Kolumnit

Mitä pitäisi tutkia?

Tiede – sitä tehdään yliopistoissa ja myös tutkimuslaitoksissa. Historiankirjasta voi lukea mitä tiede on saanut aikaan ihmiskunnan tai sivilisaatiomme kehityksessä. Historiankirjan viisaus on aina jälkiviisautta, koska tiedämme mikä tieteellinen tutkimus johti merkittävään läpimurtoon. Nyt jälkeenpäin on helppo sanoa, että tietoliikennetekniikkaa kannatti tutkia, koska se johti Internetin syntymiseen – tai, että fysiikkaan kannatti panostaa, koska se on mahdollistanut aurinkokennojen keksimisen.

Mihin yliopistoja tarvitaan? Näin tiedemiehen näkökulmasta sanoisin, että sivilisaation tulevaisuus pitkällä aikavälillä on yhteinen nimittäjä: on kyse sitten mullistavien lääkkeiden kehittämisestä, atomien halkomisesta tai eroosiota ehkäisevien kylvövantaiden tutkimisesta. Poliitikko saattaa olla ajattelussaan laiska ja tukeutua yksinkertaiseen selitykseen, että Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa on pakko ylläpitää yliopistoja samasta syystä kuin oopperataloa. Luonnollisesti yliopiston toinen tehtävä – tieteellisen tutkimuksen ja Nobel-palkintojen tavoittelun ohella – on tuottaa maistereita ja tohtoreita yhteiskunnan yhä uusiutuviksi rattaiksi.

Kuka päättää mitä pitää tutkia? Voidaan uskoa hienoihin kaaviokuviin, joissa tutkimusongelmat ovat poliitikkojen tai ministeriöiden virkamiesten käsialaa, mutta valitettavasti todellisuus on paljon kaoottisempi. Suomessa rajallinen tutkimusrahoitus jaetaan yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkijoille nollasummapelillä. Se, mikä tutkimusryhmä ja mikä tutkimusaihe saavat rahoitusta, perustuu isoon lottokoneeseen. Lottokone yrittää perustua faktoihin ja uskoon, että rahoitusta hakeva tutkijaryhmä saa toteutettua taivaalta lupaamansa kuun – ja että valittu tutkimus tuottaa uutta tietoa, jolle on tarvetta.

Kilpailu tutkimusrahoituksesta on tällä hetkellä suuri. Tutkijoita tai sellaiseksi haluavia on merkittävästi enemmän kuin tarjolla olevaa rahoitusta. Tämä tarkoittaa, että kaikki kirjoittavat entistä suuruudenhullumpia tutkimussuunnitelmia, joiden toteuttamiseen kyvyt eivät riitä. Rahoitusta haetaan jopa itseään vastaan kilpaillen – olettamuksella, että useampi lottokuponki parantaa mahdollisuuksia. Hakemuksista vain murto-osa saa rahoituksen: joissain rahoitushauissa 5 %, toisissa jopa 15 %.

Tiederahoituksen lottokoneen toinen haaste liittyy siihen, onko tiedemiehillä riittävästi aidosti uusia ideoita siitä, mitä pitäisi tutkia. Vaikka kaikki tutkijat hakisivat rahoitusta läpikoluttuihin aiheisiin, tietty osa saa aina rahoituksen. Pahimmillaan päätökset tehdään impivaaralaisessa komiteassa, jossa on edustettuna samat tahot, jotka rahoitusta hakevat. Joku saa aina rahaa lottokoneesta nollatutkimukseen, mutta sivilisaatio ei kehity tippaakaan.

Edellä kerrottu ei rajoitu Suomeen. Kuitenkin: mitä enemmän maailman mittareilla hyviä tutkimusryhmiä tai yliopistoja on hakemassa samaa rahoitusta, sitä todennäköisempää on, että tutkijoilla on ehdottaa aidosti uutta, ja rahoitushakemusten taso on korkeampi. Terve kilpailu huippuyliopistojen välillä pitää lottokoneen ja impivaaralaisuuden kurissa.

Kirjoittaja toimii maatalouskoneautomaation professorina Münchenin teknillisessä yliopistossa.