Suomen ensimmäinen traktorivuosikymmen oli kahden merkin varassa – Fordson ja Deering hallitsivat paikallisia traktorimarkkinoita

Sipoolainen Verner Stjernberg esiintyi monissa mainosjulkaisuissa. Uutiskynnyksen ylittävä tieto oli se, että Stjernbergin tilalla ei ollut peltoa kuin vajaat 15 hehtaaria, mutta traktorin hankinta oli ollut siitä huolimatta kannattavaa. Vuonna 1926 ostettuun Fordsoniin oltiin hyvin tyytyväisiä vielä 11 vuotta myöhemmin. Kuva: Valmistaja

Fordsonin sarjatuotanto alkoi pari kuukautta ennen Suomen itsenäistymistä. Henry Ford esikuntineen olisi testaillut konettaan vielä jonkun aikaa, mutta englantilaiset halusivat ostaa traktoreita mahdollisimman nopealla aikataululla, koska maan elintarvikehuolto oli kaatua vetovoimapulaan. Englannin sotatarvikeministeriö sai tilaamansa 6 000 traktoria puolen vuoden kuluessa, jonka jälkeen Detroitissa päästiin tekemään koneita yleiseen myyntiin. Tuossa vaiheessa niillä ei ollut vielä nimeäkään, puhuttiin vain Fordin traktorista. Poikansa Edselin kanssa Ford oli perustanut traktorituotantoa varten Henry Ford & Son -nimisen yhtiön, kansan suussa se vääntyi muotoon Fordson, mikä katsottiin oivalliseksi tuotemerkiksi.

Kuva: Valmistaja

Fordsonista tuli välittömästi hyvin suosittu ympäri maailmaa, ensimmäisenä kokonaisena siviilituotantovuotena 1919 valmistui jo 56 987 traktoria. Tuolloin saatiin ensimmäiset Fordsonit Pohjoismaihinkin: Norjaan 27, Ruotsiin useita kymmeniä, Tanskaan peräti 600. Suomestakin oli pantu iso tilaus vetämään, joidenkin tietojen mukaan jopa 150 kappaletta, mutta Suomen viranomaiset panivat kapuloita Fordsonin rattaisiin.

Laajaa maatalouskauppaa tehnyt Agros Oy oli pysytellyt erillään traktoribisneksistä, lukuun ottamatta lyhytaikaista ja tuloksettomaksi jäänyttä Ivel-”maanviljelysautomobiilin” edustusta vuonna 1909. Kymmenen vuotta myöhemmin järjestetyistä ensimmäisistä traktorikoetuksista raportoitiin Agroksen asiakaslehdessä, mutta yhtymä kertoi olevansa traktoriedustuksien suhteen vielä odottavalla kannalla. Kesällä oli testattu kahta englantilaismerkkiä, mutta niissä oli liikaa sanomista.

Ensimmäiset Fordsonit tulivat Suomeen keväällä 1920, sarjatuotanto oli alkanut 2,5 vuotta aiemmin. Pienen ja tekniikaltaan yksinkertaisen traktorin paras myyntivaltti oli huokea hinta. Kysyntää ei rajoittanut edes kitsas varustelu, esimerkiksi jarrut tulivat vakiovarusteeksi vasta vuonna 1923, lokasuojat sai vuotta myöhemmin lisähinnalla. Ensimmäistä Fordson-mallia tuotiin vuoteen 1929 mennessä 1 474 traktorin verran. Kuva: Valmistaja

Fordsonista alettiin vihjailla keväällä 1920, jolloin Agros Oy oli saanut pari traktoria kokeiluja varten. Testauspaikkana oli liikkeen omistama Viertolan tilalla Tikkurilassa. Viljelijöiltä oli kaiketi saatu ennakkotilauksia, koska kevään mittaan konttoriin alkoi tulla äksyjä yhteydenottoja toimittamattomista koneista.

Fordsonin itsekantava valurunko koostui lohkosta, öljypohjasta ja voimansiirtokotelosta. Kytkinongelmien lisäksi traktorin saattoi joutua katkaisemaan vauhtipyörän kehällä olleen magneeton takia. Käyttöohjekirjassa kerrottiin jopa etupyörien kummallekin puolelle, sekä etuakselin ja moottorirungon väliin, tarvittavien kiilojen koko. Kuva: Valmistaja

Agros oli kyllä hyvissä ajoin tilannut traktoreita, ehkä peräti ne useasti mainitut 150 kappaletta, mutta valuuttaneuvosto ei myöntänyt niille tuontilupaa, koska Fordson ei ollut osallistunut edellissyksyn traktorikoetuksiin. Maahantuojan vakuuttelut muissa Pohjoismaissa saaduista hyvistä kokemuksista eivät purreet, mutta lopulta viranomaiset joutuivat hyväksymään yksityisten viljelijöiden tekemän uuden tuontilupahakemuksen ja kesäkuussa voitiin tuoda 15 traktorin erä.

Fordsonia esiteltiin ensimmäisillä Suomen Messuilla 27.6.–6.7.1920. Toinen Agroksen uutuus oli 5-tonninen Holt Caterpillar -telatraktori. Esillä oli kilpaileviakin merkkejä, joista tšekkiläinen Praga-moottoriaura sai Svenska Lantmän -lehdessä tylyn tuomion. Nimimerkki ”J.F.” kummeksui, kuinka 1-sylinterinen, 10-hevosvoimainen, erittäin kevyesti toteutettu 3-pyöräinen laite on voinut saada tuontiluvan, vaikka se ei varmasti toimi suomalaisella pellolla. Samaan aikaan kymmenet asiakkaat odottivat Fordsoneitaan, koska valuuttaneuvoston mielestä sen sopivuudesta Suomeen ei ollut näyttöä.

Koska loppuerää ei saataisi syystöillekään, otti samainen J.F. asian uudelleen esille Huvudstadsbladetissa. Pitkässä kirjoituksessaan hän ihmetteli, kuinka ensimmäisiin koetuksiin hyvinkin heikolla menestyksellä osallistuneet koneet ovat maataloushallituksen ohjeistaman valuuttaneuvoston mielestä kelvollisia työkoneita, mutta traktorit, jotka ovat olleet kesäkuusta lähtien työssä ympäri Suomea ja joista on saatu runsaasti positiivista palautetta, ovat edelleen tuontilupaa vailla.

Fordsonin hallintalaitteisto oli askeettinen, eikä ajaminen ollut helppoa. Ohjaus vaati koko ajan kovia otteita, suojaamattomia pyöriä piti varoa, eikä jaloille ollut kunnollisia tukia. Myöhemmin varusteeksi tullut jarru saatiin pelaamaan painamalla kytkin pohjaan. Asetusvivulla tarkoitetaan ryyppyä, sytytysvipua tarvitaan käynnistyksessä ja sammutuksessa. Kuva: Valmistaja

Taustalla oli silkkaa politiikkaa. Maataloushallituksella, valuuttaneuvostolla ja kotimaista Kullervoa edustaneilla liikkeillä oli omat yhteiset pyrkimyksensä. Fordson kiinnosti viljelijöitä ja Agros oli saanut paljon lisätilauksia. Sen toimivuus oli toki virkamiesten tiedossa, mutta jos sille olisi annettu tuontilupa heti keväällä tai myöhemmin kesällä, olisi jokainen myyty Fordson vienyt markkinoita Kullervolta. Lupaa panttaamalla saatiin kotimaiselle traktorille muutama kuukausi lisäaikaa.

J.F:n avautumisetkin oli tehty mainostarkoituksessa. Asialla oli Erkylän kartanoa viljellyt agronomi E.J.Fabritius, jolla varmasti oli omakohtaisia kokemuksia Fordsonin toimitushankaluuksista, mutta Agroksen hallintoneuvostoon ja asiakaslehden toimituskuntaan kuuluvana hän oli hieman jäävi kommentoimaan koko asiaa.

Lokakuun ensimmäisellä viikolla Fordson sitten osallistui seitsemän kilpailevan merkin kanssa toisiin traktorikoetuksiin. Tuomarit moittivat painelaakeritonta ruuviperää, putketonta lohkoa, jossa ei ollut irrallisia laakeriliuskoja, roiskevoitelua, monimutkaista sytytystä, säätäjän ja jarrujen puuttumista, sekä liian herkkää ohjausta, mutta itse koetuksessa ei ollut huomautettavaa. Muutamaa viikkoa myöhemmin tuli Tanskasta pitkään odotettu 70 traktorin erä.

Fordson meni hyvin kaupaksi. Kun ennakkotilaukset saatiin toimitettua, eivät loputkaan traktorit lojuneet pitkään varastoissa, vaikka hintaa oli alussa reilusti. Fordson maksoi syksyllä 1920 noin 55 000 mk ja hieman myöhemmin markan heikkenemisen takia vielä viisi tonnia enemmän. Yli 70 000 maksaneisiin Kullervoon tai AllWorkiin verrattuna se oli halpa, mutta mikään pikkuostos ei Fordsonkaan ollut – samalla rahalla saattoi syrjäisemmältä seudulta saada yli 50 hehtaarin maatilan rakennuksineen.

Agros Oy olisi mielellään toiminut Fordsonin yksinmyyjänä, mutta Ford Motor Company myönsi edustuksia muillekin. Merkittävin kilpailija oli Korpivaara & Halla, joka oli saanut kokemuksia traktorikaupoista vuonna 1919 alkaneen, mutta lyhyeksi jääneen Cleveland-edustuksen myötä. Tuontitilastojen mukaan 1921 ei tuotu yhtään Fordsonia, mutta kahtena seuraavana vuotena 160 ja 156 kappaletta, vuonna 1924 peräti 268 traktoria. Yleisimmäksi traktorimerkiksi Fordson nousi jo ensimmäisenä tuontivuotena.

Monen tekijän summana Fordsonin hinta putosi 24 500 markkaan vuoden 1923 alussa. Kuljetuskustannukset olivat pienentyneet, koska vuodesta 1921 lähtien Fordsonit toimitettiin Kööpenhaminaan 1919 perustetusta kokoonpanotehtaasta. Vieläkin enemmän hintaan vaikutti Fordin Amerikassa aloittama polkumyynti, jolla pyrittiin turvaamaan tekniikaltaan alkeellisen traktorin menekki paremmin varustettujen kilpailijoiden joukossa. Myös markan arvon vakiintumisella oli myönteisiä vaikutuksia.

Kuva: Valmistaja

Ford jakeli avokätisesti uusia edustuksia, pian Fordsonin pystyi yksistään Helsingissä ostamaan hyvinkin viidestä eri liikkeestä. Tämä johti välirikkoon Fordin ja eniten traktorikauppaa tehneiden Agroksen ja Korpivaara & Hallan kanssa. Vuoden 1924 puolivälissä Agros otti ykkösmerkikseen International Harvesterin uuden mallin Deering 10-20.

Deeringin valurunko oli yhtenäinen, ensimmäisenä tämän rakenteen otti käyttöön Wallis 1910-luvun alkupuolella. Sisäpuolinen lieriövähennyspyörästö edusti nykyaikaa: se oli kestävämpi kuin siihen saakka yleiset avorattaat tai ketjut, eikä siinä ollut yhtä suurta tehohävikkiä kuin Fordsonin ruuviperässä. Kuva: Valmistaja

Tämän Fordsonin kilpailijaksi tarkoitetun traktorin valmistus oli alkanut edellisvuotena IH:n Chicagon tehtailla. Tekniikaltaan se oli paljon Fordsonia edistyksellisempi, moottorissa oli vaihdettavat sylinteriputket, osittainen painevoitelu, kansiventtiilit ja laukaisumagneetto, joka varmisti käynnistystä. Hammasrattailla toteutettu vähennyspyörästö ei syönyt tehoja yhtä paljon kuin ruuviperä. Lisähintaan sai voimanottoakselin, joka vielä tuolloin oli melko turha varuste, koska ulosottokäyttöisiä työkoneita ei ollut juuri saatavilla. Hienouksilla oli myös hintansa, Deering oli 15 000 markkaa perusvarusteista Fordsonia kalliimpi.

International Deering 10-20:n tuonti alkoi vuoden 1924 aikana. Ensimmäinen maahantuoja oli Agros Oy, seuraavana vuotena tuonnista alkoi vastata Hankkija. Deering oli tekniikaltaan ja varusteiltaan Fordsonia parempi, mutta hintaakin oli 50 % enemmän. Vuosikymmenen päättyessä Suomessa oli ainakin 314 International-traktoria, joista lähes kaikki olivat mallia Deering 10-20. Kuva: Valmistaja

Fordsoniakin oli paranneltu. Kytkinpolkimeen yhdistetty voimansiirtojarru oli asennettu vaihteistoon vuonna 1923, turvallisuutta lähes yhtä paljon lisänneet lokasuojat sai 1 400 markan lisähintaan. Jos varusluetteloon liitettiin vielä kytkennällä varustettu hihnapyörä ja Taco-kierroslukusäätäjä, kaventui hinnanero Deeringiin suunnilleen kymppitonniin.

Pahin Fordsonin puute Deeringiin verrattuna oli sen sytytysjärjestelmä. Pörräpuolasysteemi ei aiheuttanut ongelmia, mutta heti kun kampiakseliin tuli päittäisvälystä, alkoi vauhtipyörämagneetto temppuilla. Erikoistilauksesta oli saatavana virranjakajan tilalle tuleva Boschin yhdistetty säätäjä-laukaisumagneetto, mutta pätevät kyläsepät osasivat sovitella Fordsoneihin halvempia tarvikemagneettoja.

Monenlaisiin hankaluuksiin ajautunut Agros Oy luopui 20-luvun puolivälissä maatalouskaupastaan ja sen enimmät toiminnot siirtyivät Suomen Maanviljelijäin Kauppa Oy:lle. Siihen asti Hämeen Maanviljelijäin Kauppa Oy -nimisenä toimineelle liikkeelle oli kerääntynyt kokemuksia Podeus- ja Stock-telatraktoreiden, sekä Kullervon markkinoinnista. Agroksen toimintojen mukana tuli myös Deeringin ja Fordsonin edustus, mutta vain lyhyeksi aikaa. Hankkijakin oli aloittanut Deeringin maahantuonnin vuonna 1925, ylihintaisten ja tekniikaltaan epävarmojen Kullervon ja AllWorkin poistuttua kuvioista. 20-luvun viimeisellä neljänneksellä Deeringin edustus siirtyi kokonaan Hankkijalle, SMK:n aloittaessa niin ikään IH:n tekemän Farmallin maahantuonnin. Fordsonin markkinointi oli jatkossa 1926 perustetun Ford Motor Company of Finland Oy:n varassa. Tuossa vaiheessa Ford oli tehnyt yli puoli miljoonaa traktoria.

Vuotta aiemmin Fordsonin pienoisessa laskussa ollutta kysyntää oli piristetty traktorikaravaanilla, johon kuului puolenkymmentä rautapyörillä tai umpikumirenkailla varustettua Fordsonia, traktoripohjainen tiehöylä, Svedalan muuntelema tela-Fordson, kompressori porauslaitteineen sekä lukuisia erilaisilla työvälineillä lastattuja kuorma-autoja. Kulkue aloitti taipaleensa Kokkolasta 13.8.1925, ja se päättyi Helsinkiin syyskuun 17 päivänä. Reitille kertyi pituutta 1 300 kilometriä ja suurin osa traktoreista kulki sen omin voimin. Reissun aikana esiteltiin koneita ja annettiin työnäytöksiä Kokkolan ja Helsingin lisäksi Pietarsaaressa, Vaasassa, Kristiinankaupungissa, Porissa, Uudessakaupungissa, Turussa, Forssassa, Tampereella, Hämeenlinnassa, Lahdessa ja Porvoossa.

Deeringin komentosillalla oli paremmat oltavat. Kytkin on Fordsonin tapaan oikealla ja sen edessä näkyy tuolloin harvinainen öljynpainemittari. Valinnaisvarusteena Deeringiin sai voimanottoakselin, joka asennettiin vaihteiston ja taka-akselin yläpuolelle. Kuvassa sen tilalla on peitelevy. Ilmansäätötanko tarkoittaa tässä tapauksessa ryyppyä. Kuva: Valmistaja

Kaikkialla karavaanin saapuminen oli suuri yleisötapahtuma, teiden ja katujen varsilla tungeksi väkeä, torvisoittokunnat kajauttelivat reippaita marssisävelmiä ja vallasväki piti puheita. Yleisöä kiinnosti eniten tela-Fordson ja erikoisvarustus, jonka avulla traktoria pystyi hallitsemaan pitkillä ohjaksilla. Aho & Soldan teki karavaanista vajaat parikymmentä minuuttia kestävän mykkäfilmin, jota esitettiin elävien kuvien teattereissa ympäri Suomea. Nyt se on katsottavissa Ylen Elävässä Arkistossa.

Karavaanilla oli toivottu vaikutus, vuonna 1926 myynti kaksinkertaistui 249 traktoriin. Seuraavana vuotena tehtiin kauppaa 305:stä Fordsonista, mikä jäi ennätyslukemaksi seuraavan kahdeksan vuoden ajaksi.

Deeringissä oli vaihdettavat sylinteriputket, kuten muutamassa muussakin tuon ajan amerikkalaistraktorissa, mutta kovin yleisiä ne eivät vielä tuolloin olleet. Kampiakseli oli laakeroitu kahdella kookkaalla kuulalaakerilla. Niiden kestävyyttä epäiltiin, minkä vuoksi IH myönsi laakereille ikuisen takuun. Kuva: Valmistaja

Traktoreita ostivat suurtilat, joita 20-luvulla oli vielä runsaasti. Vuosikymmenen puolivälissä 50–100 peltohehtaarin talouksia oli 2 836 kappaletta ja siitä suurempia 937. Vuonna 1930 tehdyssä laskennassa Suomen 1 924:stä traktorista 64 % oli yli 50 hehtaarin tiloilla ja 23 % 25–50 hehtaarin taloissa. Fordsonin tai Deeringin luvattiin vastaavan työteholtaan viittä tai kuutta hevosta, mikä oli varmasti totta. 2-siipisellä auralla pystyi kyntämään 8 tuntisena päivänä pari hehtaaria ja 1,3-metrisellä Traktori-Hankmolla äestämään viitisen hehtaaria, mihin kolme hevosparia sai panna parastaan.

Traktorikyntö tuli kuitenkin hevoskyntöä halvemmaksi vasta sitten, jos traktorille löytyi vuosittain lähemmä 100 työpäivää, ja niin tehokkaasti Fordsonia tai Deeringiä hyödynnettiin hyvin harvassa talossa. Yleensä traktorilla äestettiin pari kolme viikkoa, kynnettiin kuukausi ja pyöritettiin muutamana päivänä puimakonetta, lopun aikaa se sai seistä vajassa.

Fordsoniin oli saatavana runsaasti lisävarusteita, joista huomattavin oli tela-alusta. Suomessa myydyt telastot teki ruotsalainen Svedala amerikkalaisen Tracksonin lisenssillä. Ne lisäsivät maastokelpoisuutta, mutta traktorille tuli hintaa tuplasti pyörämalliin verrattuna. Kuva: Valmistaja

Traktorit olivat halventuneet ja parantuneet sitten 20-luvun alun, mutta hintavia ne olivat vieläkin. Vuonna 1925 keskimääräinen hehtaarituotto oli 1 500 markkaa, josta viivan alle jäi nelisensataa, eli 25 000 markan hintaisen Fordsonin maksamiseen tarvittiin yli 60 hehtaarin nettotuotto, Deeringiin lähes 100 hehtaaria. Tukkipuuta kului Fordsonin ostoon 200 motin verran, Deeringiin päälle 300.

Koneliikkeet pitivät traktorin hin- nan kuittaamista pikkujuttuna. Laitetaan ne Fordsonia vastaavat viisi hevosta myyntiin, jolloin saadaan kokoon traktorin hinta. Viisi hevosta on syönyt vähintään viiden lehmän edestä ja kun hevosten tilalle otetaan sitten ne viisi lehmää, niin parissa vuodessa ne lypsävät Fordsonin hinnan verran.

Kannattavasta traktorin käytöstä Ford käytti malliesimerkkinä Sipoon Andersbölessä 15 peltohehtaarin tilaa viljellyttä Verner Stjernbergiä, joka piti vuonna 1926 ostamaansa Fordsonia ratkaisevana askeleena kohta parempaa taloutta. Sillä oli saatu salaojitettua pellot, jotka olivat tehokkaamman muokkauksen ja optimiaikaan tehtyjen kylvöjen ansiosta alkaneet tuottaa enemmän. Traktorilla oli vedetty leikkuukonetta, siirrelty ja pyöritetty puimakonetta, sahattu puita, ajettu halkoja, raivattu peltoa ja väliaikoina pyöritetty turvepehkun repijää. Vastaavanlaisia tehokkaita traktorimiehiä löytyi varmasti muualtakin, mutta ei kovin runsaslukuisesti.

20-luvun lopun lähetessä viljelijöiden traktori-into alkoi hiipua. Kesä ja syksy 1928 oli hyvin sateinen, mistä koitui mittavia satovahinkoja ja pian alkoi olla viitteitä talouslamasta. Vuosikymmenen vaihtuessa tehdyssä maatalouslaskennassa tiloilla todettiin olevan 1 065 Fordsonia, 314 Internationalia, 71 Cletracia, 161 muun merkkistä ja 313 sellaista konetta, jonka merkkiä ilmoittaja ei kyennyt kertomaan. Tuohon joukkoon kuului varmasti monta Fordsonia ja Deeringiä, omistaja ei vain ollut tutustunut kovin perusteellisesti kalustoonsa.

Amerikkalaisen Fordson F -mallin valmistus oli päättynyt, uutta N-mallia alettiin vuonna 1929 tehdä Irlannissa. Varustetasoltaan lähes Deeringin veroiseksi muuttuneen traktorin hintaan oli tullut noin 10 000 markan korotus. Kysyntä oli kuitenkin romahtanut, 1930 tuotiin enää 100 Fordsonia, pari vuotta myöhemmin 12. Maataloustuotteiden hinnat olivat laskeneet, eikä metsästäkään ollut apua. Nyt Fordsonin ostamiseen olisi tarvittu 1 100 kuution tukkilaani, jos joku puufirma olisi metsäkauppoihin suostunut.

Myös Deeringin, Farmallin ja vuodesta 1919 lähtien mukana sinnitelleen Cletrac-telatraktorin menekki putosi olemattomiin. Kysynnän piristymistä piti odottaa vuoteen 1936 asti, jolloin ottaja löytyi 374 Fordsonille, seuraavana vuotena jo kolminkertaiselle määrälle. Deering teki niin ikään uuden tulemisen, mutta myynti jäi kymmenekseen Fordsonin lukemista.

Lähes kaikki muut 20-luvun pyörätraktorit oli tuossa vaiheessa poistettu käytöstä tai peräti romutettu, mutta valtaosa saman ajan Fordsoneista ja Deeringeistä oli täydessä iskussa. Monet olivat aktiivikäytössä vielä 50-luvulla, mikä todistaa, että jo 20-luvulla oltiin hyvin hajulla kestävän ja toimivan traktorin teosta.