Satokartoilla täsmäviljelyn äärelle

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Leikkuupuimureiden sadonmittausjärjestelmät kehitettiin pääasiassa 1980-luvulla ja edelleen sadonmittaustiedon tuottaminen kartaksi 80- ja 90-lukujen vaihteessa, kun GPS-vastaanottimet alkoivat olla saatavissa henkilöautoa edullisemmalla hinnalla. Satokartoitusteknologian eurooppalaiset edelläkävijäyritykset olivat Tanskassa ja Saksassa.

GPS-teknologian tarkkuus on parantunut ja hinta romahtanut näistä ajoista. Nyt muutaman kympin GPS-komponentilla päästään ilmaisella EGNOS-korjauksella tarkkuusluokkaan "alle metri", mikä riittää hyvin paikkakohtaiseen viljelyyn. Vaikka tähän tarkkuusluokkaan päästään nyt murto-osalla siitä komponenttikustannuksesta mitä 1990-luvun alussa, satokartoitus ei silti ole lyönyt itseään läpi. Teknologia on ollut saatavilla jo sukupolven ajan.

Maassamme käytössä olevien leikkuupuimureiden satokartoitusjärjestelmien määrä on laskettavissa joissakin kymmenissä. Määrä on sen verran pieni, että käyttäjän on vaikea löytää vertaista samasta kylästä tai pitäjästä, edes kokemusten vaihtamiseksi. Käyttäjät ovat edelleen pioneereja, jotka saattavat jäädä teknologian kanssa yksin – ainoat kaverit löytyvät amerikkalaisilta keskustelufoorumeilta.

Yleistymisen tiellä arvioin olevan kolme pääasiallista syytä. Laitteiden hinta loppukäyttäjälle ei ole romahtanut samassa suhteessa kuin komponenttien hinta, joten investointi on edelleen merkittävä jopa uuteen suurikokoiseen leikkuupuimuriin. Jos laitteita myydään vähän, myynti- ja valmistusketjun kate per laite on suuri. Toiseksi, satokarttojen hyödyntäminen viljelyprosessissa on ollut hankalaa, kun yhteensopivat tietokoneohjelmistot ovat olleet sekä vaikeita että kalliita. Kolmanneksi, pienestä käyttäjämäärästä johtuvat vertais- ja tuotetuen puute jättää jo investoidut laitteet helposti pölyttymään ja datat jäävät puimurin muistiin.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Kotimaiset viljelysuunnitteluohjelmat ovat alkaneet tukea satelliittikuvia, joilla voi seurata kasvukauden aikana lähes reaaliaikaisesti pellon sisäistä vaihtelua ns. väärävärikuvista. Nämä värikartat ovat olleet kehitysaskel suuntaan, että myös satokartoituslaitteiden datatiedostoja voidaan näyttää samassa värikarttaympäristössä. Näitä tietoja käyttämällä voidaan suunnitella esimerkiksi paikkakohtaisia lannoituskarttoja.

Satokartoitusjärjestelmän voi rakentaa myös itse. Oma harrastukseni alkoi vuonna 2003 kun tein vanhaan puimuriin satokartoitusjärjestelmän. Näiden vuosien aikana dataa on kertynyt miljoonia mittapisteitä eri kehitysversioilla. Tällaisen itse askarrellun järjestelmän haasteena on erityisesti datan yhteensovittaminen ja kalibraatiotiedon vähäisyys. Keskimäärin joka toinen vuosi on tullut lisättyä joku uusi komponentti ja tätä vanhemmat datat ovat sen jälkeen jotenkin puutteellisia tai epätarkempia.

Parempi ajatus olisi ollut investoida kunnon laitteeseen, jota käyttää kymmenen vuotta samalla tavalla. Tällöin kymmenen vuoden aikasarjasta pystyy eliminoimaan pois vuosittaiset säästä tai kasveista johtuvat vaihtelut, ja pääsee kiinni paremmin paikkakohtaiseen satopotentiaaliin. Toisaalta, tämä lähestymistapa edellyttäisi myös, että peltoja ei saa parantaa missään vaiheessa, mikä on nurinkurinen ajatus. Sillä suurin hyöty satokartoista on huonon satopotentiaalin alueiden tunnistaminen pelloista ja niiden korjaaminen, kun juurisyyt on selvitetty kasvuympäristöstä.

Kirjoittaja toimii maatalouskoneautomaation professorina Münchenin teknillisessä yliopistossa