Löytöhetkellä auton kunto oli huono: huoltoja oli laiminlyöty ja korin reikien lisäksi runkopalkkia piti paikata useamman metrin matkalta.
Ensimmäisenä rekisteröintikesänä ajoin autolla lyhyttä matkaa työn ja kodin välillä. Koskaan ei työmatka jäänyt kesken, vaikka välillä saikin tienvarressa aukoa moottoritilaa ja tehdä tarvittavia säätöjä matkan jatkumiseksi. Sadekaan ei huoltotoimenpiteitä haitannut, sillä moottoria sai rauhassa raplata ohjaamon sisältä käsin. Matkaa kertyi ensimmäisenä vuonna kaikkiaan 3 000 km.
Laplanderin valinta ensiautoksi oli jokseenkin helppo päätös, sillä vanhojen Volvojen tekniikka oli entuudestaan tuttua, ja omaan käyttööni neliveto sopi paremmin kuin hyvin. Kyseinen auto oli hyvä valinta myös korjaustaitojen kertymisen kannalta, sillä laitettavaa löytyi vähän kaikkialta. Onneksi auton tekniikka on yksinkertaista ja kestävää. Vaikka korjauksen aikana tekisi jonkin virheen, kestää auto kaltoin kohtelua sen aikaa, että ehtii ymmärtää virheen ja opetella korjaamaan asia oikealla tavalla.
Volvon käytettävyys parani huomattavasti, kun polttoainejärjestelmää parannettiin kaksoiskaasuttimilla – pysyminen liikenteen mukana ei ole enää ongelma. Suunnitelmissa on vaihtaa kaasutin jossain vaiheessa ekologisempaan ruiskuun ja hieman parannella alkuaikoina tehtyjä hitsauksia, jotka eivät ulkonäön osalta ole kovin mairittelevia. Autoa ylläpidetään niin, että katsastuksen voi suorittaa aina ajallaan huomautuksitta. Itse rakentaminen ja varustelu ei taida tämän ajokin kohdalla loppua koskaan.
