Maatalous
myyräojitus

Myyräojitus parantaa pellon vesitaloutta

Kasvukausi on jälleen ollut normaalista poikkeava, monin paikoin on kärsitty kuivuudesta. Voisimmeko tehdä asialle jotain – olisiko myyräojituksesta apua?
Jussi Knaapi
Jäykän jankkosaven alueilla on totuttu käyttämään putkiojitusta täydentävää myyräojitusta, kuten kuvan englantilaisviljelijä. Tiuha ojaväli poikki varsinaisten salaojien on todettu toimivaksi. Työ onnistuu, kun pintakerros on kuiva – syvemmällä saa olla kosteaakin.

Sadonkorjuun jälkeen kannattaa miettiä, ovatko lohkon vesitalouden perusteet kunnossa. Suomessa veden luontainen riittävyys sadonmuodostukseen on periaatteessa hyvällä tolalla. Käytännössä tilanne vaihtelee sääolosuhteiden ja myös omien viljelytoimiemme yhtälönä. Saatetaan kärsiä vuoronperään jopa molemmista ääripäistä.

Talvikautena pellon vesivaranto edelleenkin täyttyy ja keväällä vettä on varastossa riittämiin. Jopa niin paljon, että peltojen kuivumista on usein odoteltava.

Kuiva tai märkä ongelmana

Kesän edistyessä tullaankin sitten seuraavaan ongelmaan: vettä ei olekaan enää tarjolla, elleivät sateet osu kohdilleen sopivasti. Toki päinvastaisetkin tilanteet ovat Suomen olosuhteissa arkipäivää, ja liikamärkyys voi yhtä hyvin yllättää. Usein on kysymys kilpajuoksusta kuivumisrintaman ja juuristonkehityksen välillä.

Ongelmat kärjistyvät tai helpottuvat maan rakenteen muutosten myötä. Tiivistynyt peltoprofiili kärsii vuoronperään märästä ja kuivasta. Lisäksi kaasujenvaihdon hitaus ja lopulta estyminen pysäyttää kasvun. Happea ei pääse maaperäbiologian tarpeisiin, ja samalla maan luontainen hiilidioksidihengitys muuttuukin hapettomalle maalle tyypillisiksi haitallisiksi kaasupäästöiksi.

Kasveille ja mikrobistolle tarkoitettu typpi karkaa täten denitrifaation johdosta typpikaasuna. Typenoksideja puolestaan (ilokaasu eli typpioksiduuli) karkaa ilmaan osin samasta syystä (tiivistynyt rakenne), mutta myös liiallisen ja paikkaansa tarpeettoman muokkauksen johdosta. Ilokaasun karkaamista pidetään usein virheellisesti turve- ja suorakylvömaiden perusongelmana, vaikka kyse on varsinaisesti tilanteeseen sopimattomasta pellon hoidosta.

Eli tiivistynyt maan rakenne, paikkaansa tarpeeton muokkaus ja vapautuvan typen osalta sopivan käyttäjän (kasvusto) pois jättäminen luovat olosuhteet, joissa näitä haitallisia päästöjä (ylös- tai alaspäin) muodostuu. Ja se sopiva typen nappaaja olisi esimerkiksi nurmi, syysvilja tai kerääjäkasvi.

Happea peltoon

Vuosikymmenten myötä on syntynyt tilanne, jossa peltoprofiili on tiivistynyt. Jopa hyvän standardin mukaisesti salaojitetut pellot ovat sekä kuivina että märkinä vuosina raidallisia. Salaojien päällä kasvusto viihtyy molemmissa tilanteissa parhaiten, koska maan rakenne on ojien kohdilla läpäisevämpi – hapettomia alueita ei muodostu, vaikka peltoliikenne ja hoitotoimenpiteet kuormittavatkin samalla tavoin koko peltoa. Muitakin syitä saattaa toki olla. Olisiko siis tehtävä ensin pikatoimenpiteenä esimerkiksi täydentävä myyräojitus ja annettava pellolle näin aikaa toipua parempaan kuntoon?

Jäykän savialueen konsti

Kaakkois-Englannin Sussexin maakunta on tunnettu koko saarivaltakunnan jäykimmistä ja vähämultaisimmista savista. Alueen viljelijät ovatkin tottuneet myyräojittamaan pellot määrävälein. Ojien vetosyvyys vaihtelee 40–60 sentin välillä. Myyräojat vedetään yleensä poikki imu- tai vastaavien ojastojen siten, että vesi pääsee kulkeutumaan varsinaisiin ojiin. Vaihtoehtoisesti myyräojat voidaan vetää myös suoraan laskuojista.

Myyräojitusta käytetään melko laajasti. Alkujaan vanha eurooppalainen jäykkien savimaiden menetelmä on käytössä myös Australiassa, Uudessa Seelannissa ja eräänlaisena uutuutena myös Pohjois-Amerikassa (Kanadassa). Uusi GPS-tekniikka ja isommat vetokoneet mahdollistavat myyräojituksen tarkkuuden noston osana pellon rutiinihoitoa.

Ojien muodostuminen onnistuu parhaiten jäykillä savijankoilla. Ideana on vetää lopullista ojaa isompaa ”luotia” tukevan ojaksen takana, jolloin muodostuvasta ”ojasta” tulee riittävän tiivisseinäinen. Koska jäykät savimaat luonteensa mukaisesti halkeilevat, muodostuu maahan vettä johtavia reittejä kohti ”myyräonkaloa. ”Vetojen väli vaihtelee 2–4 metrin välillä. Juuri tiuha ojaväli on menetelmän vahvuus, sillä lopputulemana tiivis pelto tulee huomattavan tasalaatuiseksi verrattuna perinteiseen harvaan ojitukseen. Tiiviin maalajin vuoksi myös perinteisen putkiojituksen pitäisi olla nykyistä tiuhempi, mikä puolestaan aiheuttaa merkittäviä kustannuspaineita.

Myyräojien uusimisen aikaväli on 5–10 vuotta. Ideaalitilanteessa syntyy hiljalleen tilanne, jossa myyräojia ei tarvita enää lainkaan. Tällöin kasvien juuristokerroksen syvyys ja parantunut rakenne korvaavat myyräojituksen. Pelto toimii jälleen alkuperäisellä tavalla!

Jussi Knaapi
Erityyppiset jankkosavet ja niiden soveltuvuus myyräojitukseen olisi tutkittava. Kuvan savi yhdistettynä hyvin multavaan pintakerrokseen saattaa olla liian vähän halkeileva, jotta vesi kulkeutuisi hyödykkäästi myyräojiin. Tutkimusta kaivattaisiin.

Jankkurointi ja myyräojitus

Veden kulkua helpottamaan on totuttu käyttämään jankkurointia eri muodoissaan. Tällöinkin ajosuunta ja varsinaisen salaojituksen huomiointi ovat tärkeitä. Maalajimielessä jankkurointi soveltuukin sellaisiin paikkoihin, joissa myyräojitus ei pysy kauaa avoimena. Jankkuroinnin sijaan pitäisikin puhua kuohkeutuksesta, ja suorittaa se vain syvyyteen, jossa varsinainen viljelyantura sijaitsee. Näin saadaan juuristolle nopeasti olosuhteet, jonne tunkeutua. Osaan jankkureista on lisäksi saatavissa myyräojavarustus, jolloin sama työlaite voisi toimia kaksoisroolissa.

Sopisiko Suomeen?

Ajatellen suomalaisia olosuhteita, on myyräojitus jälleen yksi ”uusvanha” menetelmä, jonka käyttökelpoisuutta kannattaisi tarkastella nykytekniikan mahdollistamana uudelleen.

Kun arvioidaan nykyistä täydennysojitusten hoitorästiä – joka uhkaa vain pahentua – voisi moderni myyräojitus olla tutkimisen arvoinen menetelmä. Myyräojitus toimii käsi kädessä varsinaisen salaojituksen kanssa ja voisi hyödyntää samoja tarkkuuden ja suorituksen tekniikoita, joita nykyäänkin ojittamisessa käytetään. Pohjavesitason sääntely kaivojen avulla sopii myös tilanteeseen, jossa ojitusta on täydennetty myyräojin.

Yhteispeliä varsinaisen ojituksen kanssa ei sovi unohtaa, sillä ”liikavedellä” on aina oltava reitti eteenpäin, muuten hyöty jää puolitiehen. Kuitenkin jos menetelmä toimii muualla maailmassa jäykillä ja tiiviillä savimailla, mikä estää kokeilemasta Suomessa?

Kustannusmielessä tämä vaihtoehto on mielenkiintoinen. Varsinaista tarvikekustannusta ei ole, ainoastaan työkulu, joka kohdistuu ojituksen säännölliseen ylläpitoon.