Suomessa on päälle 110-vuotisen traktorihistoriamme aikana yritetty käydä kauppaa noin 120 eri merkillä. Hyvin monessa tapauksessa bisnes on kaatunut viranomaisten eriävään näkemykseen merkin tarpeellisuudesta tai kelvollisuudesta. Joskus markkinointi on päättynyt yhtä aikaa valmistuksen kanssa. Yli 10 maataloustraktorin määriin on yltänyt suunnilleen 70 merkkiä. Jonkinlaisena vakiintumisena voitaisiin pitää yli 1 000 traktoria, mihin ovat yltäneet noin 20 valmistajan tuotteet.
Alkuaikojen merkeistä meillä jatkoon pääsivät vain Fordson, Holt Caterpillar ja International. Vahvasti mainostetut Kullervo ja AllWork putosivat kelkasta jo alkumetreillä, samoin muun muassa Parrett, Heider, Moline ja Wheat. Fiat ilmestyi uudelleen kuvioihin vuosikymmeniä myöhemmin, niin myös Wallis Massey-Harrikseksi muuttuneena. Seuraavaan 1930-luvun lopun traktoriaaltoon osallistuneista koneista pysyvämpiä ilmiöitä olivat Fordsonin ja Internationalin ohella John Deere ja Massey-Harris. Oliverin ja siihen yhdistetyn Cletracin tuonti päättyi lopullisesti 1950-luvun alussa.
Merkkikirjo oli silloin laajimmillaan, koska tuontisäännöstelyyn tuli lyhyt vapaa jakso. Markkinoille tuli sellaisia merkkejä kuin Ritscher, BMB-President, OTA, Turner ja Garner, joiden tuonnit jäivät pariin erään. Sittemmin markkinat vakiintuivat, 1960-luvun puolivälissä saatavilla olleet merkit pysyivät listoilla vuosikymmeniä. Muutamia poikkeuksia joukkoon kuitenkin mahtuu.
Ruotsalainen Hultdins Mekaniska Verkstad rakensi 1960- luvun jälkipuoliskolla sikäläisen Nuffield-maahantuojan kannustamana tiettävästi 55 kaksoistraktoria, jotka oli tarkoitettu lähinnä metsäajoon. BMC-Nuffield 245, jonka kokonaismääräksi on ilmoitettu 40 kappaletta, koostui vierekkäisistä Nuffield 10/42 -traktoreista, joista oli lukittu tasauspyörästöt ja poistettu toinen taka-akseli.
Jäykillä etupyörillä varustettua "siamilaista" ohjattiin toisen moottorin kierroslukua muuttamalla. Neliveto oli toteutettu pyörät yhdistävillä kitkarullilla. Metsäkäytössä liikkuvuutta varmistettiin teloilla. 90-hevosvoimaisen BMC 245:n ohella tarjolla oli 120 hv:n BMC 260, joka oli koottu kahdesta 10/60-Nuffieldista. Pienempi malli painoi metsävarustuksessa teloineen ja kuormaimineen noin 7 tonnia.
"Tupla-Nuhvi" on tuolloin saattanut tuntua etevälle keksinnölle, maataloustraktoripohjaisissa metsäkoneissa kun oli runsaasti voimansiirto-ongelmia, mutta tässä versiossa voima jaettiin kahdelle erilliselle vaihteistolle ja vähennyspyörästölle. Ensimmäisistä protokoneista viisastuneina vahvemmat ja paremmin laakeroidut taka-akselit teetettiin mittatilaustyönä Nuffield-tehtaalla Bathgatessa. Maataloudessakin uskottiin olevan tarvetta tehokkaalle nelivedolle.
Kesko toi kokeiltavaksi ainakin 2 koneen erän, joidenkin tietojen mukaan meillä Palmikiksi nimettyjä traktoreita olisi tullut jopa 5 kappaletta. Puuta siirtyi tehokkaasti siellä missä 2,5 metriä leveä kone mahtui liikkumaan, mutta kaikkinaisista vahvistuksista huolimatta voimansiirtovaurioilta ei vältytty ja remontit olivat ahtaasti yhdistettyjen yksikköjen takia hyvin hankalia. Moottoreiden normaalit huoltotoimetkin olivat äärimmäisen työläitä. Mainittujen vaivojen lisäksi Tupla-Nuhvin kysyntää rajoitti vajaan 60 000 markan hinta, millä summalla sai kevyesti puolenkymmentä tuolloin suurikokoiseksi luokiteltua normaalitraktoria. Kesko ei jatkanut tuonteja ja BMC 245:n ostaneet urakoitsijat laittoivat vahinkonsa kiertoon melko nopealla aikataululla, paitsi niitä jotka olivat ennättäneet palaa.
Tänne tuotiin 1950-luvulla päälle 700 Steyriä, mutta tasokkaan itävaltalaismerkin menekki taantui tuontien vapauduttua ja Työväline Oy keskittyi Fiatiin. Karjaalainen Skandeland Ky aloitteli paikallisten viljelijöiden kannustamana Steyrin maahantuontia vuonna 1970 malleilla 870 ja 1090, molemmista oli saatavana myös nelivetoversiot. Pienemmässä Steyrissä oli 70 hv:n nelosmoottori, isommassa vajaan 6 litran 90-hevosvoimainen kuutonen.
Steyr oli edelleen huomattavan kallis traktori, mutta siitä huolimatta kiinnostusta riitti. Koeajotilaisuuksissa huomioitiin hallintalaitteiden hyvä sijoittelu ja hiljainen Fernmo-ohjaamo. Steyr 1090 osoittautui hyvin sitkeäksi traktoriksi, mikä yhdistettynä nelivetoon ja pätevään hydrauliikkaan teki siitä mainion kyntöjuhdan.
Steyrin ohjaamo oli testattu Ruotsissa, missä oli samanlaiset turvallisuusvaatimukset kuin täälläkin. Skanlelandin silloinen omistaja on kertonut, kuinka ruotsalainen hyväksyntä riitti aluksi suomalaisillekin viranomaisille, mutta kilpailijat iskivät Hankkijan johdolla tähän seikkaan. Koska kaikissa muissa merkeissä oli Suomessa testatut ja hyväksytyt ohjaamot, vaadittiin sitä tasapuolisuuden nimissä myös Steyrin ruotsalaiselta Fernmo-ohjaamolta, vaikka se oli taatusti vähintään yhtä hyvä, melutason puolesta vielä huomattavasti parempi.
Skandelandilla oli alustavia suunnitelmia myös pienempien Steyr-mallien tuonneista, kauppaa kun tehtiin tuolloin eniten noin 50-hevosvoimaisista traktoreista, mutta pienen aloittelevan toimijan ei kannattanut sijoittaa suuria summia kalliiseen testausprosessiin, joten maahantuontiaikeet päätettiin haudata.
Englantilainen Muir-Hill aloitti 1960-luvun puolivälissä Fordin komponenteista koottujen isopyöräisten nelivetojen tuotannon, Fordson-pohjaisten dumppereiden ja kuormaimien tekemisestä oli tuolloin jo pitkäaikaiset kokemukset. Ominaisuuksiltaan Muir-Hill vastasi Countya, joka oli tunnetuin isopyörätraktori, mutta hieman erilaisen rakenteen ansiosta se oli jonkun verran ketterämpi käänteissään.
Sittemmin mittavan uran käytettyjen traktoreiden maahantuojana tehnyt Unto Koppinen toi 1970-luvun lopulla kahden traktorin erän Muir-Hillin 6-sylinteristä 120 hv:n mallia 121, sekä puolenkymmentä käytettyä. Traktorit oli tyypitetty virallisesti Vakolassa, joten sen puolesta ei jatkotuonneille olisi ollut estettä. Varaosahuoltokin oli järjestyksessä, kaikki tarvittava löytyi Ford-liikkeiden hyllyistä. 177-hevosvoimaisella Perkins V8:lla vauhditetun Muir-Hill 171:n markkinointiakin harkittiin, mutta uusien 121-mallien tuonnitkin jäivät ainutkertaisiksi. Tehokas, mutta kömpelö Muir-Hill ei ollut mikään keskivertotilan yleistraktori, eniten ostointoa hillitsi 165 000 markan hinta, joka oli traktorimarkkinoidemme korkeimpia.
Tehokas, mutta kömpelö Muir-Hill ei ollut mikään keskivertotilan yleistraktori.
Muutamat ruotsalaiset suurviljelijät huolestuivat tulevaisuudestaan, kun kuusisylinterisen ja 140-hevosvoimaisen Volvo-BM 2654 -mallin valmistus päättyi 1980-luvun alussa. Tarjolla oli paljon tehokkaampiakin merkkejä vieläpä huokeampaan hintaan, mutta olisivatko yhtä hyviä? Ruotsalaiset ostivat mieluiten kotimaista, uuden Volvo BM Valmet -malliston valmistuksen keskittäminen Suolahteen oli monen mielestä kuolleena syntynyt suunnitelma ja sitä uskoa kilpailijat parhaansa mukaan vahvistivat.
Arvikalainen Pihlgrens Traktor AB helpotti suurtraktorivajetta yhdistämällä Ursuksen voimansiirron ja Scanian 167-hevosvoimaisen moottorin. Vuoden 1983 Elmia-näyttelyssä esitelty Swed-Trac noteerattiin sikäläisessä lehdistössä korkeammalle kuin Volvo BM Valmetit. Kovin laajaksi ei Pihlgrenin pajan traktorituotanto kasvanut, viidessä vuodessa valmistui 67 traktoria.
Tavoite halvasta suurtraktorista ei toteutunut, Swed-Trac ei ollut juurikaan halvempi kuin saman tehoiset läntiset kilpailijat. Omistajat olivat kuitenkin tyytyväisiä, erityisen runsaasti niitä ostivat urakoitsijat. Suomeenkin tuotiin pari kolme konetta yksityisesti. Jollakin saattoi olla laajempiakin tuontisuunnitelmia, mutta näkyvää jatkoa ei hankkeelle tullut.
TLK:n, Valion, Munakunnan ja Hankkijan yhteisyritys Agroma Oy perustettiin 1970-luvun lopulla tehostamaan neuvostoliittolaisten traktoreiden ja työkoneiden kauppaa. Maahantuonti myyntikunnostuksineen oli Konela-Belaruksen vastuulla. Neuvostokoneiden kysyntää yritettiin lisätä siinä toivossa, että siihen suuntaan saataisiin menemään enemmän maataloustuotteita, joista oli ylitarjontaa. Kaikkinainen liiketoiminta Neuvostoliiton kanssa kun oli vaihtokauppaa.
Suomeen tarjottiin monenlaista konetta, joista vain osa päätyi Agroman koko ajan laajenevaan valikoimaan. Belarus-traktoreiden kauppa kävi mitenkuten, latvialaisten lantakärryjen erinomaisesti. Traktoreiden keskikoko oli lievässä nousussa, tehokkaimpien mallien hevosvoimat lähentelivät jo kahtasataa ja niitä myös ostettiin, ei kuitenkaan nykyiseen tahtiin.
Agroma liitti Belarus-jonon jatkoksi ukrainalaisen runko-ohjatun T-150K:n jossa oli power-shift-vaihteisto, 165 hv:n turbomoottori ja hintaa saman verran kuin Fiat 1300DT:llä tai Ford TW20:llä. Jokunen urakoitsija uskaltautui hankkimaan ison itävetäjän, mutta tuskinpa kovinkaan moni viljelijä. Belarus-merkillä markkinoitu T-150K hävisi markkinoilta, ilmestyäkseen taas 1980-luvun puolivälissä uudistettuna 1507-mallina, mutta monista parannuksista huolimatta se jäi harvinaisuudeksi.
Aluksi yksityisten jälleenmyyjien ja muutaman E-liikkeen toimipisteen markkinoima puolalainen Ursus rantautui Suomeen helposti. Neliveto oli tulossa muotiin 1970-luvun lopulla ja Ursuksella oli tarjota siihen tarpeeseen huokea ratkaisu. Kun maahantuoja Polmot Oy:n osake-enemmistö siirtyi Wihuri-yhtymältä SOK:lle, otettiin Ursus KoneSokoksen suojiin.
Ursus oli vielä tuolloin isohko traktori, jollainen ei soveltunut keskikokoisten tilojen tarpeisiin. Niinpä Polmot otti tuontiohjelmaansa romanialaisen UTB-Universalin, jolta löytyi pienempiäkin 4-vetoja. Molemmat mallit, 530DT ja 640DT perustuivat pitkälti Fiatin tekniikkaan, mutta niissä oli kuitenkin ratkaisevia eroja alkuperäiseen, kuten myöhemmin saatiin huomata.
Fiat 640DT oli hyvä traktori, Työväline Oy:n myyntimiesten mielestä suorastaan täydellinen – kelpo kone joka tapauksessa. Samankaltainen Universal 640DT saattoi kunnossa ollessaan yltää yhtäläisiin suorituksiin, mutta laatu oli muutamaa tasoa matalammalla. Varustuskin oli 1980-luvun alkupuolen koneeksi melko köyhä, eivätkä ominaisuudetkaan kestäneet vertailua, esimerkkinä hydrauliikan 22 litran tuotto ja 1 400 kilon nostoteho. Universal heivattiin valikoimasta parissa vuodessa, kauppaa ennätettiin kuitenkin tehdä päälle 150 traktorista.
Meillä hyvin suositun Massey-Ferguson 135:n uraa jatkaneelle MF240:lle saatiin halvempi vaihtoehto 1980-luvun alussa, kun Parkanon Rauta ja Puu toi Ruotsista toistasataa jugoslavialaista IMT547-traktoria. Moottori oli sama Perkinsin kolmonen kuin Massikoissakin. 10-nopeuksinen voimansiirto oli omaa tekoa, mutta toteutus MF-tyylinen. IMT:llä oli aikanaan ollut MF:n kanssa tehty virallinen lisenssisopimus, mutta se oli mennyt vanhaksi jo 1960-luvun lopulla.
Traktorit varustettiin Kurikka-Ferron ohjaamoilla, joiden saaminen tyyppihyväksyttävään kuntoon oli hämmästyttävä saavutus. Viranomaiset puuttuivat tuolloin hyvinkin vähäpätöisiin seikkoihin. Tarvikeohjaamot kestivät varmasti päälle 2-tonnisen traktorin kaatumisen, mutta kunnollisen äänieristyksen toteuttaminen on saattanut vaatia mielikuvitusta.
IMT:tä möivät muun muassa entiset Ursus-kauppiaat, sekä kirjava joukko erilaisia yrityksiä. Moottorin puolesta IMT oli toimiva traktori, mutta joidenkin yksiköiden osittain synkronoiduissa voimansiirroissa oli ongelmia. Varusteiltaan ja joiltakin ominaisuuksiltaan se oli Universalin tavoin vanhanaikainen. Sitä ei juurikaan mainostettu, eikä IMT:tä näkynyt traktoritaulukoissa, mutta ilmeisesti kaikki koneet saatiin lopulta kaupaksi.
Toinenkin täällä nähty jugoslavialainen merkki oli lisenssituote. Kauniaisissa toimineen Veskons Oy:n 1980-luvun puolivälissä tuoman Torpedon tekniikka oli peräisin 15 vuoden takaisista Deutz-malleista. Sotainen merkki johtuu siitä, että sama tehdas teki 1800-luvulla ensimmäiset tuon nimiset laivanupotusvälineet, kaikkinainen sotakalusto kuului tuotanto-ohjelmaan hamaan Jugoslavian hajoamiseen asti, ja jonkun aikaa vielä sen jälkeenkin.
Veskonsin valikoimassa oli 3-sylinterinen takaveto Torpedo TD4506 (48 hv) ja 70 hv:n 4-sylinterinen neliveto TD 7506A. Torpedon Deutz-lisenssi oli voimassa, joten tekniikkaa ei tarvinnut muunnella narahtamisen pelossa. Laatu saattoi olla enemmän kohdallaan kuin muilla itäisillä merkeillä, mutta kovin moderni traktori ei Torpedo enää tuolloin ollut. Tuonnit jäivät muutamiin kappaleisiin.
Moni merkki on jäänyt meillä lyhytikäiseksi huonon laadun tai heikon markkinoinnin takia, joissakin tapauksissa syynä ovat olleet molemmat tekijät, mutta aina ei kauppa käy kuin siimaa, vaikka tuote olisi kuinka tasokas ja sen mainontaan olisi uhrattu omat ja lainatut. Näin kävi Agroman Lamborghini-projektille.
Agroma oli saanut parhaimpina 1980-luvun Belarus-vuosinaan myydyksi lähes 450 traktoria, mutta EU-ajan lähestyessä määrät pienenivät ja lopulta kaupanteko päättyi kokonaan, kun Minskin tehtaalta ei monista eri syistä saatu enää traktoreita. Niinpä Belaruksen tilalle otettiin 1990-luvun puolivälissä italialainen Lamborghini, joka oli maailmalla arvostettu merkki, mutta meillä se tunnettiin lähinnä urheiluautoistaan.
Agroma, joka oli Novera-yhtymän kaatuessa siirtynyt Konela-Belaruksen omistukseen, panosti vahvasti uuden ja tasokkaan merkin markkinointiin. Aiemmin ei voitu juurikaan kehua laadulla, mutta nyt ei Agroman myyntimiehillä ollut syytä ujosteluun, Lamborghinia pystyi vertaamaan mihin tahansa länsimerkkiin.
Hieno italialainen traktori ei herättänyt ostointoa kovinkaan monessa viljelijässä tai urakoitsijassa. Läntisiä vaihtoehtoja oli entuudestaankin valittavaksi asti, halpoihin ja karskimpiin traktoreihin tottuneille Belarus-miehille Lamborghini oli liian hieno ja kallis laite. Hyvin hintavaksi tullut Lamborghini-episodi kaatoi lopulta koko yrityksen.
Agroman konkurssin jälkeen Lamborghinin otti suojiinsa Kesko, jolla oli myös sisarmerkki Samen edustus. Hyvin pitkää aikaa se ei Keskonkaan koneluetteloita koristanut. Lamborghinin kokonaismäärä lienee paremminkin kymmenissä kuin sadoissa, kovin monella pihalla niitä ei näe.
Artikkeli on Koneklassikot 1 -kirjasta
Joko sinulle tulee Koneviestin uutiskirje? Tilaamalla maksuttoman uutiskirjeen saat noin kerran kuukaudessa sähköpostiisi toimituksen valitsemia kiinnostavimpia juttuvinkkejä. Tilaa uutiskirje
