Rakentaminen on vuosien saatossa muuttunut – aiemmin rakentamisen laadusta ei tingitty

Ensimmäinen isompi rakennushanke, jota toisella kymmenellä olevana nöösipoikana pääsin seuraamaan, oli navetan rakentaminen 66 vuotta sitten. Hanke oli sen aikaisen mittapuun mukaan iso, nyt sen kokoista ei rakenna enää kukaan. Navettaan mahtui 30 lypsävää, nyt niitä pitäisi olla 200.

Hankkeen teki suureksi se, että tekemiseen tarvittiin paljon väkeä. Kirvesmiehiä oli toukokuusta alkaen viisi, ja apuna oli talon vakituista väkeä – sikäli kuin rehun- ja heinänteolta ja myöhemmin viljankorjuulta ehtivät. Jokainen lankku ja lauta pantiin poikki käsisahalla, pulttien reiät porattiin käsiporalla. Naulat hakattiin vasaralla. Ei ollut nostureita, millä tavarat olisi saatu katolle.

Kesälomalla oleva koulupoika keksi työmaalta mielenkiintoista puuhaa. Siinä oli kesäleiriä tarpeeksi.

Rakentamisen laadusta ei tingitty. Rakennus on pystyssä edelleen, vaikka ei ole vuosikymmeniin ollut enää alkuperäisessä käytössä. Rakentamista seuraavalla vuosikymmenellä alkoi Etelä-Suomessa karjatilojen katoaminen.

1950-luvulla suunnittelu perustui siihen, mitä isäntä oli klubiaskin kanteen piirtänyt. Varsinaiset piirustukset olivat kirvesmiehen päässä. Piirustuksia ei tarvinnut hyväksyttää kunnan rakennusvalvonnalla, valvontaa kun ei ollut. Ei tarvinnut kysyä naapureilta, onko heillä jotain rakentamista vastaan. Rakentamisen laatu perustui kirvesmiesten hankkimaan käytännön ammattitaitoon. Vanhempi timpuri opetti ammatin nuoremmalle. Se oli kirvesmiehen ammattikoulu. Nyt sitä kutsuttaisiin oppisopimuskoulutukseksi.

Rakennusprojekti alkoi jo talvella. Tukkipuut kaadettiin justeerilla, karsittiin kirveellä. Tukit telattiin kenttäsirkkelille hevosella ja sahatavara pantiin taapeliin kuivumaan.

Jos tarvittavasta puutavaramäärästä oli joku laskelma, siihen piti lisätä hukkavara. Rakentamisen aikana syntyi melkoinen määrä hukkapätkiä ja ne päätyivät klapiliiteriin. Teollisessa rakentamisessa ei sellaista hukkaa tule. Pätkistä saadaan sormiliittämällä pitkää tavaraa.

Tuotantorakennusten rakennussuunnitelmat olivat varsin ylimalkaisia. Sähkösuunnitelma tehtiin sen jälkeen, kun rakennus oli valmis. Taloon kutsuttiin sähköasentaja, jolle isäntä osoitti sormella, mihin tulee valopiste ja mihin tulee voimavirtaa moottoria varten. Muuta suunnitelmaa ei tehty. Jos myöhemmin jouduttiin tekemään sähkökorjauksia, asentaja seurasi, mistä sähkö tulee ja mihin se menee. Asennukset tehtiin pinta-asennuksina.

Ennen suunnitelmat mahtuivat muutamaan kymmeneen paperiliuskaan ja piirustukseen, nyt isännän kirjahyllyssä on pitkä rivi mappeja ennen rakennustöiden käynnistymistä.

Rakennussuunnittelu on nykyään keskeinen osa rakentamista ja hyvästä suunnittelusta kannattaa maksaa. Ja tilat hakevat oppia myös ulkomailta USA:a ja Kanadaa myöten. 60 vuotta sitten ei opintomatkoja tehty kuin korkeintaan naapuripitäjään.

Rakentamisen suunnitelmia kysyvät nyt rahoittajat ja avustuksia myöntävät viranomaiset, ja suunnitelmiin kuuluvat myös investoinnin kannattavuuslaskelmat. Aikoinaan kannattavuuslaskelmat olivat vain isännän päässä. Pankinjohtajalle riitti vakuudeksi talon perämetsä.

Koneviestin teräväkynäinen kolumnisti on ruotinut ajan ilmiöitä jo vuodesta 1985 lähtien. Agronomi Holma työskenteli 14 vuotta SOK:n koneosastolla, viimeiset vuodet hankintaorganisaation päällikkönä.