Maatalous
Multavuus

Näillä keinoilla pellosta tulee hiilinielu - peltojen multavuutta kannattaa vaalia

Oltiinpa ilmastosta ja ympäristöstä mitä mieltä hyvänsä, yksi on varmaa: peltojen multavuutta kannattaa vaalia. Pelto paremmaksi -sarjamme alkaakin multavuuden teemasta.
Jussi Knaapi
Juuriston kasvuedellytysten ylläpito on oleellinen osa kestävää ja ympäristöystävällistä viljelyä.

Suomi on Euroopan mittakaavassa sikäli hyvässä asemassa, että peltojemme luontainen multavuus on korkealla tasolla. Tästä on onnistuttu valitettavasti luomaan jopa kansallinen ongelma, joka on onneksi käännettävissä maataloutemme vahvuudeksi. Eli parantamalla peltojen hoidon tekniikkaa, voimme kääntää myös ongelmapellot hiilen päästölähteistä hiilen sitojiksi. Tähän ei tarvita mitään hokkuspokkus-temppuja, ainoastaan jo tiedossa olevien toimien tehostamista. Onni on, että multavuuden nosto sitoo aina hiilidioksidia ilmasta, parantaa maan vesivarantoa ja parantaa viljelyvarmuutta monin tavoin. Ja kaupan päälle peltojen vesistökuormitus alenee merkittävästi.

Kun vielä muistetaan, että multavuus muodostuu peltoihin kasvien yhteyttämisen kautta – ei kippaamalla – niin ratkaisun avaimet löytyvät vähemmin kustannuksin kuin luulemmekaan.

Suomalainen pelto on resurssi

”Korkoa korolle”-ajattelulla multavat ja hyvin vettä pidättävät maalajimme ovatkin resurssi. Korkean multavuuden ansiosta suomalaisten peltojen luontaiset vesivarat ja hyvä mikrobiologinen aktiivisuus ovat vahvuuksia. Ja vaikka nyt ulos katsoessa vesisateiden kastelemat pellot eivät mieltä ylennä, on peltojemme luontaisten vesivarojen täyttyminen talven aikana suuri resurssi. Jos käytämme varastoituneen veden tarkoin kasvukaudella, ei kuivuus ja samanaikainen lämpöstressi ole suomalaisten peltojen riesana, kuten keskeisessä Euroopassa usein asian laita jo nyt on.

Perusteista liikkeelle

Multavuuden ylläpito ja lisääminen lähtee tunnetuista perusteista – juurille on luotava mahdollisuus tunkeutua syvälle. Yhtälön alkupuoli tarkoittaa maan rakenteen, perusviljavuuden ja biologian jatkuvaa huomioimista. Täydeksi kaava muodostuu, kun myös hoitotoimet ja kasvien antamat mahdollisuudet hyödynnetään täysimääräisesti.

Vesitalouden korostaminen ei liene yllätys. Pohdintaa aiheuttaa, miten saamme salaojituksen toimimaan nykyistä tasaisemmin. Sillä ilmakuvissa on usein selvästi nähtävissä, että salaojien välit kasvavat huonommin sekä kosteina että myös kuivina kasvukausina – jokin asia ei siis ole kohdillaan! Sorasilmien lisääminen on vain osaratkaisu, jolla toki saadaan vesi liikkeelle, mutta parempi olisi, jos vesi imeytyisi maaprofiiliin tasaisesti.

Viljelykulttuurin aiheuttamia tiivistymiä löytyy useimmilta pelloilta. Niiden eliminointi on hyvä lähtökohta. On myös hyvä muistaa, että tiivistymien muodostuminen on fysikaalisten kuormituksen, maan kosteustilan, kulloisenkin viljelykasvin ja kemiallisen tasapainon osasten summa.

Peltoa pitää elvyttää

Jos viljelykierrossa on rasittavia intensiivivuosia, olisi maata elvyttävien välikasvien hoidettava asia kuntoon. Usein tämä ei ole mahdollista. Silloin on ajateltava, miten varsinaisen kasvukauden ulkopuolella voitaisiin maan potentiaalia hyödyntää. Jos vuodesta käytetään vain 3 kuukautta aktiiviseen kasvuun ja maa on paljaana kasvukauden ulkopuolella, niin on selvää, ettei tilanne ole optimaalinen.

Palaamme sarjan jatko-osissa viljelyn monipuolistamiseen erilaisten kumppani- ja peittokasvien viljelyn avulla. Lisäksi myös Suomessa on täysin mahdollista siirtyä seosviljelyn suuntaan, jolloin satokasveja voikin olla useampia. Hyvänä esimerkkinä voisi olla vehnän ja härkäpavun seosviljely, jossa sato lajitellaan erilleen vasta puinnin ja kuivauksen jälkeen. Muitakin esimerkkejä löytyy.

Paljonko muokkausta on sopivasti?

Nykyinen ”Suomi-maatalouden” ilmastoahdistus kiteytyy paikkaansa sopimattoman managementin, eli runsaasti orgaanista ainesta sisältävien maiden viljelyyn. On toki olemassa ns. virallinen aikasarja (Luken Valse-tutkimus), jonka mukaan hiiltä katoaa pelloista ja erityisesti suopelloista vajaan kahdensadan kilon verran vuodessa. Onni on, että meillä on jo riittävästi näyttöä myös täysin päinvastaisesta mahdollisuudesta – ja myös mitattuja tuloksia!

Nurmitalous, ylipäätään peitteinen viljely ja suorakylvö ovat tässä ratkaisun avaimet, ja mieluusti vielä yhdistettynä kasvilajien monipuolisuuteen. Nurmissa diversiteetin ylläpito on helpointa, mutta ei se mahdotonta ole suorakylvössäkään. Valitettavasti olemme laiminlyöneet tämän alan perustutkimusta ja suomalaisiin olosuhteisiin sovitetusta diversiteetti- ja aluskasvien ym. tutkimustuloksista on huutava pula. Koska olemme edelleenkin ns. kyntökulttuurin maa, olisi sitäkin täydennettävä erilaisin kerääjä- ja peittokasvien reseptein.

Sekä nurmen että suorakylvön vahvuutena on se, että maata ei muokata, sillä muokkaus ilmastaa profiilin ja kiihdyttää mikrobien hengitystä. Ja juuri tuo hengitys vapauttaa hiilidioksidia ilmakehään, ja tämä samainen hiilidioksidin hiili on peräisin maan multavuuden hajoamisesta.

Jos haluamme ratkaista tämän hiilen vapautumisen ongelman, ja samalla pitää pellot tuotannossa, on siihen siis olemassa toimivat ratkaisut. Kysymys on myös poliittisesta ohjauksesta ja siitä, uskallammeko ja haluammeko näitä keinoja käyttää. Jos nurmien, kasvipeitteisyyden ja suorakylvön alan lisäämiseksi vain ryhdyttäisiin, paranisi samalla peltojen ympäristöstatus.

Oikein hoidettuina peltomme pystyvät sitomaan paljon enemmän hiiltä kuin mitä voi sitoutua esimerkiksi hitaasti uudistuviin metsiin. Miksi emme ota tätä valttikorttia käyttöön?

Orgaanisen aineksen ja hiilen suhde

Hehkutushäviömittauksella (LOI) määritellään maanäytteen orgaanisen aineksen pitoisuus eli multavuus. Puhtaan hiilen määrään tästä päästään käyttämällä kokemusperäisesti määriteltyä muuntokerrointa (0,58), jolla kertoen saadaan puhtaan hiilen määrä prosentteina. Jos halutaan päästä tarkkoihin kilomääriin, on lisäksi mitattava maanäytteen ominaispaino. Maaperän hiilen ja vapautuvan CO2 suhteeseen päästään käyttämällä muuntokerrointa C x 3,67= CO2. Kesäkaudella ilman CO2-taso on maaseudulla noin 380 ppm. Arvo nousee syksyn myötä yli 400 ppm tasoon ja laskee taas talvella mikrobitoiminnan hidastuessa.

Sadon hiili tulee maasta – väärinkäsitys!

Usein kuulee väitettävän, että sadon mukana poistuva hiili on kotoisin maasta. Tämä on virheellinen käsitys, sillä kasvin ottama hiili tulee ilmakehän hiilidioksidista. Maaperän mineralisoituva hiili on mikrobien ravintoa, jonka ne puolestaan vapauttavat hengityksenä ja se nousee ilmaan, josta kasvien lehdet puolestaan nappaavat sen yhteyttämisen raaka-aineeksi. Ilman tätä maahengitykseksi kutsuttua ilmiötä sadot laskisivat, sillä ilmakehän hiilidioksidipitoisuus yksin ei riitä tuottamaan kunnollista satoa. Tämän väärinkäsityksen vuoksi ilmastomalleissa edelleenkin saatetaan laskea sadon sisältämä hiilidioksidiekvivalentti päästöksi, vaikka kyse on oikeasti tasapainotilanteesta! Maasta voi nettovapautua ja vapautuukin hiiltä ainoastaan väärien viljelytoimenpiteiden seurauksena.

Lue lisää