Weteraani

60-luvun perusmopedit - Aikansa yleiskulkuneuvot

Liikkuminen 60-luvun suomalaisella maaseudulla tapahtui yleisesti mopedeilla. Ne eivät vierastaneet heikkokuntoisia sorateitäkään ja toimivat kohtuuhintaisina kulkuneuvoina ympäri vuoden. Koneviesti tutkiskeli, millaisia olivat kolme yleistä aikansa mopedimallia.

Lainsäädäntö ja Suomi ovat yhdistelmä, joka on luonut etenkin suomalaiseen tieliikennekulttuuriin omalaatuisia aikakausia. Yksi sellainen oli mopojen kehitys, jossa valtiovallan päätöksillä ajoittain on saatu erikoisia toteutuksia aikaiseksi. Koska mopojen kantaisänä olivat apumoottorilla varustetut moottoripolkupyörät, olivat polkupyörämalliset polkimet pakolliset mopedin varusteet vuoteen 1970 asti. Teennäinen moottoritehon rajaus 1,5 hevosvoimaan ja nopeuden rajaaminen 40 kilometriin tunnissa saivat nuorison tekniset tietotaidot kehittymään.

Kaiken kaikkiaan mopedeilla on ollut yllättävän suuri merkitys suomalaisten elämässä vielä 90-luvun alulle asti. Nykyisin mopo-skootterit ovat vallanneet markkinat lähes täysin, periaatteessa ne ovat suoraa jatkumoa 60-luvun pappamopedeille. Kyseinen nimitys tosin on harhaanjohtava, aikanaan monen nuoren perheen kulkuneuvona saattoi olla kaksi vakiomopedia. Myös postinjakelussa mopedit olivat erittäin yleinen kulkuneuvo, jolla kelirikkoaikaankin postin jakeluvarmuus oli huipussaan.

Kotimaiset iskivät 60-luvulla

Mopedien varsinainen rynnistys Suomessa alkoi 1960-luvulla. Kun vuosikymmen vaihtui, päättäjät olivat saaneet säädökset luotua. Kotimaisten valmistajien panostukset olivat kovia, vaikka moottorit tulivatkin ulkomaisilta valmistajilta. Investoinnit erilaisiin omakotitalon hintaisiin peltiprässeihin ja koneistuskoneisiin olivat merkittäviä. Polkupyörävalmistajina tutut Tunturi ja Solifer, sekä useat muut metallipajat, olivat kehitelleet jo 50-luvulla erilaisia mopedimalleja.

Koneviestin esittelyyn valikoitui kaksi kotimaista tuotetta: turkulainen klassikko Tunturi ja Helsingissä syntynyt Solifer Export. Niiden verrokiksi otettiin tuontimopedeja edustamaan norjalainen Ögland Swing, jota myytiin Suomessa useiden merkkien alla – kuten Jupiter- ja Teräs-merkeillä. Koneviesti teki lukijakyselyn suomalaiseen mopedikalustosta vuonna 1966, silloin kyseiset mopedimallit todettiin samassa järjestyksessä yleisimmiksi merkeiksi. Myynnissä mopedimallien erilaisia kehitysversiota oli pisimpään Tunturilla, viimeisimmät mallit olivat myynnissä vielä 80-luvulla. Solifer Exportin ja Ögland Swingin myynti tyrehtyi jo 70-luvun alkupuolella.

Rungot kotimaasta, jos mahdollista

Yleismopedeiksi valmistetuissa mopedeissa hyötykäyttö ja käytännöllisyys olivat pääosissa. Maaseudulla niillä käytiin niin osuuskaupalla ostoksilla kuin moottorisahan kanssa savotallakin. Hyötykäytön merkityksestä kertoivat kunnollinen tavarateline sekä tukeva keinuhaarukkamallinen etupää. Jutun Tunturissa ja Öglandissa tukijalka on A-mallinen, jotta kulkuneuvo pysyisi mahdollisimman tukevasti pystyssä, myös 15 kilon moottorisahaa ja bensiinikanisteria tavaratelineelle sitoessa. Öglandissa on myös sivutukijalka.

Pystymallisen polttoainetankin ja satulan välissä on jalan mentävä tila, josta talon vanhaisäntä sai nahkasaappaan nostettua polkimelle. Rungon muoto toteutti sukupuolten välistä tasa-arvoa, sillä emännän ei tarvinnut pukeutua miesten housuihin, kun hän lähti viemään kahveja heinäntekijöille.Vakiomallin mopedeissa runko oli pääsääntöisesti toteutettu peltirakenteisena kotelorunkona, jonka osien valmistus prässäämällä oli nopeaa. Samalla rungosta tuli jäykkä ja muotoilulliset näkökohdat voitiin ottaa myös huomioon. Ympärivuotista käyttöä ajatellen oli mopedeihin saatavissa erilaisia täyskorkeita tai puolikorkeita katteita, alkuperäisenä tai tarvikeversiona.

Solifer Exportin muotoilu oli jopa niin onnistunut, että se valittiin aikoinaan edustamaan mopedien muotoilua ulkomaisiin näyttelyihin. Myös Tunturin muotoilussa omaleimaisuus tekee siitä hyvin tunnistettavan. Mopedin vuosimalli on 1966, eli kyseessä on välikautta edustava malli, jonka etulokasuoja on aiempaa kulmikkaampi muovinen versio, takalokasuoja taasen pyöreämuotoinen peltiversio. Seuraavan vuoden mallissa esiteltiin kulmikkaammin muotoiltu – Pappatunturin klassinen – runkomalli ja suurempi muovikuorinen etuvalaisin. Myytävyyttä mopedeihin saatiin myös amerikan mallilla, eli kromatuilla osilla. Öglandin kohdalla tankin kyljet ovat kromipintaiset, mikä on myös käytännöllistä: sarkahousujen lepatus ei kuluta tankin pintaa ruostumiskuntoon. Sporttimalleissa kromitankki oli lähes vakiovaruste.

Moottorit tuontitavaraa

Suurina sarjoina valmistettujen mopedien moottoreissa kotimaisetkin valmistajat luottivat ulkomaalaiseen osaamiseen. Itävaltalainen Puch toimitti Tunturin moottorit, Solifer teki yhteistyötä Pluvierin kanssa ja Ögland luotti saksalaiseen Sachsiin. Poljinpakosta johtuen kaikki ovat käsivaihteisia, eli vasemman käden kahvassa oli kytkin ja kahvaa kiertämällä valittiin hidas tai hieman nopeampi vaihde, sekä myös vapaa-asento.

Koska metsäpoluilla ja peltoteillä ajonopeudet ovat hitaampia, Tunturi ja Solifer ovat puhallinjäähdytteisillä moottoreilla. Soliferin 1964 esittelemä erikoisuus on moottorivalmistajan kanssa yhteistyössä kehitetty Thermomat-jäähdytysjärjestelmä, jossa vahatermostaattiohjattu läppä säätelee puhallinjäähdytyksen tehoa. ”Thermomat-moottori saavuttaa muita nopeammin oikean ajolämmön ja säilyttää sen jatkuvasti, jolloin poistetaan kiinnileikkutumis- ja kylmänäkäyntivaarat”, valmistaja asian perusteli.

Samojen moottoreiden ympärille koottiin myös urheilullisempia versioita, joissa runkoa ja varustelua oli muokattu: Tunturin versio oli Tunturi Sport, Soliferilla taasen Solifer Speed. Speed ja Export olivat saatavissa myös varustettuna urheilullisemmalla, tiheämmin välitetyllä 3-vaihteisella käsivaihteistolla.

Tiheät huoltovälit

60-luvun mopedit eivät olleet todellakaan mitään longlife-versioita huollon osalta. Sisäänajovaiheessa, ensimmäisellä 500 kilometrillä piti ajaa kaasulla leikitellen ja alle 30 kilometrin nopeudella, kuten Solifer asian ilmaisi. Sisäänajovaiheessa kaasuttimen suuttimena oli rikkaamman seoksen suutin, joka voitiin vaihtaa sisäänajon jälkeen pykälän pienempään ja enemmän kierroksia tarjoavaan kokoon.

Koska polttoaineena käytettiin mineraalipohjaisella 2-tahtiöljyllä sekoitettua seosbensiiniä 4 prosentin seoksella, öljyn pakoputkistoa karstoittava vaikutus vaati pakoputkiston puhdistuksen aina 1 000 kilometrin välein ‒– samasta syystä äänenvaimentimet suunniteltiin helposti purettaviksi. Soliferin huolto-ohjeissa suositellaan myös 2 000 kilometrin välein sylinterinkannen ja männänrenkaiden urien puhdistamista karstasta. Samassa yhteydessä vaihdetaan myös vaihteiston öljyt talvi- tai kesäöljyihin ja moottorin sytytysjärjestelmän kärkiväli säädettään kohdalleen ja sytytystulppa vaihdetaan. Voimansiirrosta takapyörälle vastaavan ketjun kireys ja voitelu kuului aina 500 kilometrin välein tehtäväksi. Ketjun käyttöiän pidentämiseksi se oli vakiomopedeissa koteloitu.

Edulliset autot syrjäyttivät mopedit

Kun suomalaiset vaurastuivat 1970-luvun lopulla ja muuttivat kaupunkeihin, saapuivat samaan aikaan edulliset autot idästä ja erittäin idästä Suomeen, alkoi vakiomopedien aikakausi lähestyi loppuaan. Valmistajat suuntasivat valmistusta sporttisempiin versioihin, joilla myös kulman kingit pystyivät kurvailemaan katu-uskottavasti urbaanissa ympäristössä. Vähitellen niidenkin kotimainen valmistus siirtyi ulkomaille ja uusia malleja tuli klassikoiden tilalle.

Siinä missä ennen vastaan tuli soratiellä Pappatunturilla posteljooni, nykyisin vastaan porhaltaa postia päätien varresta noutava mökkiläinen moposkootterilla.

Niin ne ajat muuttuvat, mutta tarpeet pysyvät vakiona – edullisille kulkuneuvoille on aina kysyntää.

Näiden mopedien omin ympäristö on uutuutensa hetkellä ollut suomalainen maalaismaisema. Tunturi Maxi, Ögland (Jupiter) Sport ja Solifer Export ovat tärkeä lenkki suomalaista ajoneuvohistoriaa.

 

Tekninen avustus: Teuvo Mehtälä, Jukka Peltonen, Jussi Peltonen Grafiikka: Linda Ulma

Lue lisää