Weteraani
Entisajan yksinkertaista tekniikkaa

1953 keksijä Vernon J.Lundell jätti patenttihakemuksen teräkelalla varustetusta traktorivetoisesta laitteesta, joka leikkasi, murskasi ja puhalsi – niittosilppuri oli syntynyt

AIV-rehua on tehty 90 vuoden ajan, mutta alussa tuorerehunkorjuu oli vähintään yhtä työlästä kuin kuivaheinän teko. Ensimmäiset niittosilppurit tulivat tehostamaan suomalaisten rehuntekoa jo 1950-luvulla, mutta kalliista erikoiskoneesta tuli karjatilojen vakiokalustoa vasta pitkän ajan kuluttua.
Kimmo Kotta
Amerikkalaisen Vernon J. Lundellin 1950-luvun alussa kehittämä kelasilppuri ei ollut kotimaassaan yhtä suosittu laite kuin Euroopassa. Ensimmäinen Suomeen ostettu niittosilppuri oli hinattava Lundell, asiakkaana Vakola. Hyvin kalliina koneena se jäi meillä harvinaiseksi – Vakolan Lundell oli ehkä ainoa – mutta samalla periaatteella tehdyt ja monelta osin paremmat eurooppalaiset merkit menivät myöhemmin kaupaksi ennätystahtiin.

Valion laboratoriossa kemistinä ja johtajana toiminut Artturi I. Virtanen jätti helmikuussa 1929 patenttihakemuksen menetelmästä, jossa rehumassan ph laskettiin happolisäyksellä alle neljään, jolloin haitallinen entsyymi- ja bakteeritoiminta lakkasi. Erilaisia hapan- ja painorehuja oli tehty jo aiemmin, mutta AIV-rehu oli laadukkaampaa ja säilyminen varmempaa.

Heinä niitettiin ennen tähkälle tai röyhylle tuloa, kasattiin ja nosteltiin kärryille, joista se mätettiin taas rehutorniin tai kuoppaan, missä vihermassan pintaan levitettiin vedellä laimennettua rikki- ja suolahapon seosta.

Koska heinä säilöttiin täyspitkänä, se ei tiivistynyt tarpeeksi ilman huomattavaa vesilisäystä. Sadesää oli paras rehuntekokeli. AIV-rehun tekeminen ei ollut yhtään helpompaa eikä varsinkaan kevyempää kuin kuivaheinänteko. Koneellistaminen alkoi verkkaiseen tahtiin vasta 1950-luvun puolivälissä.

Iowalainen ihmekone

Perävaunun jälkeen liitettäviä kuormaimia oli olemassa jo 1920-luvulla. Ne oli suunniteltu kuivaheinän ja oljen lastaamiseen, mutta muutamat toimivat tuoreessakin kasvustossa. Seuraavaksi niitä alettiin sovitella traktorin sivulle, ja jos käytettävissä oli keskiniittokone, niin sillä pystyi korjaamaan pystykasvustoakin. Myöhemmin tuli saataville omalla niittoterällä varustettuja malleja.

Amerikkalaisia niittosilppureitakin oli saatavana jo ennen sotia, mutta niissä oli runsaasti liikkuvia osia ja hintaa hyvin runsaasti. Rakenteeltaan ne vastasivat pitkälti nykyisiä tarkkuussilppureita.

Monipuolinen iowalainen keksijä Vernon J. Lundell perusti v. 1945 Cherokeen pikkukaupunkiin pajan, jossa alettiin tehdä monenlaisia maatalouskoneita. Ensimmäisiä olivat perävaunut, mutta jo v. 1953 hän jätti patenttihakemuksen teräkelalla varustetusta traktorivetoisesta laitteesta, joka leikkasi, murskasi ja puhalsi perävaunuun mitä tahansa kasvustoa. Parannetun version patentointi pantiin vireille pari vuotta myöhemmin. Yksinkertaisin mahdollinen rehuntekokone oli valmis sarjatuotantoon.

Lundell Mfg Co:n valmistamia kelasilppureita myytiin myös Massey-Ferguson-merkillä. Euroopan markkinoita varten perustettiin Englantiin tytäryhtiö. Kelasilppuri oli pätevä kone, mutta amerikkalaisia se ei kiinnostanut läheskään yhtä paljon kuin eurooppalaisia. Työleveys oli rajallinen, mistä oli haittaa heikossa kasvustossa, jollaisia amerikkalaisten heinikot yleensä olivat. Noukinlaitteella varustettu tarkkuussilppuri oli siellä tehokkaampi, karhoja yhdistämällä saatiin rehuntekoon vauhtia.

Lundell oli hinattava, melko raskas ja ennen kaikkea kallis, eikä se pystynyt täällä kilpailemaan 1950-luvun lopulla tulleiden uutuusmerkkien kanssa. Mainittavampiin markkinaosuuksiin päästiin vain Englannissa. Lundell Mfg:n taloutta eivät kilpailijat paljoa hetkauttaneet, tuotanto oli monipuolista ja eniten rahaa tuli lukuisista patenteista, joiden oikeuksia Vernon J. Lundell möi miljoonien edestä ympäri maailmaa.

Suomalaisen karjatilan yleiskone

Ensimmäinen Lundell ostettiin Suomeen heti tuoreeltaan, mutta se jäi täällä koneharvinaisuudeksi. Niin jäivät kaikki muutkin alkuaikojen silppurit, joita olivat muun muassa englantilaiset Hurricane, Silorator, Sila-Masta ja tanskalainen Taarup, joka oli ainoa jatkoon mennyt merkki. Silpurit olivat hyvin kalliita, eivätkä vielä kovin käteviä – hinattava Taarup 1500 maksoi 1950-luvun lopulla puolet isohkon traktorin hinnasta.

Sivukiinnitys helpotti ajamista avo-ojapelloilla ja hintatasokin vakiintui seuraavalla vuosikymmenellä. 1970-luvun alussa kysyntä oli kymmenkertaistunut. Päälle 6 000 kappaleen vuosimyynneillä niittosilppurista oli tullut yksi eniten myytyjä työkoneita. Rehunteon lisäksi sillä pystyi keräämään olkea, tekemään laitumille puhdistusniittoja, kokeiltiinpa sitä turpeennostoonkin sekä lumen poistoon.

Niittosilppuri kuului karjatilojen vakiokalustoon joko omana tai porukkakoneena. Eri menetelmillä tehty esikuivattu säilörehu alkoi yleistyä 1990-luvulla ja kelasilppurin rooli rehunteossa alkoi vähentyä, loppuen jatkossa lähes kokonaan, mutta niittoruokinnassa niille oli vielä käyttöä.