin vapaa talonpoika oli Turner-traktorin virallinen lempinimi, mutta uljailla nimityksillä ei saatu kasvatettua muuten kehnon traktorin myyntiä. 4-sylinterisellä 40 hv:n V-moottorilla varustettua Turneria tehtiin Wolverhamptonissa vuosina 1949–1955 vaatimattomat 2 131 kpl. Labor toi Suomeen 28 Turneria, joista yllättävän moni on vielä tallessa. 

Vuodesta 1948 lähtien englantilaisilla oli tarjota räväkämpää dieselvoimaa. Tuolloin markkinoille tulivat 6-sylinteriset Fordson Major E27N P6 ja Massey-Harris 744PD. Kummassakin oli sama Perkinsin 4,73-litrainen 45 hv:n etukammiodiesel, mutta sovitukset olivat hieman erilaiset, Majurissa kun oli märkä kytkin ja itsekantava runko. Harrista tehtiin vuoteen 1953 saakka yhteensä 16 606 kpl, Majurin valmistus päättyi vuotta aiemmin valmistusmäärän ollessa 21 783 kpl. Massey-Harris oli lähes kolmanneksen kalliimpi, mutta diesel-Majoria pidettiin onnistuneempana koneena. Suomeen P6-Mörköjä tuli 134 kpl ja P6-Harriksia 158 kpl. 

Ferguson-kaupunki Coventryssa vuodesta 1948 lähtien tehty OTA koostui Fordin 4-sylinterisestä moottorista, vaihteistosta, jäähdyttimestä ja polttoainetankista. Osat olivat pitkälti samoja, joita käytettiin Anglia- ja Prefect-henkilöautoissa. Jarrut tulivat Girlingiltä, taka-akseli, kertoja, pellit ja vanteet conentrylaisilta alihankkijoilta. Myöhemmin valmistusoikeudet myytiin Singer Motorsille, joka jatkoi tuotantoa vuoteen 1956 saakka. Suomeen OTA-traktoreita tuli kolme kappaletta OTK:n maahantuomina. 

Kanadalaiset Cockshutt-traktorit olivat toisen maailmansodan päättymiseen saakka vain punaisiksi maalattuja Oliver-malleja. Jatkossa yhtymä alkoi tuottaa omaa tekniikkaa, mutta juurille palattiin 1960-luvun alussa, jolloin merkki siirtyi amerikkalaisen Whiten haltuun. Oliver ja Minneapolis-Moline kuuluivat samaan yhteenliittymään. Kuvan Cockshutt 60 vuodelta 1947 perustuu vielä Oliver-tekniikkaan. 

Vajaat 6-tonninen Allis-Chalmers WK vie bensaa tunnissa suunnilleen 25 litraa, 8,36-litrainen rivinelonen tuottaa 1050 kierroksella 62 hv. K- ja leveätelaisen WK-mallin ohella tehtiin hesselman-moottorilla varustettua KO-Allista, joka pyöri dieselillä ja kulutti tunnissa vain parikymmentä litraa. Tämä vuoden 1939 WK on tullut Englantiin sota-aikaan, kaikkiaan tuonti käsitti seitsemän traktoria, joista jäljellä on kaksi. 

Fordson Major KFD 52 on 15 senttiä normaali-Majuria matalampi ja vain 137 senttiä leveä. Madaltaminen on toteutettu 11 x 28 -takapyörillä, suoralla etuakselilla ja 5.00 x 16 -etupyörillä. Kaventamiseen on tarvittu lyhyemmät jarru- ja taka-akselit sekä kapeampi etuakseli, joka on normaalia taaempana pienemmän kääntösäteen takia. Ohjausjarruja hoidetaan käsivivuilla. Muutokset on toteuttanut Stormont Engineering. 

Vanhanaikaisten Field Marshall -traktoreiden tilalle tuli vuonna 1954 Marshall MP6. Moottorina oli nyt 6-sylinterinen 70 hv:n Leyland, tilavuus 5,76 l, vaihteita 6 eteen ja 2 taakse. Koko komeus painoi 3 800 kg. Lisävarusteisiin kuului voimanottoakseli, hihnapyörä ja valot, mutta ei hydrauliikkaa. Valmistus alkoi vuonna 1956 ja päättyi neljä vuotta myöhemmin. Yhteensä valmistui alle 200 traktoria. Syynä heikkoon kysyntään oli hinta: MP6 maksoi 1 400 puntaa, samalla rahalla sai 2,5 Nuffieldia tai Fordson Majoria. MP6 on nykyään haluttu keräilytraktori, joka saattaa maksaa kymmeniä tuhansia puntia. 

Fowler VF perustuu Field Marshall -pyörätraktorin tekniikkaan, Fowlerin tekemää on vain tela-alusta ohjausjärjestelmineen. Sekä Fowler että Marshall aloittivat koneteollisuutensa jo 1800-luvun puolessavälissä, molemmat olivat merkittäviä höyrykonevalmistajia. Tämän traktorin valmistumisen aikoihin (1947) firmoilla oli jo yhteinen omistuspohja, ja lopullisesti ne sulautettiin yksiin vuonna 1968. 

Italialainen Nuffield-maahantuoja Vittorio Cantatore rakenteli liittoutuneiden ylijäämävarastoista haalittujen maastoautojen etuakseleista nelivetotraktoreita. Espanjalainen Motransa puolestaan teki Nuffield-pohjaisia traktoreita ja kuormaajia. Edessä Cantatore-nelivedolla varustettu kolmos-Nuffield, vieressä Motransan kuormaaja-Nuhvi. Rivin jatkeena olevan Nuffield 3/45:n sanottiin olevan viimeisiä tällä merkillä tehtyjä traktoreita. 

MIL (Midland Industries Limited) oli 1950-luvulla yleinen etukuormaajamerkki, jolla oli omat versionsa lähes jokaiseen traktoriin. Sylintereiden parempi sijoittelu ja painonjakautuma otettiin harkintaan vasta kokemuksien kartuttua. Muita tunnettuja brittikuormaajia olivat Horndraulic, Bamford, Markham, Whitlock ja Skyhi. 

Englantilaisten teiden varsilla on runsaasti puita ja pensasaitoja, jotka leikkaamattomina hankaloittaisivat liikennettä. Kaksikerrosbussien takia oksat on pitänyt poistaa hyvinkin ylhäältä. Omalla polttomoottorilla varustetulla McConnel-leikkurilla puskat ja oksat on saatu ojennukseen kävelyvauhdilla. 

David Brown VIG tunnettiin paremmin nimellä Taskmaster, mikä vapaasti suomennettuna tarkoittaa urakkamestaria. Alkuaan se on tarkoittanut piiskuria. Nämä tavallisesta Cropmasterista muunnellut traktorit suunniteltiin lentokoneiden ja pomminkuljetusvaunujen vetäjiksi, mutta niitä käytettiin muihinkin tehtäviin. Tämä vinssillä varustettu yksilö vuodelta 1948 on aikanaan ollut metsätöissä, myös kiertävät puimakoneurakoitsijat ovat käyttäneet Taskmasteria. Suomeen Taskmastereita on tuotu kymmenkunta kappaletta. 

Bristol 20 -telatraktorissa on 22 hv:n 4-sylinterinen Austin-moottori, joka pyörii bensalla tai petroolilla, 3-numeroinen vaihteisto, voimanottoakseli ja hydraulinen 3-pistenostolaite. Bristol painaa perusvarusteilla puolitoista tonnia. Ensimmäiset pienemmät mallit tehtiin jo 1930-luvulla, Bristol 20 tuli saataville vuonna 1948. Myöhemmin moottorivaihtoehdoksi tuli Perkins P3 -diesel. Vuonna 1970 merkki fuusioitui Marshallin kanssa. 

Howard on alkuaan australialainen merkki, jota paikallinen tytäryhtiö Rotary Hoes Ltd alkoi tehdä Englannissa 1930-luvun lopulla. Sotien jälkeen brittijaoston valikoimaan kuului Platypus-telatraktoreita ja kevyempää puurtarhaan tarkoitettua kalustoa, josta esimerkkinä tämä 1-sylinterisellä Kohler-bensamoottorilla varustettu Howard Hoe -työkoneenkantaja vuodelta 1951. 

Nelivetoisen Kultamaha-Fergusonin Selene-etuakselia pyöritetään ajovoimanoton avulla. Systeemi on toimiva ja helppo toteuttaa, mutta nelivetoa ei voida käyttää, jos traktorin perässä on voimanottokäyttöisiä työkoneita. Jakolaatikon kestävyydessäkin oli ongelmia. 

Fordson-traktoreiden ohella Dagenhamissa valmistettiin muitakin ajoneuvoja. Fordson E83W -pickup oli tuotannossa vuosina 1938–1957. Kantavuutta autosta löytyy 500 kg, mikä on 10-hevosvoimaiselle 1 172 kuution sivuventtiilimoottorille vähintäänkin tarpeeksi. Luvattu 65 kilometrin huipputuntinopeus on ainakin täydellä lastilla jäänyt saavuttamatta. Tämä 1940-luvun Fordson-traktoreiden sävyihin maalattu huoltoauto koristi sikäläisen Fordson-kerhon osastoa. 

Kuningatar Elisabeth II:n kruunajaiset 2.6.1953 antoivat aihetta maalata 53 Farmall Super BMD -traktorit kultamaalilla. Elisabeth on kuningatar vieläkin, mutta hänen kunniakseen tehdyistä ”coronation gold” -traktoreista ei ole tallella kuin viitisen kappaletta. Tästä Farmallista on enin kimallus karissut brittipelloille, mutta muuten se on vielä kovassa kunnossa. 

Suuret amerikkalaisvalmistajat alkoivat 1960-luvulle tultaessa tuoda markkinoille tuolloin jättitraktoreiksi luokiteltuja yli 100-hevosvoimaisia malleja. Massey-Ferguson meinasi jäädä sivuun koko tehokisasta, mutta tilanne korjaantui, kun 6-sylinteriseen 101 hv:n Minneapolis-Moline G705 -traktoriin rustattiin MF-tyyliset pellit ja traktoreita alettiin myydä Massey-Ferguson 97 -nimellä. Oman MF 1100 -suurtraktorinsa firma sai valmiiksi vuonna 1965, jolloin vale-Massikasta voitiin luopua. 

”Kempsun” etuakseleilla varustetuista nelivetotraktoreista yleisin oli meillä Manuel-Majorina tunnettu versio, mutta Roadless-yhtymä toimitti muutossarjoja myös Internationalin tehtaille Doncasteriin. IH teki asennukset itse, kun taas Fordsonit ja Fordit varusteli Roadless. Neliveto-Kormiikkeja tehtiin Roadlessin osista yhteensä 727 kappaletta, joista kuvan B-450-malleja oli 379. 

Isopyöräisiin nelivetoihin erikoistunut Coynty teki aiemmin tela-alustoja Fordsoneihin, mutta merkin vaihtuessa Fordiksi niistä luovuttiin ja yhtiö keskittyi pyöräkoneisiin. Super Major -pohjainen Ploughman P55 oli viimeinen maatalousmallinen tela-Fordson. Lisävarusteena siihen sai hydraulisen nostolaitteen ja ulosottoakselin. 1950-luvulla maatalousversiot olivat vielä alkuperäisväreissään, mutta seuraavalla vuosikymmenellä sekä pelto- että maansiirtomallit maalattiin sitruunankeltaisiksi. 

Ford ei uskaltanut asentaa Majoreihin 6-sylinteristä 590E-moottoria, vaikka se oli tarkoituksella suunniteltu Majoreihin sopivaksi. County ei pelännyt yli 40 hv:n tehonlisää ja sovitteli vahvemman kuutosen vuonna 1963 esiteltyyn Super Six -malliinsa. Fordin takuut raukesivat siinä vaiheessa, mutta County otti ne vastuulleen. 3,5-tonninen ja 95-hevosvoimainen Super Six osallistui aikanaan suomalaisteidenkin rakentamiseen, mutta maatalouskäyttöön niitä ei juuri ostettu. 

Heathrow’n lentokentän tienoilla, Felthamissa, vuosina 1967–1969 tehty Bray oli Nuffield-pohjainen vastine Countylle. Neliveto oli toteutukseltaan Countya parempi, mutta kilpailijaksi Braysta ei ollut, vaikka hinta pidettiin samana. Traktoria tehtiin koko historiansa aikana yhteensä 130 kappaletta. County valmisti saman määrän kolmessa viikossa. 

Englannin peltotyöt tehtiin ennen traktoreita raskailla shire- ja clydesdale-työhevosilla, jotka vetivat tonnien lasteja, mutta menohalut eivät olleet samaa luokkaa kuin suomenhevosella. Hevoset painavat jopa toista tonnia ja säkäkorkeudeltaan alle 180-senttistä pollea voi pitää pienikokoisena. 1-siipinen aura ei hidastanut Barneyn ja Mollyn menoa. 

Tässä nelivetoisessa MF35:ssä kardaania pyörittää ajovoimanottoakselin ratas. Järjestelmässä on oma kytkimensä, joten voimanottoakseli ja neliveto voivat olla päällä yhdessä tai erikseen. Edwards-merkkinen neliveto on omistajan mukaan äärimmäisen harvinainen. 

Ensimmäinen Selactamatic-sarjan David Brown 770 oli julkisesti näytillä Smitfield Show’ssa vuonna 1964. Seuraavana vuonna väriksi vaihtui valkoinen ja joukon jatkoksi tulivat uudistetut 880- ja 990-mallit. Suomessa kysyntä painottui tuolloin jo pykälää suurempiin koneisiin, joten 35-hevosvoimaista ja suunnilleen 1,5-tonnista pikku-Taavettia ei otettu maahantuontiohjelmaan. 

Kahdesta Majurista yhdistetty Doe Triple D oli vielä 1950-luvun lopulla ainoa toimiva ratkaisu olosuhteisiin, joissa tarvittiin todella paljon voimaa ja pitoa. Ernst Doe suunnitteli traktorikeksintönsä korvaamaan hitaat ja hankalasti siirreltävät telakoneet. Doe kääntyy pienemmässä tilassa kuin takavetoinen Majuri ja vetovoimaa riittää, mutta hydrauliikka ja työkoneiden rasitus tuli kokonaan takavaunun osalle, minkä vuoksi yksikköjä oli hankala saada vetämään samaan tahtiin. 

Budapestilainen Punaisen Tähden Traktoritehdas (Vörös Csillag Traktorgyár) teki 1960-luvun alusta 1970-luvun puoliväliin saakka nelivetoisia Dutra-traktoreita. Seuraava Punatähden tuote oli amerikkalaisyhteistyönä syntynyt Raba-Steiger. Dutra D4KB painaa 5 100 kg, 6-sylinterinen ja 8-litrainen Csepel-moottori on teholtaan 100 hv. Vaihteistossa on 10 nopeutta välillä 1–32 km/h, hydrauliikan suurin tuotto on 63 l/min ja suurin nostoteho 3 000 kg. 

Englannissa Manuel Majoreita ostettiin maatalouteen, mutta meillä lähes kaikki menivät urakointikäyttöön. Aktiiviaikanaan Manuelit eivät olleet kovin kummoisessa maineessa, mutta nyt ne ovat kokeneet renessanssin. Huutokaupoissa Manueleista maksetaan kovia hintoja ja eräs yritys on keskittynyt jo kokonaan varaosien uustuotantoon sekä käytettyjen traktoreiden ja fanituotteiden kauppaan. Tämä Super Major -pohjainen Roadless Manuel on vuodelta 1964. Kaikkiaan Major-Manuelia tehtiin 3 147 kappaletta. 

Perusvarusteisessa teollisuusmallin MF35:ssä ei ole maatalousversioon verrattuna oikeastaan muuta eroa kuin keltainen väri. Varsinaiset teollisuusversiot MF 203 ja 205 ovat kokonaan erinäköisiä ja paljon vankemmin tehtyjä. Tämä vuoden 1961 ”Kolmevitonen” on palvellut Buckinghamshiren kreivikunnan opetusvirastoa. 

William Fullerin vuonna 1965 perustama Four-Wheel Traction Ltd teki 1970-luvun loppuun mennessä noin 1 500 muutossarjaa, joilla takavetoisista MF-traktoreista saatiin 4-vetoja. Systeemi oli sama kuin Roadlessin varustamissa Majoreissa ja Fordeissa. Yleensä jälleenmyyjät asensivat muutosarjoja uusiin traktoreihin, mutta sarjoja toimitettiin myös vanhempiin traktoreihin. Asennuksen saattoi tehdä omatoimisesti. Toiminta loppui, kun MF aloitti oman 4-vetotuotannon. Kuvan FWT MF-188 on vuodelta 1972. 

Amerikkalaiset Allis-Chalmersit olivat tasokkaita ja arvostettuja traktoreita, mutta samaa ei voi sanoa Englannin Alliksista, joita tehtiin 22 vuoden ajan vuodesta 1947 lähtien. 1950-luvulla ne eivät vielä erottuneet joukosta, mutta 1960-luvulla alkoi kuvan ED-40 poiketa kilpailijoista heikon käynnistyvyytensä ja omituisten teknisten ratkaisujensa puolesta. Valmistus päättyi vuonna 1969, mutta viimeisiä traktoreita jouduttiin kaupittelemaan vielä pari vuotta myöhemmin. 

MF-kaivurikuormain oli vajaat 50 vuotta sitten yleinen Suomessakin. Peruskoneena oli teollisuusmallinen MF35- tai MF65-traktori, jonka sai jopa muuntimella varustettuna. MF710-kaivuri ja MF702-kuormaaja oli mahdollista irrottaa, jolloin traktoria saattoi käyttää vaikka peltotöihin, ulosottoakseli ja nostolaitekin kun kuuluivat valinnaisvarusteisiin. Kaivuri vaihtui sittemmin järeämpään MF220:een ja hallintavivut vaihdettiin suoraan traktorin istuimen taakse. MF-yhdistelmän esikuvana oli amerikkalainen Davis. 

1-sylinteriset ja 2-tahtiset Fowler-Marshall-telakoneet poistuivat markkinoilta 1950-luvun puolivälin jälkeen. Tilalle tuli 4-sylinterisellä Perkins L4 -dieselillä varustettu Track-Marshall 50 ja Fowlerin Challenger-telatraktorisarja. Marshallin moottoriksi vaihtui vuosikymmenen lopulla Perkins 4.270, minkä myötä uudeksi tyypiksi tuli moottoritehon mukainen 55. Myöhemmin Marshallin omistajat vaihtuivat tiuhaan, sillä kaikki menivät vuorollaan nurin. Firma oli hengissä vuoteen 1996 saakka, jolloin valmistui myös viimeinen brittiläinen maataloustelatraktori TM 155. 

Roadless 120 oli jo kokonaan eritasoinen traktori kuin aiemmat vanhoista kempsun akseleista kootut nelivedot. Tässäkin mallissa voima otetaan vielä entiseen tapaan murikka-akselilta vaihteiston ja perän väliin asennetun viipaleen avulla, mutta etuakselilla on planeettavaihteistot ja polkimella kytkettävä tasauspyörästön lukko. Isopyöräisessä Roadlessissa ei ollut muuta vikaa kuin korkea hinta. Vuosina 1968–1983 niitä tehtiin 276 kpl. 

Massey-Ferguson 135:n teollisuusversio on tyypiltään MF20. Voimanottoakseli, tehostettu ohjaus ja kaksoiskytkin olivat vakiovarusteita, nostolaitteesta piti maksaa erikseen. Vaihteiston sai 6- tai 8-nopeuksisena, myös 12-nopeuksinen Multi-Power oli saatavana. Tämä Bamford-puskulevyllä varustettu traktori on ollut Kentin kreivikuntahallinnon omistuksessa. 

Inchgreen-kaivurikuormaajaa on tehty Skotlannissa amerikkalaisen Wagnerin lisenssillä. Ensimmäiset kaivurit ja kuormaajat hitsattiin kasaan 1960-luvun alussa, viimeiset myytiin huutokaupalla vuonna 1966. Kaikkiaan valmistui 30 kaivuria. Tämän vuonna 1964 valmistuneen Inchgreen IG-5:n peruskoneena on Super Major. 

Whitlock Dinkum Diggerin suunnittelijaa ei voi syyttää plagioinnista, sillä vastaava puominnostosysteemi on tuskin juolahtanut kenenkään muun mieleen. Omituisesta rakenteesta huolimatta Majoriin asennettu kone kaivoi maata terhakasti. Valmistaja Whitlock Brothers Ltd fuusioitiin vuonna 1972 Hymac-yhtymään. Tuolloin firmalla oli takanaan 73-vuotinen historia. 

DW10 oli Caterpillarin ensimmäinen pyörätraktori. 100-hevosvoimainen kaavinvaunujen ja dumpperien vetoon tarkoitettu kone oli valmis markkinoille vuonna 1941. Kuvan DW15 korvasi aiemman mallin vuonna 1954. Tehoja 6-sylinterisessä dieselissä oli aluksi 150 hv, lopulta 200 hv. Jarrut ja kytkin ovat paineilmakäyttöiset, 2x5-vaihteisen traktorin huippunopeus on 58 km/h. Viimeiset DW15-mallit valmistuivat vuonna 1958. 

Kaavinvaunu täyttyy konstailematta Englannin kivettömillä mailla ja maamassat siirtyvät rivakkaan tahtiin paikasta toiseen. Dorsetissa pusketaan, kaivetaan, kuormataan ja levitetään viiden päivän aikana valtava määrä savea. Kaavinvaunun edessä International TD8. 

Caterpillar D8 perässään LeTourneau-kaavinvaunu sekä mekaanisella puskulevyllä varustettu Caterpillar D7 ovat aikanaan osallistuneet Normandian maihinnousuun. Kasi-Pillari on puurtanut Gold Beachilla, joka sijaitsee noin 80 kilometriä Le Havresta länteen. Pillari on rantautunut työmaalleen 10.6.1944, neljä vuorokautta D-päivän jälkeen. Sillä on paranneltu maihinnousupaikkoja, tehty teitä ja tilapäisiä lentokenttiä. D7 on ollut paikalla jo ensimmäisenä maihinnousupäivänä ja edennyt liittoutuneiden mukana Ranskan sisämaahan puskien kulkureittejä tiettömille taipaleille. 

Apulaitteilla järeästä sarvitraktorista on saanut pientä 4-pyörätraktoria vastaavan koneen. Trusty 6 on Hertfordshiressä toimineen Tractors London Ltd:n tuote, jota on tehty 1950-luvun ajan. Järeämmäksi vaihtoehdoksi on ollut tarjolla 4-pyöräinen Trusty Steed. Tämä vuoden 1950 malli on 14-hevosvoimainen ja 3-vaihteinen, moottoreina on yleensä ollut Douglas, J.A.P tai Norton. 

Priestman Cub -kaivinkoneita tehtiin 1930- ja 1940-luvuilla. Suurempienkin mallien tyypit olivat eläinaiheisia, kuten Lion, Tiger, Panther ja Beaver. Priestman Brothers perustettiin 1870-luvulla. Ensimmäinen nosturi rakennettiin Espanjan rannikolla mereen tippuneen kullan kaivamiseen, mutta kun kulta jäi löytymättä, keskittyi firma jatkossa nostureiden ja kaivinkoneiden tekemiseen. Viimeiset hydrauliset Priestmanit tehtiin kaiketi 1980-luvun lopulla. Priestman Cubin laahakauha vetää 8 kuutiojalkaa eli vähän päälle 200 litraa. Moottori, jonka jäähdytin näkyy lautaseinässä, on 2-sylinterinen Dorman DWD. 

Granthamilainen Industrial Engine Sales Ltd teki Barford Buffalo -minitraktoreita 1970-luvun lopulla. Traktori suunniteltiin puhvelin korvaajaksi kehitysmaihin. Moottorina oli 10,5 hv:n 1-sylinterinen ilmajäähdytetty Lister-diesel. Vaihteita löytyi 3 eteen ja pakki, nostolaite puuttui. Kauniista ajatuksesta huolimatta Buffalosta ei menestynyt, ilmeisesti sitä vietiin vain yksi 20 kappaleen erä Iraniin. Englantiin jäi kolme konetta. 

Winget on vuonna 1908 perustettu yritys, johon on parhaimmillaan kuulunut toistakymmentä eri valmistajaa. Eräässä vaiheessa yhtymä teki mm. Muir-Hill-traktoreita. Winget 42 -pienoistraktoreiden valmistus alkoi vuonna 1966, mutta tuotanto jäi alle 500 koneeseen. Wingetissä on 7,75 hv:n Lister-diesel, 3-pykäläinen loota ja nostolaite. Kuvan traktori edustaa viimeiseksi jäänyttä III-sarjaa. 

Crawley 75 -puutarhatraktoria tehtiin 1950-luvun puolivälin jälkeen parisataa kappaletta, minkä jälkeen tuotanto siirtyi Englannista Hollantiin, missä traktori oli alun perin suunniteltukin. Konepellin muotoilija on saanut vaikutteensa Allgaier/Porschesta. Moottorina on ollut 6 hv:n 1-sylinterinen Petter-diesel tai samantehoinen bensakäyttöinen J.A.P. 

Ransomes oli tunnetuimpia brittiläisiä työkonemerkkejä, mutta monesta kilpailijastaan poiketen se pysyi erossa maataloustraktoreista. Puutarhaan tarkoitettuja telatraktoreita Ransomes teki vuosina 1936–1966 noin 15 000 kpl, joista kuvan MG40 kuuluu viimeisiin valmistettuihin. MG40 painaa moottorista riippuen 770–810 kg. Suomeen on tuotu muutama vanhemman mallinen tela-Ransomes. 

Skotlannissa on vieläkin yli 10 000 torpparia, jotka viljelevät 2–5 hehtaarin palstojaan sivutoimisina. Insinööri John Rollo oli niin ikään sivutoiminen torppari, joka suunnitteli 1950-luvun alussa itselleen ja ammattiveljilleen kevyen traktorin. Rollo Croftmasterissa oli 3- tai 5-hevosvoimainen BSA-moottori, 5 hv:n Villiers tai myöhemmin 9 hv:n Briggs & Stratton. Veto moottorilta vaihteistolle ja sieltä tasauspyörästölle hoituu ketjulla, vaihteita on 3+R. Hintaa torpparitraktorille kertyi 315 puntaa, diesel-Majorin on samaan aikaan saanut 500 punnalla. Vuoteen 1960 mennessä valmistui 600 Rolloa. 

Tapahtumapaikan pinta-ala autoparkkeineen ja leirintäalueineen on vajaat 250 ha, mikä on suurimmaksi osaksi peltoa. Suunnilleen 50 hehtaaria on pyhitetty kiinteäksi näyttelypaikaksi. Tällä alueella on kattava tieverkosto. Jokaisen höyrytapahtuman jälkeen paikalla on pitkä pätkä uutta kestopäällystetietä, joka tehdään nonstop-työnäytöksinä. Murske tulee höyrykoneen pyörittämistä murskaimista, pohja tiivistetään vanhoilla höyry- tai moottorijyrillä ja massa levitetään höyrykoneen liikuttelemalla kelkalla. 

Gunsmith-kevyttraktoreita tehtiin vuosina 1948–1952 noin 200 kpl. Mainoksissa sen sanottiin pystyvän samaan kuin isommatkin traktorit, mutta paljon pienemmillä kustannuksilla. Moottori on 6 hv:n JAP, vaihteita 2 eteen ja taakse, nopeudet 3,2 ja 4,8 km/h. Hihnapyöriä vaihtamalla huippunopeudeksi saatiin 8 km/h. 

Vuoden 1949 Gibson on tuotu USA:sta Irlantiin vuonna 1950. Irlannissa se on ollut aktiivikäytössä seuraavat 35 vuotta. Moottori on 1-sylinterinen 0,4 litran Wisconsin, vaihteita 3+R. Pikkutraktori painaa 433 kg. 

Anzani oli alun perin italialainen moottorivalmistaja, tytäryhtiö British Anzani perustettiin 1920-luvulla. Firma teki moottoreita ja kaikenlaisia kulkuneuvoja, raskas Iron Horse -puutarhatraktori tuli tarjolle vuonna 1940. Moottorina oli brittityyliin 6 hv:n JAP, josta voima siirtyi 3-nopeuksiselle vaihteistolle keskipakokytkimen välityksellä. Raideväli oli säädettävissä rajoissa 60–90 senttiin, paikalliskäyttöä varten toisella sivulla oli hihnapyörä. Viimeiset Rautahevot tehtiin 1950-luvun puolivälissä. 

Mercury Mertrak on omatekoisen näköinen vekotin, mutta kyseessä on teollinen tuote. Valmistusvuosi on 1937. Mertrakia käytettiin rautatieasemilla, lentokentillä, tehdaspihoilla ja muilla kovapohjaisilla paikoilla, jossa tarvittiin ketterää ja vahvaa vetäjää. Moottori on 10-hevosvoimainen, perän ruuvivälitys on Leylandin tekemä. 

Lister Autotruck oli valmistusohjelmassa 50 vuoden ajan, ensimmäiset koneet valmistuivat vuonna 1925. Siitä oli olemassa pitkällä kuljetuslavalla varustettu tehdassaliversio, kuvan lyhyt hinaajamalli sekä kiskoilla kulkeva veturityyppi. Ohjaus on ratkaistu verrattoman yksinkertaisesti. 

Austin Light Tractor vuodelta 1926 on tehty Austin 7 -henkilöauton osista. Kotikutoisesta olemuksestaan huolimatta se on autotehtaan tekemä. Moottori on 747-kuutioinen sivuventtiilikone thermosifoni-jäähdytyksellä, eli vesi kiertää lämpötilaerojen voimalla. Tehoa kevyt-Austinissa on 10,5 hv. Traktoreita valmistui vain muutama. 

Traktoritehtaat pyrkivät aikanaan olemaan amerikkalaiseen tapaan ”full liner -valmistajia”, joiden valikoimista löytyi kaikki mahdolliset työkoneet. Jos omaa valmistusta ei ollut, ostettiin kone ulkopuolelta ja maalautettiin omiin väreihin. Nuffield-myllyn on tehnyt William Bunce & Son -paja, joka sijaitsi Ashburyssa, muutama kymmenen kilometriä Lontoosta länteen. Ylimmäistä pientä kahaa käytetään viljan jauhatuksessa, alempaa tarvitaan heinän jauhamisessa. 

Traktorikäyttöiset paalaimet piti vielä 1950-luvulla varustaa omilla polttomoottoreilla, koska äärimmäisen harvassa traktorissa oli riippumatonta voimanottoa ja tarpeeksi pieniä vaihteita. Massey-Harris 701 -paalaimessa heinät tai oljet siirretään noukkimelta siirtoruuville kolakuljettimella. Ruuvilta materiaali menee paalauskammioon pystysulloimen avulla. 

Vanhan ajan paalaimet tekivät vähintään 20-kiloisia paaleja, useimmiten raskaampiakin, mikä pakotti keksimään helpotusta niiden kuormaamiseen. Voimanottoakselin käyttämä Catchpole-elevaattori on nostanut paalit suoraan pellolta kuormaan. Työ on sujunut, jos vain kärrymiehellä on kunto kestänyt. Sama yritys on tehnyt myös perunan- ja juurikkaannostokoneita, trukkinostimia ja puhdis-tuselevaattoreita. 

Höyrytraktorit ovat paremminkin veturien kuin traktoreiden näköisiä, mutta tätä Sentinel S4 -kuorma-autoa ei ensi näkemältä uskoisi höyrykäyttöiseksi. 7 tonnin Sentinel on tehty vuonna 1934, mutta 16 vuoden jälkeen siihen on vaihdettu dieselmoottori. Takaisin höyrylle se on palautettu kaksi vuotta sitten, ja höyrykäyttöisenä se tulee loppuaikansa pysymäänkin. Höyryauton liikkuminen on melko huomaamatonta, siitä kun ei kuulu kuin vienoa suhinaa. 

Jos kuormaaja joutuu työmaalla toistuvasti ilkivallan kohteeksi, niin seuraavan kerran konetta uusittaessa FV180 Combat Engineer Tractor saattaisi olla vakavasti otettava vaihtoehto. 17-tonninen panssarikuormaaja liikkuu maalla liukkaimmillaan 56 km/h, vedessä 8 solmua (15 km/h). Moottori on 12,2-litrainen Rolls-Royce, kuormaajalla nousee neljä tonnia. 

Dorsetissa oli luettelon mukaan parisataa liikkuvaa höyrykonetta. Joukkoon mahtui arkisen näköisiä laitteita ja viimeisen päälle puunattuja kiiltokuvakoneita. Hyvänä esimerkkinä hajonnasta ovat oheiset McLaren vuodelta 1899 (yllä) ja vuonna 1931 valmistunut Burrell. McLarenin historia on hämärä, mutta Dorothyksi nimetystä Burrelista tiedetään jokainen käänne. Vuoteen 1949 asti se oli kokopäivätyössä sahojen ja puimakoneiden pyörittäjänä. Seuraavat parikymmentä vuotta meni varastossa, kunnes 1960-luvun lopussa alkoi rallikausi, joka jatkuu edelleen. Omistajia on ennättänyt olla kuusi. 

Dorsetin näyttävimpiä laitteita oli showman engine -osastolla, jossa esiteltiin sirkusvaunujen vetoon käytettyjä maantielokomobiilejä. Erityisen hienolta ne näyttivät illalla, jolloin koneissa paloivat ylhäällä kiertävät valot. Jokaisen showman engine -traktorin varustuksiin kuuluu suuri aggregaatti, jolla on tuotettu sähkövalo sirkustelttoihin. Tämän sortin koneita oli esillä 66 kappaletta, kaikki yhtä komeassa kunnossa. 

Höyrykoneet tuksuttelivat yleisön seassa ilman sen kummempia turvajärjestelyjä, joita ei ulkomailla juuri tarvitakaan, sillä yleisö ymmärtää varoa liikkuvaa konetta. Koto-Suomessa tilanne on toinen. Runsaat sateet pehmittivät kulkureittejä, mutta englantilainen maaperä kuivuu nopeasti entiselleen. 

Suomalaisen puimakoneen jatkeena oli lähes aina pahnalietso, jolla oljet puhallettiin suureen kasaan tai suoraan navetan ylisille. Englannissa käytetään paalainta tai sitojaa, jolla olki saadaan kätevään nippuun. Meillä vastaavan olkipaketin nimi on kupo, ja kasa jossa on monta kupoa, on närte. 

Cee-Bee-äkeen roottorit pyörivät aina, kun kone liikkuu. Äes toimii vaakatasojyrsimen tapaan. Hyvissä olosuhteissa Cee-Bee näyttää hyvinkin tehokkaalta, mutta kunnolla toimiakseen se vaatii kynnetyn maan. Kasvijätteet, turpeet sekä erityisesti kivet ja kannot tukkivat äkeen herkästi. Voimaa Cee-Bee vaatii runsaasti. 

Burrell-nosturilokomobiili ”Old Tim” on aikanaan nostellut höyrykattiloita, suuria valuosia ja muita raskaita kappaleita, joiden liikuttelu ihmisvoimin on ollut mahdotonta. Vinssin nokassa on noussut reilut viisi tonnia. Vuonna 1910 tehty kone on maalattu alkuperäisiin väreihinsä, mutta sata vuotta sitten se tuskin on kiiltänyt yhtä paljoa. 

Wallis & Steevens Progress on ostettu uutena vuonna 1916 silloisen varusteluministeriön käyttöön. Käyttökausi loppui aikanaan, minkä jälkeen kone oli ulkosäilytyksessä vuoteen 1977 saakka. Nykyiseen kuntoonsa se on entisöity 12 vuotta sitten. Progress sai sirkkelin terän pysymään liikkeessä, mutta sahureiden teränkunnostustaidoissa ja sahaustekniikassa oli runsaasti parannettavaa. 

Denning-sytkysahan terä liikkui pienellä vuoden 1910 Burrell-lokomobiilillä ahdistamatta. Saha on tehty Somersetissä joskus vuosien 1890–1920 välillä. Iso puu meni pieniksi yllättävän nopeasti, mutta ei samaan tahtiin kuin rivakoilta sahureilta pyöriväteräisellä sirkkelillä. 

Nelivetoinen armeija-auto Austin K9 oli tuotannossa 1952–1955. Sen 2,4-litraisessa bensakuutosessa on 90 hv, auton tyhjäpaino on 3 150 kg, kuormaa voi ottaa kyytiin tonnin verran. Viimeisinä vuosina oli saatavana myös teliversio. Sotakoirien kanssa tällä autolla ei liene tekemistä, vaikka tyyppi niihin viittaakin. 

Amerikkalaista Coleman MB4 -lentokonehinuria ohjataan kaikilla neljällä vetävällä pyörällä. Moottorina on yleensä ollut Chryslerin V6 230 tai V8 440, tehot ovat olleet välillä 100–350 hv. Kone painaa hieman yli viisi tonnia. Tämä yksilö on vuodelta 1960. 

Bedford MW on brittiläinen nelivetoinen maastoauto, jota tehtiin toisen maailmansodan aikana 200 000 kpl. Moottori on Bedfordin oma 6-sylinterinen, 3,5-litrainen ja 72-hevosvoimainen bensakone. ”Petteri” on liikkunut kiireisimmillään vajaata satasta, tankillisella on päässyt 430 km. 

Thames Traderilla on ajettu maitoa Englannissa ja Suomessa. Näitä 4- ja 6-sylinterisiä autoja tehtiin Lontoon Dagenhamin-tehtailla vuosina 1957–1965. Hyväkuntoiset Traderin moottorit ovat olleet kysyttyä purkamotavaraa, molemmat sortit kun käyvät Majoriin melko vähäisillä rakentamisilla. 4-sylinterinen versio on itse asiassa lähes sama kuin Majorin oma moottori. 

Tämä Battle of Britain -luokan höyryveturi valmistui vuonna 1946. Reilun vuoden ajan se kantoi tylsää nimeä 21C15, mutta syyskuussa 1947 veturi sai uuden nimen Winston Churchill. Valtionjohtajan itsensä piti saapua nimikkoveturinsa kastetilaisuuteen, mutta hän vetosi viime hetkelllä seremonioiden sitouttavan muuten vapaata miestä liikaa ja perääntyi kunniasta. Veturilla ajeltiin Lontoon Waterloon aseman ja Salisburyn väliä. Tammikuussa 1965 se veti Churchillin hautajaisjunaa Waterloosta Handboroughiin. 87,5-tonninen veturi oli Dorsetin suurimpia näyttelyesineitä. 

Monella esiintymislavalla pyöri koko ajan jonkinlainen show. Esityksiä oli jokaiseen makuun. Tässä kokeillaan katkeaako englantilaismiehen kaula ranskalaiskeksinnöllä. 

Suurin osa brittiläisistä ideoista on lausuttu ensimmäistä kertaa ääneen pubissa, jollainen löytyy jokaisesta kunnon englantilaiskylästä. Niin sai alkunsa myös Dorsetin höyryjuhlat.

Junista kiinnostunut Michael Oliver alkoi esittää 1960-luvun puolivälissä kaitafilmikameralla ikuistamiaan höyryveturielokuvia pienen Okeford Fitzpainen kylän Royal Oak -pubissa. Filmit kiinnostivat paikallisväestöä niin runsaasti, että päätettiin perustaa höyrykoneisiin ja muuhun vanhaan kalustoon erikoistunut Dorset Steam & Historical Vehicle Club. Saman tien alettiin puuhata myös vaatimatonta näyttelyä erään kotimuseon ympäristöön.

Ensimmäinen tapahtuma houkutteli paikalle 2 000 vanhoista koneista kiinnostunutta vierailijaa, ja näyttelypaikka kävi heti ahtaaksi. Michael Oliver ehdotti, että tapahtuma siirretään väljemmille alueille. Sopiva paikka löytyi muutaman kilometrin päästä Stourpainesta, missä järjestettiin ensimmäinen Dorset Steam Fair vuonna 1969.

Tilan puute tuli jälleen eteen parissa vuodessa. Tapahtumin piti taas muuttaa, mutta onneksi vain tien toiselle puolelle. Kylä pysyi samana seuraavat 14 vuotta.

Vuonna 1985 kerholta ja maanomistajalta meni sukset ristiin vain kolme viikkoa ennen tapahtumaa. Tilaisuus jouduttiin kiireellä siirtämään 1,5 kilometrin päähän Everley Hilliin.

Tässä vaiheessa yleisöä oli jo 50 000 henkeä, mutta paikallinen päivälehti julisti tapahtuman nopeasti ohimeneväksi ilmiöksi. Michael Oliver taas vannoi kävijämäärän tuplaantuvan, mikä toteutuikin vuonna 1988, kun tapahtuma siirrettiin nykyiseen paikkaansa Tarrant Hintoniin. Paikallinen viljelijä Keith Hooper lupasi alueita aina 250 hehtaariin asti, joten laajenemiselle ei tulisi ainakaan heti rajoja.

Tarrant Hintoniin on hyvät liikenneyhteydet. Kylä sijaitsee Salisbury–Dorchester-valtatien varrella, kummallekin paikkakunnalle on matkaa noin 30 km. Kumpuilevan alueen alla on 100 metrin syvyinen liitukivikerrostuma, joka toimii monin verroin tehokkaammin kuin paraskaan salaojitus.

Näyttely järjestettiin ja hoidettiin alusta saakka Michael Oliverin kotoa käsin, mutta vuonna 2005 katsottiin parhaaksi rakentaa tapahtumalle oma toimisto. Tuossa vaiheessa järjestelyt oli siirretty kerholta Great Dorset Steam Fair Ltd:lle, jonka johtajaksi tuli Michaelin poika Martin Oliver, apunaan kaksi ympärivuotista työntekijää. Yleisömäärä oli tuossa vaiheessa jo yli 200 000, mikä tekee Dorsetista maailman suurimman masinistitapahtuman ja yhden Euroopan suurimmista ulkoilmanäyttelyistä.

1970-luvun lopulle saakka tapahtuma järjestettiin syyskuun kolmantena viikonvaihteena, mutta toistuneiden huonojen säiden takia ajankohtaa siirrettiin elo–syyskuun vaihteeseen, jolloin on yleensä paremmat kelit. Tänä syksynä tämäkään ajankohta ei ollut aivan takuuvarma, ja liitukiven vedenimemiskyky oli koetuksella.

1970-luvun puolivälissä tapahtuma muuttui kolmepäiväiseksi, muutaman vuoden kuluttua pituutta kasvatettiin päivällä. Viisipäiväisenä Dorset Steam Fairia on pyöritetty niin kauan kuin se on ollut Tarrant Hintonissa.

Viisipäiväisestä tapahtumasta on historian kuluessa muodostunut mahdollisimman monipuolinen koko perheen retkikohde, josta löytyy ajankulua niillekin, joita veteraanilaitteet eivät varsinaisesti kiinnosta. Tässä on onnistuttu turhankin hyvin, sillä tivoli- ja markkinatorimeininki on jo selvästi ykkössijalla.

Dorset Steam Fair on mykistävän suuri tapahtuma, johon on haalittu kaikki mahdollinen asiaan liittyvä. Alueen keskellä on laaja tori- ja tivolialue, jolla on myös kovin tungos. Traktori-, höyrykone- ja maansiirto-osastoilla pystyy kulkemaan paljon vapaammin, samoin työnäytösalueilla. Auto- ja sotilasajoneuvopuolella väkeä liikkuu enemmän.

Traktoreita on paljon ja niillä annetaan näytöksiä ilman kummempia aikatauluja. Noin kahdeksan hehtaarin palstalla riittää tilaa tonkia. Höyryauralaitoksille on oma, suunnilleen saman kokoinen peltonsa. Maansiirtokoneet myräävät parin hehtaarin pläntillä.

Palvelut toimivat erinomaisesti, eivätkä ruoka-, juoma- tai vessajonot missään vaiheessa veny kohtuuttoman pitkiksi. Näyttelyluettelo on paksun Koneviestin kokoinen ja painettu kiiltävälle paperille. Jokaisesta ajoneuvosta, koneesta tai esineestä on lyhyt esittely. Höyrykoneiden historiikit käydään läpi laajemmin. Alueesta on selkeä yhden aukeaman kartta ja palveluhenkisiä oppaita seisoo jokaisessa risteyksessä.

Tämän jos minkä pitäisi olla koneharrastajan paratiisi, mutta sitä se ei kuitenkaan mielestäni ole. Dorsetin hankaluutena on sen suuruus. Traktori- ja höyrykonetarjonnasta pääsee hyvin jyvälle parissa päivässä, mutta rompetorin, autojen, moottoripyörien ja muiden härräköiden katsastamiseen tarvittaisiin toiset kaksi päivää. Viides päivä pitäisi pyhittää tivolille, vetokilpailuille sekä musiikki- ja varietee-esityksille.

Traktoreiden ja muiden vastaavien koneiden puolesta Dorset ei ole mitenkään ylivertainen moniin muihin brittitapahtumiin verrattuna, mutta kannattaa siellä kerran elämässään käydä. Näkeepähän masinistijuhlan, joka on suuri ihan oikeastikin eikä vain järjestäjien kehupuheissa.

Tapahtumaan pääsee kivuttomimmin junalla, joita lähtee Lontoon Waterloon asemalta kerran puolessa tunnissa, pääteasema on Salisbury. Sieltä matka jatkuu Tarrant Hintoniin bussilla, joita festivaalien aikaan kulkee tunneittain. Lähtöpysäkki on rautatieasemalla. Jos mutka Lontoon kautta ei kiinnosta, Heathrow’n lentokentältä pääsee bussilla 30 minuutin välein Wokingin rautatieasemalle, josta voi nousta Salisburyn-junaan.

Majoitus kannattaa varata jo alkukesästä, sillä juhannuksen aikoihin kaikki lähitienoon hotellit on varattu festivaaliviikonlopuksi. Tapahtumaan, liikenneyhteyksiin ja kaikkeen mahdolliseen voi tutustua osoitteessa www.gdsf.co.uk. n

Avaa artikkelin PDF