Jyräys vaatii tilannetajua

Mittaukset tutkimukseen tekivät Tampereen Yliopiston tutkija Tapani Jäniskangas sekä Dosentti Pertti Nieminen. Molemmilla on pitkä kokemus erilaisten maa-ainesten tiiviystutkimuksista. Mittalaitteena käytettiin kannettavaa Loadman-painopudotuslaitetta. Kuva: Tommi Hakala

On helppo huomata, miten soratien lanauksen jälkeen pintaan jääneet karkeammat rakeet sinkoilevat pientareelle erityisesti sellaisissa kohdissa, joissa ajetaan hieman vauhdikkaammin. Tämä ei tietenkään ole toivottavaa, sillä juuri karkeampi aines tuo pintakerrokseen kestävyyttä.

Jyräämällä irtonaisen pintamateriaalin saa puristettua tiiviiksi kerrokseksi. Loogisesti ajatellen raskaampi jyrä tekee työn tehokkaammin – ja jos jyrän painoa ei voi lisätä, voi vibraamalla moninkertaistaa tiivistystehon. Vibraukseen liittyy pari riskiä, joista vesi on varmaan isoin.

Tienhoidossa materiaalin sopiva kosteus on tärkeää. Vettä on oltava, mutta sitä ei saa olla yhtään liikaa. Kerrotussa tutkimuksessa mainittu myöhäissyksyn päivämäärä sekä erikseen kerrottu (pieni) sade pani epäilemään, että olosuhteet eivät olleet hyvät.

Jos sadetta on ollut vaikka joitain päiviä aikaisemmin, voi vettä olla edelleen liikaa tien pintakerroksen alla, jos auringon lämmön tuoma haihdutus puuttuu. Myös pakkasten jälkeen on riittävä kuivumisjakso tarpeen. Tärinässä vesi nousee nopeasti ylös ja pintakerros on hetken aikaa kantamaton. Tosin siitä tulee uudelleen luja, jos se saa kuivua rauhassa. Tiellä, jossa on jatkuvasti liikennettä, tämä ei oikein tahdo olla mahdollista. Tuloksena on urat tiessä.

Kokeneet urakoitsijat ja koneenkuljettajat tekevät tien lanauksen ottaen huomioon edellisen viikon sateet sekä kokemuksen perusteella tiedetyt tiessä olevat vetisemmät kohdat ja sovittavat toimet sen mukaan. Varsinkin vibraava jyrääminen edellyttää hyvää tilannetajua. Osaava tekijä pystyy sitä käyttäen todennäköisesti parantamaan pintakerroksen kestävyyttä ja vähentämään pitkällä aikavälillä hoitokustannuksia.