Koneklassikot

John Deeren suosio nousi Suomessa 1980-luvulla – yksi menestystekijä oli amerikkalaista mukavuutta tarjoava SG2-ohjaamo

John Deeren suosio Suomessa lähti kasvuun 1980-luvulla. Syynä tähän oli myyntiverkoston laajeneminen, 40- ja 50- sarjojen hiljainen ja mukava SG2-ohjaamo sekä uusi etuakseli, jotka tekivät John Deerestä varteen otettavan vaihtoehdon myös keskikokoisissa traktoreissa.
Uolevi Oristo
John Deere 2850 traktorin teho on 86 hv/63 kW. Ahdetun nelisylinterisen moottorin iskutilavuus on 3,9 l. Vaihteistossa on neljä synkronoitua vaihdetta sekä synkronoimaton aluevaihteisto, jossa on nopea ja hidas alue sekä peruutus. Lisävarusteena olevan pikavaihteen kanssa välityksiä on 16+4. Suurin ajonopeus on myyntimaasta riippuen 30 tai 40 km/h. Traktorin voi hankkia joko kuvassa olevalla SG2-ohjaamolla tai hinnaltaan edullisemmalla ja matalammalla MC1-hytillä.

Heinrich Lanz oli perinteikäs traktori- ja puimurivalmistaja, mutta sen Mannheimissa sijaitsevat tehtaat olivat tuhoutuneet sodassa. Yhtiö haki kumppania samaan aikaan, kun John Deere halusi vahvistaa asemaansa Euroopassa. John Deere osti ensin osan Lanzista, kunnes vuonna 1956 osake-enemmistö siirtyi kokonaan John Deerelle. Koneiden nimeksi tuli 1959 John Deere–Lanz.

John Deeren myynti siirtyi Suomessa Lanzin myyjänä toimineelle Tukkukauppojen Oy:lle. John Deere säilyi Tukon myynnissä, kunnes se siirtyi Laborille v. 1980. Valmistaja ei ilmeisesti ollut tyytyväinen myyntimäärään, eikä myyjä merkin hintakilpailukykyyn ja kannattavuuteen. Isoja ”jenkkimalleja” ei voitu 1970-luvun lopulla myydä Suomeen, koska SG2-ohjaamo ei täyttänyt työturvallisuusmääräyksiä – ergonomia oli huippua, mutta toinen ovi ja kattoluukku puuttuivat.

John Deeren käytti yli 75 hv:n nelivetomalleissa hydrostaattista vetoa, mikä ei kuitenkaan lyönyt itseään missään läpi. Etunapoihin sijoitettujen hydraulimoottoreiden vetokyky ei pärjännyt mekaaniselle vedolle. Toisaalta hydraulisella nelivedolla varustettu traktori oli lähes yhtä ketterä kuin takavetotraktori, mitä ei voinut sanoa useimmista 1970-luvun nelivetotraktoreista.

Ketterä etuakseli

John Deere esitteli 1980-luvulla ZF:n valmistaman etuakselistomalliston, jonka kardaaniakseli oli keskilinjalla ja navoissa vakionopeusnivelet. Caster-kulma oli peräti 12 astetta, eli pyörän navan kiinnitysakseli on kallistettu12 astetta taaksepäin. Pyörän kääntökulma on jopa 50 astetta, koska se kallistuu kääntyessään traktorin alle.

Kilpailijoiden mukaan John Deere oli saanut yli 12 asteen Caster-kulmalle patentin, minkä vuoksi muut eivät voineet kopioida sitä. Pyörän isoa kallistuskulmaa kritisoitiin siitä, että se rasittaa olkatappeja ja niveliä eikä edessä voitu käyttää paripyöriä. Neliveto päällä ajettaessa etupyörät kulkevat käännöksissä pitemmän matkan kuin takapyörät, mikä kuormittaa voimansiirron kytkintä. Kilpailijoiden pelottelu osoittautui turhaksi, sillä akselit ovat toimineet hyvin.

SG2-ohjaamo oli ergonomian edelläkävijä

Yhdellä ovella varustettu SG 2 -ohjaamo oli yksi ensimmäisistä traktorivalmistajien omavalmisteisista ohjaamoista, kun se esiteltiin USA:ssa jo vuonna 1974. John Deere Sound Guard 2 -ohjaamon ergonomia oli aikaansa edellä, ja 80 dB(A):n melutaso oli sen ajan mittapuussa hiljainen.

Pyöreäkulmaisessa SG2-ohjaamossa on vain yksi etupilari, joka on sijoitettu konepellin vasemmalle puolelle. Kojelaudan oikealla puolella on lattiasta lokasuojalinjan korkeuteen asti ylettyvä luukku, joka on hätäpoistumistie.

B-pilareita on kaksi, ja ne sijaitsevat melko edessä. Kuljettajalla on erinomainen, 112 asteen esteetön näkökenttä näkyvyys etuviistoon oikealle. Nokkapellin vasemmalla puolella nököttävä etupilari rajoittaa näkyvyyttä eteen jonkin verran, mutta siihen tottuu pian.

Ohjaamon askelmat ovat erittäin hyvät ja niitä on monta. Oven kahvaa ei tarvitse kurotella, koska kuljettaja avaa oven seistessään oven edessä tasanteella. Varsinkin kuutoskoneella varustetuissa traktoreissa tilaa on hyvin. Ohjaamoon mennään sisään vasemmasta etukulmasta. Ennen istumista kuljettaja joutuu kääntymään puoliympyrän. Eurooppalaisten mallien lattiassa oleva korotus haittaa isojen saappaiden kääntöä istuttaessa.

Hallintalaitteet vaihdevipuineen on keskitetty ohjaamon oikealle sivulle melko eteen, koska oikealta puolelta ei kuljeta ulos.

Mittaristo ja katkaisimet ovat kojelaudassa. Ohjauspyörää voi säätää sekä pituus- että korkeussuunnassa. Korkeudensäätövipu tulee tutuksi, sillä normaalikokoisenkin kuljettajan on nostettava ohjauspyörä yläasentoon ennen poistumista ohjaamosta.

Ohjaamon hyväksyntä kiven alla

Tehdasvalmisteiset ohjaamot alkoivat yleistyä 1970-luvulla ja ne suunniteltiin merkin päämarkkina-alueiden vaatimusten mukaan. USA:ssa traktorin ohjaamossa istutaan yhtäjaksoisesi pitempään kuin meillä, jossa ohjaamoon mennään ja poistutaan useita kertoja päivässä. Siksi JD uhrasi toisen oven paremman ergonomian vuoksi. Suomalaisten työturvallisuusviranomaisten mielipide sen sijaan oli selkeä: ohjaamossa pitää olla kaksi ovea ja kattoluukku siltä varalta, että traktori putoaa jäihin, eikä kuljettaja voi poistua ohjaamosta oven kautta! Traktoreiden työsuojelumääräysten täyttymistä valvoi Työsuojeluhallituksen nosturitoimisto Tampereella, jonka henkilökunnasta osa mielsi vain kotimaiset tai itäblokissa tehdyt koneet parhaiten sopiviksi oloihimme.

SG2-ohjaamolliset traktorit läpäisivät tyyppikatsastuksen vasta, kun tehdas oli tehnyt ohjaamon oikealle puolelle oven. ”Teimme Suomessa monta protoa ja mallia, jotka eivät tahtoneet kelvata Työsuojeluhallituksen edustajille”, kertoo Jukka Wuokko, joka työskenteli John Deeren huoltopäällikkönä vuodesta 1981 lähtien. ”Viimein löytyi ratkaisu, joka läpäisi tarkistuksen ja saimme myyntiluvan. John Deere alkoikin valmistaa kahdella ovella ja kattoluukulla varustettua versiota, joka osoittautui tiiviysongelmiensa vuoksi huonommaksi kuin alkuperäinen yhden oven ohjaamo”.

Myöhemmin SG2-ohjaamon rinnalle tuli vaatimattomammin varustettu, matalampi ja kahdella ovella ollut MC1-ohjaamo, jonka valmisti aluksi Sekura ja myöhemmin JD:n Bruchsalin tehdas. Tästä hinnaltaan noin 10 % edullisemmasta mallistosta ei kuitenkaan tullut myyntimenestystä.

Uolevi Oristo
SG2-ohjaamon oikea ovi on tehty tehtaalla vain Suomen markkinoita varten. Suomen työturvallisuusmääräysten mukaan traktorissa piti olla kaksi ovea ja kattoluukku. Poikkeuslupaa ei myönnetty, vaikka alkuperäisessä SG2-ohjaamossa oli jopa hätäpoistumisluukku alhaalla etuoikealla. Haittapuolena on, että toinen ovi heikentää ohjaamon rakennetta merkittävästi eikä ole vesitiivis. Suomessa piti lumiketjun käyttövaatimuksen vuoksi olla vapaata tilaa renkaan ja lokarin välissä, minkä vuoksi Suomen koneisiin tuli korkeat (ja rumat) takalokarit ja matalammat sivuikkunat.

Vaihteisto ja hydrauliikka olivat tuttua tavaraa

John Deere 50-sarja korvasi 40-sarjan vuonna 1986. SG2-ohjaamo oli saatavissa jo viimeisimpiin 40-sarjan malleihin.

Mottoreiden suurimmat uudistukset olivat 1950-, 2650- ja 2850-mallien turboahdin, joka teki traktorista pirteämmän kuin aikaisemmin ja alensi myös polttoaineen kulutusta.

Vaihteisto ja hydrauliikka tulivat pienin muutoksin suoraan 40-sarjasta. Pikavaihteella varustetuissa malleissa oli 16 vaihdetta eteen ja 8 taakse, mutta suunnan ja alueen vaihto tehtiin synkronoimattomalla aluevaihteistolla. ”Synkronoimaton aluevaihteisto oli tuohon aikaan vanhanaikainen, mistä reklamoimme valmistajalle useasti”, kertoo Jukka Wuokko. ”Agritekin ylin johto oli kutsuttu julkistamistilaisuuteen, joka painottui ohjaamoon ja etuakseliin. Pettymyksemme oli suuri, kun saimme ensimmäisen mallikappaleen Suomeen ja totesimme, että vaihteisto oli 40 km/h suurinta nopeutta lukuun ottamatta sama kuin ennen".

Lisävarusteena oleva pikavaihteisto muuttui siten, että toinen pakka toimii jousikuormitteisena, jotta traktori voidaan esim. hinata käyntiin. 30-sarjan pikavaihteen molemmat monilevy-pakat vaativat hydraulipainetta, joten 30-sarjalaista pikavaihdekonetta ei voinut hinata käyntiin.

Käytännön kannalta merkittävin etu oli hydrauliikassa. John Deeressä oli jo 1960-luvulta lähtien säteismäntäpumppu, joka saa voimansa suoraan kampiakselin etupäästä. Hydrauliikka käyttää vaihteistoöljyä. Vaihteistopumppu on ns. crescent-pumppu, joka tuottaa paineen pikavaihteen, voimanulosoton ja nelivedon pakoille. Lopputuotto menee pääpumpun syöttöön ja vaihteiston voiteluun. Crecent-pumpun tuotto on huomattavasti pienempi kuin säteismäntäpumpun, minkä vuoksi öljy loppuu – keulalla olevasta puskurisäiliöstä huolimatta – kipattaessa ja hydrauliikka alkaa täristä, kun pumppu kavitoi.

50-sarjassa hydrauliikkaventtiililtä tuleva öljy palautuu suoraan mäntäpumpulle, mikä vähentää kavitointia etenkin kuormainkäytössä. Säteismäntäpumppu on tehokas, mutta sen suljettu järjestelmä hankaloitti omalla hydrauliikkaventtiilillä varustettuja paalaimien, käärimien ja korjuukoneiden käyttöä. Hydrauliikkaventtiilin paluuletku on kytkettävä suljetun hydrauliikan asentoon, jotta työkone pyörii Jontikan hydrauliikalla.

Markkinaosuus kasvoi 1980-luvulla

John Deeren markkinaosuus oli 1980-luvulla vaatimaton, mutta kasvoi vähitellen. Traktorimerkkien kirjo oli suuri, mutta vuotuiset myyntimäärät pyörivät 10 000 kappaleen tietämillä, joten 1 prosentin markkinaosuus merkitsi 100 traktorin myyntiä!

John Deerellä oli vahva amerikkalainen imago, jota monet arvostivat Kekkosen kaudella ja vielä sen jälkimainingeissakin. Saksassa valmistettujen traktoreiden etuna oli, että hinta ei vaihdellut yhtä paljon kuin dollareilla maksettavien amerikkalaisten tuotteiden hinnat.

Tukon ja Laborin pääasialliset myyntialueet olivat rannikolla ja vilja-Suomessa, mutta muualla John Deere oli melko harvinainen. Agritek kasvatti yksityistä piirimyyntiverkostoaan määrätietoisesti, mikä näkyi myös markkinaosuudessa.

JD 50-sarja oli ergonomialtaan ja tekniikaltaan kilpailukykyinen traktori, varsinkin jos sitä vertasi 1980-luvun markkinajohtajiin, Fordeihin, Valmetin 03- tai MF:n 600-sarjoihin.

”John Deere oli mukava ja teknisesti luotettava ja siten varsin hyvä myytävä”, muistelee turkulainen Kari Ilanti. Hän työskenteli konemyyjänä Laborilla 20 vuotta, josta siirtyi JD:n puimureiden myötä Agritekille v. 1981. John Deeren mallisto oli todella laaja, mutta Suomessa myynti painottui muutamiin malleihin. Kolmisylinteristä koneista myytiin eniten 1950-mallia, nelisylinteristä 2650- ja 2850-turbokoneita. Kuuutoskoneista suosituin oli pienin, vapaasti hengittävä 3050 ja sen jälkeen 3350. Ahtimella varustetun 3650-mallin suosio kasvoi vuosien mittaan, mutta sen myynti oli korkean hinnan vuoksi vaatimatonta.

John Deeren turbomallit olivat pirteitä koneita ja niiden polttoaineen kulutus oli aikaisempia malleja pienempi. Ilman turboa oleva 2450 oli huomattavasti vaisumpi, kuten myös pienin kuusisylinterinen 3050-malli.

50-sarja oli mallisarjansa viimeistä sukupolvea

John Deere 1150–3650 -traktoreita valmistettiin vuosina 1986–94. 50-sarja päätti yhden aikakauden John Deerellä. Mallistoa ei kehitetty samalla tavoin kuin edeltävän 40-sarjan traktoreita, koska tehtaan tuotekehityspanokset olivat sidottuina 6000-sarjaan. Se tuli myyntiin vuonna 1991 osittain päällekkäin 50-sarjan kanssa.

6000-sarja muistuttaa ohjaamoltaan ja etuakseliltaan kilpailijoitaan huomattavasti enemmän kuin SG2-ohjaamoiset edeltäjänsä. Etuakselin kallistuskulmakin on sama 6 astetta kuin muilla. Ilmeisesti John Deerellä todettiin, että valtavirrasta liian paljon poikkeavat ratkaisut eivät välttämättä takaa myyntimenestystä.

Valmistaja
Koneviestissä 13/1987 julkaistu Agritekin ilmoitus.

Lue myös juttu Pietinmäen karjatilasta, jossa on useampia John Deerejä töissä Pietinmäen karjatilalla kahdeksan John Deereä – yksi "Jontikoista" on käytettynä Ruotsista ostettu 2850, joka yllättäen on lähtöisin Suomesta KK 2/2021!

Lue lisää