Kausityövoima tulee nyt ulkomailta – mistä se ennen tuli?

Maatalouden työt tehdään isoilla koneilla, eikä siinä tarvita kuin isäntä ja tuhti lompakko.

Nyt asia onkin kääntynyt päälaelleen. Yhtäkkiä on pula käsityöpareista, kun kaikkia töitä ei koneilla voi tehdäkään, ja kun Suomesta ei maatalouden käsitöihin tahdo halukkaita löytyä.

Kaalin kerät on leikattava puukolla käsin ja nostettava varovasti laatikkoon ja se tapahtuu syksyn harmaana tihkusadepäivänä. Siihen työhön ei koneita ole. Kun lehdet kertovat halukkaita löytyvän Suomesta, halukkuus katoaa ensimmäisen työpäivän jälkeen.

Länsimaiseen hyvinvointiin tottunut väki ei ole kokenut käsityövaltaista maataloutta, jota elettiin 1950-luvulla. Kouluikäiset opetettiin työntekoon juurikasmaan harventamisella. Siellä minäkin ensimmäiset markkani olen ansainnut.

Kun se urakka oli saatu valmiiksi, tuli heinäaika ja nöösipoika kelpasi hevosvetoisen haravakoneen kuskiksi, jos vain jalka yletti petaalille. Seiväskairaa pidettiin suurena koneellistamisen edistysaskeleena. Reikää ei tarvinnut juntata maahan rautakangella.

Heinälatoromantiikkaa ei niihin töihin sisältynyt.

Väkeä oli pellolla paljon ja väkeä oli saatavissa. Vastikkeetonta rahaa jakavaa kassaa ei ollut. Rahaa sai vain työtä tekemällä.

Pienelle miehelle heinän latoon ajo oli varsinaista juhlaa. Silloin nimittäin pääsi siirtämään Fordsonia seipäältä seipäälle, ja parhaassa tapauksessa vielä ajamaan kuorman latoon. Sitä tunsi itsensä tosi konemieheksi. Tiellä ajamiseen ei ajokorttia 1950-luvun puolivälissä tarvittu.

Pienen miehen työpäivä alkoi hänelläkin heinäaikana klo 7.30 ja päättyi 17.30.

Maaseutu eli 60 vuotta sitten omavaraistaloutta. Jokainen tila tuotti viljaa, maitoa, lihaa, vihanneksia. Karjaa, sikoja, kanoja oli joka talossa, pienessä mökissäkin oli lehmä tai pari.

Jos piti rakentaa, rakennuspuut kaadetiin omasta metsästä ja sahattiin laudoiksi. Kun piti tehdä rakennukseen katto, päreet tehtiin pärehöylällä talon omista puista. Olen ollut mukana, kun pärekaton tekijät ovat huutaneet: ”Riiataan”. Se ei tarkoittanut seurustelua vastakkaisen sukupuolen kanssa, vaan vastinlaudan nostamista yhden pärerivin tultua naulatuksi.

Rakentamisessa ei tarvittu muita ostotarvikkeita kuin tiiliä, sementtiä, rautanauloja ja ikkunalasia. Muut tavarat saatiin omasta talosta. Työvoimaa sen sijaan tarvittiin, mutta sitä oli saatavilla. Ei tarvittu ukrainalaisia.

Viljan korjuussakin oli työvoiman tarve suuri. Viljat pantiin seipäille kuivumaan, ajettiin aikanaan puitavaksi. Sesonkityövoimaa tarvittiin, mutta sitä oli saatavissa.

Puimureita oli 1950-luvulla harvakseen. Ne olivat tuontikoneita ja valuutasta oli pula. Ja kun puimuri oli taloon tullut, seuraava ongelma oli viljan kuivatus. Ja ihmisiä tarvittiin leikkuupuinnissakin. Säkityslavalla tarvittiin kauranpuinnissa kaksikin ihmistä. Apulaiseksi kelpasi 10-vuotiaskin vaihtamaan tyhjää säkkiä. Sitä sai olla töissä miesten mukana – oli se upeata.

Korjattavat viljamäärät eivät olleet suuria. Tyypillisellä eteläsuomalaisella tilalla peltoalasta puolet oli nurmella ja toinen puoli viljalla. Viljan hehtaarisato oli puolet siitä, mitä se on nyt.

Kirjoittaja on ollut Koneviestin kolumnisti jo vuodesta 1985 lähtien