Pyörätraktoreiden osalta metsätyöt jäivät vielä silloin mainostekstien ja piirroskuvien tasolle; Fordsonien, Deeringien ja Farmall´ien ominaisuudet riittivät kyntöön, äestykseen, puimakoneen pyöritykseen ja muihin kesälajeihin, mutta talvikuukausien ajan kylmässä hankalasti käynnistettävät koneet saivat olla talleissaan. Sen ajan traktoreiden rakennekin oli käymätön talviseen puunajoon, sillä maavarat olivat pieniä, ohjauslaitteet heikkoja eikä rautapyörän pito lumessa tai jäällä ollut kovin kaksinen.
Saman aikakauden telakoneita nähtiin tukkirekien edessä, mutta useimmiten vain koemielessä. Suuri Samperin konesavotta Savukosken Tulppiossa vuosina 1913–16 epäonnistui lähes täydellisesti, koska suuret Amerikasta tuodut Phoenix-höyrytraktorit eivät soveltuneet Lapin ankariin olosuhteisiin. 20-luvulla markkinoille tuli kätevämmän kokoisia ja melko varmatoimisia telatraktoreita, kuten amerikkalaiset Holt Caterpillar ja Cletrac, sekä saksalainen Dinos. Painot olivat jo järkevissä lukemissa: Cletrac painoi 1,5 tonnia, Dinos n. 3 tonnia ja Holt vajaat 4 tonnia. Näillä uutuuksilla tehdyt muutamat konesavotat toteutettiin samaan tapaan kuin Tulppiossa kymmenisen vuotta aiemmin, eli puut tuotiin hevosilla varsitielle, josta ne lastattiin telakoneiden vetämiin rekiin. Sitten "pillari" veti rekiletkan varastolaanille. Suuret kuormat ja pakkaskelit olivat kuitenkin liikaa peltokäyttöön tarkoitetuille koneille ja konesavotat jäivät muutamaan kokeiluun.
Traktorit pysyivät suurtilojen erikoisuuksina aina 30-luvun loppupuolelle saakka, eikä silloisten uusien mallien rakennekaan eronnut paljoa 20-luvun koneista. Sota-aikana uuden traktorin ostaminen oli käytännössä lähes mahdotonta, mutta heti rauhan tultua traktorikanta alkoi taas kasvaa, sen minkä tuontirajoitusten puitteissa oli mahdollista. Traktoreita ostettiin jo varsin pienillekin tiloille, hankinta saatiin kannattamaan ahkeran urakoinnin avulla. Uudet korkeamaavaraiset Fordson Majorit tulivat saataville vuonna ‑45 ja niiden metsäominaisuuksia kokeiltiin heti tuoreeltaan. Ilmapiiri oli kuitenkin vielä hyvin hevosmyönteinen. Arvostettu maatalousasiantuntija Lars Björkenheim näki koneellistumisessa paljon hyviä puolia v.-44 julkaistussa opaskirjassaan "Maataloustyön Tehostaminen", mutta harmitteli, kuinka "puutavaran autokuljetuksen yleistyminen talvellakin on oikeastaan valitettava ilmiö siksi, että sen takia hevoset tulevat talvella olemaan entistä enemmän joutilaina".
Korean noususuhdanne 50-luvun alussa lisäsi intoa traktorikauppoihin, samoin markkinoille tulleet entistä paremmat merkit ja mallit. Traktorisavotointikin yleistyi siinä määrin, että vuonna ‑55 se alkoi näkyä tilastoissa. Tuon ajan puunajoista tehtiin traktoreilla kokonaiset 2 prosenttia. Jokaista traktorimerkkiä ainakin pikaisesti käytettiin metsässä, mutta oikeaan työhön sopivimmat koneet löytyivät aika pian: halutuimpia savottatraktoreita olivat Fordson Major ja Nuffield. Toki muitakin merkkejä käytettiin menestyksekkäästi puunajoon, mutta nämä kaksi olivat ylivoimaisesti suosituimpia. Merkkivalinnassa painoivat suuri koko, vankka runko ja voimansiirto, helposti käynnistyvä moottori sekä ennen kaikkea halpa hinta. Vahvalla mainonnalla ja laajalla huoltoverkostolla oli myös osansa näiden ykkösmerkkien suosioon.
Tuohon aikaan oli Lapissa hyvin suuria savotoita, joihin osallistui jopa 500 kilometrin takaa tulleita etelän traktorimiehiä. Monelta puuttui aiempi kokemus metsäajosta, mutta mahdollisuus tienata traktorin hinta muutamassa kuukaudessa oli kova houkutin. Erityisen innokkaita Lapin kävijöitä olivat pohjalaiset traktorinomistajat. Aluksi puut ajettiin entiseen tyyliin hevoskyydillä palstatien varteen, mistä matka jatkui traktorin vetämässä reessä kauempana sijainneelle laanille. Kuormat tehtiin miesvoimin köysien ja kankien avulla, eikä kuormakoossa kursailtu, sillä pinotavaralastissa saattoi olla kolmekymmentäkin mottia, mutta hyvin jäädytettyä ja höylättyä tietä myöten reki kulki kevyesti. Alkuaikoina ainoat lisävarusteet olivat kotitekoisen puurunkoisen reen lisäksi jonkinlaiset kitkaketjut sekä fanerikoppi, joka oli ainakin Lapin keikoilla välttämätön.
50-luvun puolivälissä alkoi olla saatavilla käyttökelpoisia puoliteloja ja vaijerikuormaimia, mikä seikka muutti traktorisavotoinnin luonnetta totaalisesti. Telojen myötä hyvinkin maastokelpoiseksi muuttunut traktori ei tarvinnut enää aurattuja ja jäädytettyjä palstateitä, pelkkä lumen tiivistäminen polanteeksi tyhjällä traktorilla ajaen oli useimmiten riittävä ennakkotoimenpide hankalissakin olosuhteissa. Traktorilla päästiin nyt kannolle asti ja jos ei päästy, niin pahassa paikassa olleet tukit saatiin juontamalla kuormausetäisyydelle. Pinotavarankin koneellinen kuormaus oli nyt mahdollista, mutta ainakin alkuaikoina monet tyytyivät perinteiseen käsilastaukseen, propsit olisi pitänyt nostaa nippuina ja siitä oli oma vaivansa.
Traktorin varustaminen metsäkäyttöön oli sikäli kallista, että urakointi oli otettava tosissaan. Fordson Majorin ja Nuffieldin listahinnat olivat vuonna ‑56 luokkaa 450 000–500 000 mk, puolitelat maksoivat mallista riippuen 163 000–225 000 mk, vaijerikuormaajien hinnat olivat samaa tasoa. Reki ja ohjaamosuoja tehtiin yleensä itse, mutta muutaman kymppitonnin nekin tulivat maksamaan. Joistakin traktorin ostajista tuli metsävarustetun traktorin omistajia tahtomattaan. Tuontisäännöstelyn aikaan traktoria joutui jonottamaan kuukausia, jopa vuosia; useimmiten koneet oli maksettu jo etukäteen. Muutamat traktoriliikkeet käyttivät moninkertaista kysyntätilannetta hyväkseen ja tekivät sen nimissä häikäilemätöntä kytkykauppaa. Asiakkaalle saatettiin ilmoittaa, että tilaamanne traktori tulee vasta kuukausien kuluttua, mutta jos otatte etukuormaajalla, kompressorilla, kaivurilla tai tukkikuormaajalla ja puoliteloilla varustetun traktorin, niin se toimitetaan pikimmiten.
Puoliteloissa oli aluksi kumiset sivuhihnat, joihin telalaput oli asennettu pulttikiinnityksellä, myöhemmin markkinoille tuli myös täysteräksisiä telastoja. Merkkejä oli mm. englantilainen Bamford (myöhemmin JCB), kanadalainen Bombardier, ruotsalainen ÖSA–Alfta, norjalainen Grepa, sekä kotimaiset Merivaara, Jylhävaara ja Teijo. Vaijerikuormaimen saattoi valita lähes yhtä laajasta tarjonnasta, saatavilla oli ainakin Record‑, Savotta‑, Joutsa‑, Muko- ja ÖSA-merkkisiä kuormausvinssejä. Joukon jatkeeksi on vielä lisättävä kymmenet tai ehkä peräti sadat kyläpajoissa tehdyt kuormaimet, joiden tuotanto jäi muutamaan kappaleeseen.
Puolitelat kasvattivat traktorin vetokyvyn aivan uusille lukemille, mutta siitä huolimatta suuren täyteen kuormatun reen liikkeelle saanti saattoi olla hankalaa, jalakset kun pakkasivat kuormauksen aikana jäätymään kiinni tien pintaan. Kovalla kiskomisella ja jalaksia samanaikaisesti lekalla hakkaamalla reet liikahtivat, mutta lopullisesti ongelma hoitui nytkä-laitteella. Tässä käytännön traktorimiesten kehittämässä apulaitteessa jalasten ja reen rungon välissä oli liukurata, joka salli jalaksille parin- kolmenkymmenen sentin pitkittäisen vapaaliikkeen. Liikkeelle lähdettäessä lasti nytkähti sievästi liikkeelle ilman ulkoista apua.
Telat varmistivat traktorin eteenpäinmenon hyvinkin vahvassa lumessa, mutta rajoittivat nopeutta pitemmillä kuljetusmatkoilla. Lisäksi ne rasittivat voimansiirtoa kohtuuttomasti ja hankaloittivat ohjausta. Täydellä kuormalla ajettaessa traktoria pystyi ohjaamaan vain jarruilla, jotka sitten kuluivat ennätysajassa pitämättömiksi. Kallishintaisten puolitelojen myynti alkoi hiipua 60-luvulle tultaessa, kun kunnollisia kitkaketjuja alkoi olla saatavissa. Reki oli pistämätön laite talvisissa metsäkuljetuksissa, mutta jatketuissa kuljetuksissa alettiin suosia perävedolla varustettujen perävaunujen käyttöä. Harvassa traktorissa oli ajovoimanottoa, mutta maastossa riitti, jos edes yksi pienehkö vaihde täsmäsi yhteen jonkun traktorin vaihteen kanssa. Aluksi vaunut tehtiin kuorma-autojen alustoista pienissä kyläpajoissa, teollisesti valmistettuja kärryjä alkoi tulla markkinoille vasta 60-luvulla.
Hevosen hidas poistuminen metsätöistä alkoi kiihtyä 60-luvun puolivälissä, jolloin hevoskuljetusten osuus oli vielä 75 prosenttia. Viisi vuotta myöhemmin vastaava osuus oli enää 18 prosenttia. Samaan aikaan metsävarusteisten maataloustraktoreiden ja varsinaisten metsätraktorien osuus oli kohonnut 18 prosentin tasolta lukemaan 55 prosenttia. Loput ajot hoidettiin kevytvarusteisilla traktoreilla, eli ns. "isäntälinjan" koneilla. Vuosikymmenen vaihteessa alkoivat perinteiset vaijerikuormaimet jäädä historiaan, tilalle tulivat turvakehikkojen päälle asennettavat hydrauliset kourakuormaajat, jotka olivat paljon turvallisempia, nopeampia, eivätkä edellyttäneet apumiehen mukanaoloa. Kevytrakenteisiin vinsseihin tosin oli saatavissa kuormauspuomeja, mutta niitä ei käytetty ammattimaiseen urakointiin ainakaan entisessä mitassa.
Lue myös metsäkonehistoriikin muut osat:
