Salaojittamalla pellot kuivaksi – ”Työn laadusta ei ojituksessa tingitty, alueen ojitus toimii vieläkin.”

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Peltojen kuivatus perustui vielä 1950-luvulla pääosin avo-ojitukseen, vaikka salaojituksesta on Suomessa puhuttu jo 1800-luvulla. Puutetta oli tekijöistä ja salaojaputkista. Ojituksen koneellistaminen alkoi sodan jälkeen. Varsinaisen sysäyksen konekaivuu koki sen jälkeen, kun loimaalainen Mauno Kurppa aloitti traktorisovitteisten Mara-kaivurien sarjavalmistuksen 1960-luvulla.

Siitä on nyt 61 vuotta aikaa, kun olin ensimmäisen kerran salaojitustyömaalla lapiomiehenä. Ojia ei kaivettu enää lapiolla, kaivuu tehtiin telavetoisella Cleveland-kaivuupyöräkoneella ( ks. KV 2/2016), mutta sorastus tehtiin lapiolla, samoin sorakuormat ja siinä työssä minäkin korteni kekoon kannoin. Työpäivät olivat 10-tuntisia, mutta 16-vuotiaana nöösipoikana siihen mukautui muiden mukana.

Ojitus oli iso ponnistus. Pellonraivaus Oy:n ojitusporukkaan kuului 8 henkeä, oli 3 putkenlaskijaa, kaivuukoneen kuljettaja ja viittamies, joka pani paikoilleen korkeusviitat. Lisäksi oli vielä 3 kaivuumiestä, jotka kaivoivat lapiolla imuojien liittymät kokoojaan ja viimeistelivät koneella kaivetun ojan pohjan, poistivat pohjalle valuneen irtomaan ja tarkistivat veden avulla pohjan suoruuden ja tarvittaessa höyläsivät pitkävartisella koussalla. Vaikka työmaalla oli väkeä kuin Vilkkilässä kissoja, ojaa syntyi päivässä 700–800 m.

Talon piti järjestää ojitusporukalle majoitus ja ruokailu. Siinä riitti puuhaa talon naisväelle. Talonväen tehtäväksi jäi tiiliputkien jako kaivetun ojan penkalle ja sorastus. Soran päälle sorrettiin lapiolla ruokamultaa ennen ojien täyttämistä.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Soravaunuja ei vielä ollut. Putken päälle heitettiin lapiolla soraa 5 cm:n kerros suodattimeksi ja tarvittaessa tehtiin sorasilmiä imuojien ja vanhojen avo-ojien risteykseen. Soran säästämiseksi sorasilmä tehtiin lapioimalla paperipussi täyteen soraa. Sorasta ei ollut pulaa, sitä sai omasta kuopasta muutaman sadan metrin päästä, mutta määräänsä enempää ei soraa ehtinyt lapiolla mättämään, vaikka sorastuksessa oli 4 henkeä.

Työn laadusta ei ojituksessa tingitty. Siitä on osoituksena se, että tuo 10 ha alueen ojitus toimii moitteettomasti vieläkin. Laadun varmistaja oli se, että Salaojitysyhdistyksen puolesta työmaalla kävi tarkastaja, ja jos hän havaitsi hutilointia, siitä seurasi läksytys.

Ojitusta edelsi ojitussuunnitelman laatiminen. Salaojateknikko vaa`itsi peltojen kaltevuudet ja piirsi talven aikana suunnitelman. Karttaan oli merkitty ojat, putkikoot ja kaivojen paikat.

Tuon suunnitelman perusteella teknikko kävi ennen ojitukseen ryhtymistä merkitsemässä paaluilla ojien paikat ja kulloisenkin kaivuusyvyyden. Teknikon apuna oli nuori lattamies, joka pani korkeuslatan pystyyn teknikon määräämälle paikalle. Kun puhelimia ei ollut, tuulisella säällä tuo työpari sai huutaa toisilleen äänensä käheäksi. Nuori mies sai liikuntaa – kun teknikko käänsi hiukan kiikariaan, lattamies juoksi parin sadan metrin päässä.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Salaojitusyhdistyksessä oli suunnitelmien tekemiseen perehdytty jo hyvin varhain. Tuonkin pellon suunnitelma oli tehty ennen sotia ja sitä ei tarvinnut muuttaa toteutettaessa ojitusta reilut 20 vuotta myöhemmin.

Kun kerran tehtiin, se tehtiin kunnolla, työtä säästämättä.

Koneviestin teräväkynäinen kolumnisti on ruotinut ajan ilmiöitä jo vuodesta 1985 lähtien. Agronomi Holma työskenteli 14 vuotta SOK:n koneosastolla, viimeiset vuodet hankintaorganisaation päällikkönä.

Lue lisää