Weteraani
Entisajan yksinkertaista tekniikkaa

Koneellisen nurmikon hoidon historia — ruohonleikkuri korvasi ruohonsyöjät

Ruohonleikkuri kuuluu eniten myytyihin moottorikäyttöisiin työvälineisiin, ja sellainen löytyy lähes jokaisesta omakotitalosta, jossa on vähänkään nurmea. Ennen sotia ruohonleikkuri oli vielä harvinainen suurten puistojen ja pallokenttien erikoiskone, mutta aikojen saatossa siitä on tullut välttämätön varuste, ja nurmikon leikkuusta vähintään viikoittainen rutiini.
Kimmo Kotta
Ensimmäisen koneellisen ruohonleikkurin patentoi englantilainen Edwin B. Budding vuonna 1830. Koekappaleet myytiin Oxfordin yliopistolle ja Regent-puiston eläintarhalle (London Zoo). Pari vuotta myöhemmin Ransomes aloitti leikkurin lisenssituotannon. Budding keksi toimintaperiaatteen villakankaiden viimeistelyyn käytetystä välineestä ja sama varma systeemi toimii vielä nykyisissäkin työnnettävissä kelaleikureissa.

Nurmikoita on ollut yhtä kauan kuin pysyviä asuinsijoja. Alussa ne ovat muodostuneet itsestään, sittemmin tarkoituksella. Maalaistalojen pienet ja herraskartanoiden sekä kaupunkipuistojen laajat nurmikot hoidettiin luomumenetelmillä. Jos heinää ei korjattu talteen, niin lammas- tai vuohikatraat, hevoset ja lehmät pitivät nurmen sopivan lyhyenä. Monilla kaupunkilaisilla oli vielä 1800-luvulla karjaa ja etenkin hevosia, niinpä useimmat puistot ovat alun perin olleet yhteislaitumina.

Sittemmin puistoja alettiin soveltaa urheilu- ja muuhun virkistyskäyttöön, eikä laiduntaminen oikein passannut siihen kuvioon. Viikate oli toistaiseksi ainoa vaihtoehto nurmen lyhentämiseen, mutta golf-, kriketti- ja muille pelikentille kaivattiin tasaisempaa sänkeä. Sitä alkoi syntyä vuoden 1830 jälkeen.

Kelaleikkurilla tasaista kenttää

Gloucestershiren kreivikunnan keskiosissa Eastingtonissa vuosina 1796–1846 elänyt britti-insinööri Edwin B.Budding oli seurannut paikallisessa kutomossa, kuinka paraatipukuihin tarkoitetusta villakankaasta poistettiin nukkaa sylinterimäisellä leikkurilla. Budding oivalsi, että samalla periaatteella voitaisiin leikata nurmeakin.

Budding teki 19-tuumaisen leikkuuterän, asensi sen taakse saman levyisen maapyörän (tai paremminkin jyrän), yhdistäen sen terään kahdella hammaspyöräparilla, joilla saatiin 16-kertainen välitys. Vinhasti pyörivä leikkuukela teki paljon tasaisempaa jälkeä huomattavasti nopeammin kuin niittäjä. Buddingin keksinnölle myönnettiin patentti v.1830. Husseyn ja McCormickin leikkuukoneet patentoitiin 3 ja 4 vuotta myöhemmin – puistokone ennätti ennen peltokoneita.

Budding aloitti välittömästi leikkurinsa teollisen tuotannon yhtiökumppaninsa John Ferabeen Phoenix-valimossa. Kahden vuoden kuluttua valmistusoikeudet myytiin myös Ransomes-auratehtaalle, josta tuli johtava leikkurimerkki pitkälti yli sadaksi vuodeksi.

Kelaleikkuri oli tehokas, mutta työleveys piti rajoittaa korkeintaan puoleen metriin, yhtään leveämpi ei yhden miehen voimilla liikkunut. Niinpä leikkureiden eteen alettiin valjastaa poneja ja hevosia, joilla päästiin yli metrinkin työleveyteen ja puutarhuri sai istua herroiksi peltisellä penkillä. Höyryvoimaakin kokeiltiin 1800-luvun lopulla, mutta yksiköstä tuli liian painava. Ensimmäisen toimivan höyryleikkurin teki Lancashiren Leylandissa asunut James Sumner, jonka puolitoistatonnisen leikkurin historia jäi kuitenkin lyhyeksi. Leyland Steam Motor Co:sta muodostui myöhemmin British Leyland.

Pienmoottori oli lopullinen ratkaisu

Varhaisimman polttomoottorikäyttöisen ajoleikkurin esitteli Ransomes v.1902 ja vuotta myöhemmin niitä oli saatavana jo neljässä kokoluokassa. Hintaa oli kuitenkin sikäli runsaasti, että asiakkaina olivat lähinnä suurkaupungit, kuninkaalliset ja muut vauraammat aateliset.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen polttomoottoreista voitiin tehdä jo niin pienikokoisia, että niitä voitiin sovitella työnnettäviin leikkureihin, mutta mitään jokamiehen koneita ruohonleikkurit eivät vieläkään olleet. Hinta saatiin putoamaan siedettävälle tasolle 1950-luvun mittaan, jolloin yleistyi amerikkalaisen Leonard B.Goodall:in ennen sotia kehittämä vaakatasoleikkuri.

Uutuusleikkuri koostui kotelorungosta, neljästä pyörästä, työntöaisasta ja makaavasta moottorista, jonka kampiakselin päähän oli kiinnitetty molemmilla päillään leikkaava terä. Jälki ei ollut yhtä tasaista kuin kelaleikkureilla, mutta hintakin jäi huomattavasti alhaisemmaksi. 1950-luvun lopussa 90 % kaikista myydyistä moottorivoimaisista leikkureista oli jo vaakatasotyyppisiä. Kymmenisen vuotta myöhemmin moottorileikkureiden kokonaisvalmistusmäärä oli 5,5 miljoonaa kappaletta, joista vaakatasoleikkureita 4,7 miljoonaa. Entisaikojen herraskapineesta oli tullut kokokansan maisemanhoitaja.