Ruotsin puolustusvoimat piti 1950 luvun loppupuolella tarjouskilvan armeijan uudesta maastoajoneuvosta. Volvon tuottama prototyyppi voitti, ja niin alkoi Volvo L3314:n tarina. Perustekniikka oli tuttu Volvon sen aikaisista siviilihenkilöautoista – kuten Volvo Amazonista. Voimanlähteenä käytettiin työntötangoin varustettua lähes legendaarista B18-moottoria.
Pääasiallisissa käyttäjissään, eli varusmiehissä, ei uusi Volvo herättänyt suuria mielihaluja, sillä L3314 oli lähes kaikkiin käyttötarkoituksiinsa alimittainen. Tästä auto lienee saanut lempinimensä ”valp” eli pentu. Pentu sai vuonna 1977 isoveljen mallimerkiltään C303, jossa oli muun muassa portaaliakselit ja lisää kokoa. Uusi malli soveltuikin paremmin armeijan tarpeisiin. L3314-mallia kaupattiin myöhemmin myös Norjan armeijan käyttöön, jossa ”valp” sai kutsumanimeksensä ”felt”.
Armeijan saatua päivityksen isokokoisemmasta C303:sta, päätti Volvo tarjota "pentua" hieman paranneltuna siviilimarkkinoille. Suunnittelu tehtiin osittain uusiksi ja osia kerättiin muista Volvon tuotantomalleista – Volvo 240 luovutti vaihdelaatikon sekä suuremman moottorin. Jakolaatikko oli C303:ssakin käytetty amerikkalaisen Dana 300 -kopio. Lopullinen tuotos oli melkoinen osien ja lisenssivalmistajien sekasikiö ja mallimerkiltään C202. Volvo kutsui siviilimarkkinoille varustelemaansa maastoajoneuvojen sarjaa Laplanderiksi.
Uuden maasturin käyttäjän mukavuutta oli paranneltu monin tavoin. Sisätilojen verhoilua sekä äänieristystä oli kohennettu. Nelivedon, voimanulosoton ja vinssin kytkentä tapahtui nappeja painelemalla sähköohjatulla alipainejärjestelmällä. Vinssi oli mekaaninen, ottaen voimansa vaihdelaatikon välityksellä. Moottoriin oli saatavilla lohkolämmittimen lisäksi polttoainekäyttöinen sisätilanlämmitin. Jarrujen tehoa kasvatettiin lisäämällä jarrutehostimet sekä suuremmat rumpujarrut.
Volvon maastoajoneuvot valmistettiin samoilla periaatteilla kuin Jeepin ja Land Roverin vastaavat työkalumaasturit – lukemattomissa röykytyksissä vahvaksi todettu rakenne pitää sisällään teräksisen tikapuurungon, lehtijouset ja jäykät akselit.
Sama runko soveltui moneen käyttöön, sillä Volvo rakensi armeijalle esimerkiksi tankintuhoajan, jossa kuljettajan ja apukuljettajan välissä oli sinko. Näiden valmistusmäärät jäivät tosin vain muutamaan sataan.
Laplanderin lisävarustelista oli vähintäänkin kattava. Maasturin sai tehtaalta työtehtävän mukaisesti varusteltuna esimerkiksi vetävällä perävaunulla, mekaanisella vinssillä ja korjaamovarustuksella.
Armeijan versiota valpenista valmistettiin rätti- ja kovakattoisena noin 9 000 kappaletta ja siviilimallejakin tuotettiin noin 3 000 kappaletta. Ruotsissa sähköyhtiöt ostivat ison osan Laplandereista sähkölinjojen huoltotöihin.
Heikoimpia voimansiirron osia lienevät akseliston vetoakselit, mutta pieni moottoriteho paransi voimansiirron kestävyyttä – akseleiden saaminen hajalle vaati vähintäänkin väkivaltaista ajotyyliä. Armeijan versiossa oli taka-akselilla kitkalevylukko ja edessä avoin tasauspyörästö. Laplander oli varustettu lukottomilla akseliston tasauspyörästöillä.
Ajo-ominaisuuksista voisi todeta, että ne ovat riittävät. Akseliväli on maantielle kovin lyhyt, eivätkä vaihteiden välitykset, saati moottorin teho mahdollista valmistajan ilmoittamaa 80 km/h marssivauhdin sujuvaa ylitystä ilman myötätuulta.
Suomeen Laplandereita päätyi käytännössä vain siviilikäyttöön. Vanhoja armeijan ajoneuvoja on kulkeutunut Ruotsin varmuusvarastojen huutokaupoista offroad-harrastajille ja entisöijille. Ambulanssikorisista Laplandereista harrastajat ovat rakennelleet varsin maastokelpoisia matkailuautoja.
Kuvat: Julius Pietarinen ja valmistaja
Lue myös artikkeli:
