Kolumnit

Hiilensidonnan välineet

Teollisen aikakauden aikana ihmiskunta on hyödyntänyt maaperästä löytämiään fossiloituneita raaka-aineita monella tavalla. Kivihiili, raakaöljy ja maakaasu ovat mahdollistaneet teolliset jalostusprosessit, kuten teräksen massatuotannon, höyry- ja polttomoottorivoimalla pyöritettävät koneet ja myös kumipyörillä varustetut työkoneet. Hiilipohjaisten aineiden polttaminen suoraan tai epäsuorasti on johtanut hiilidioksidin lisääntymiseen ilmakehässä.

Hiilidioksidipitoisuuden kasvu ilmakehässä on arvioitu suureksi riskiksi koko ihmiskunnalle. Hiilidioksidipäästöjen rajoittamisesta on tullut globaali vaaliteema, ainakin niissä maissa, joissa demokraattisia vaaleja käydään. Toisille poliitikoille on selvää mihin suuntaan haluavat maailmaa muuttaa tästä johtuen tai siitä riippumatta – ja toisille tämä aiheuttaa haasteita tasapainoilla eri valintojen välillä yhä päivittyvän tiedon valossa.

Maatalous on monien "vaikuttajien" huulilla, kun keskustellaan hiilidioksidipäästöistä ja hiilinieluista – samoin metsät. Metsä on helppo ymmärtää hiilivarastona, koska kaikki ymmärtävät isojen puiden olemassaolon myös talven jälkeen. Puuhun sitoutunut hiilen määrä on myös suhteellisen helppo arvioida tilavuuden perusteella.

Maailman peltoalueet voidaan myös nähdä hiiltä sitovana maapallon ohuena peittona. Hiilen pysyvä säilöntä maaperään on kuitenkin huomattavasti vaikeampi ymmärtää, koska tätä hiiltä ei voi silmällä erottaa tai metrimitalla mitata. Peltomaassa on kuitenkin huima määrä hiiltä sitoutuneena, kun lasketaan kaikki maailman pellot yhteen. Nyt kysymys on siitä, kuinka paljon lisäpotentiaalia maaperässä on sitoa hiiltä vielä lisää. Toinen kysymys on, että kuinka varma tämä säiliö on, jotta sinne voidaan joka vuosi lisätä tietty määrä hiiltä ilman pelkoa että perälauta vuotaa.

Peltomaan hiilensidontaa tutkivat lukuisat tutkijat ympäri maailman. Tutkimusrahoitusta riittää jopa tutkijoille, jotka eivät ole pellolla käyneetkään. Poliitikot haluavat tiedon nyt. Oikeiden johtopäätösten tekemiseen tarvitaan runsaasti erilaisia kokeita joka puolella maailmaa. Se mikä toimii yhdessä paikassa positiiviseen suuntaan, voi toisissa olosuhteissa johtaa negatiiviseen suuntaan – lisäksi vuodet eivät ole veljeksiä, joten tarvitaan pitkiä ja laajoja tutkimussarjoja. Oletettavasti poliittinen paine ja tutkijoiden kunnianhimo kannustaa tekemään liian pikaisia johtopäätöksiä myös Suomessa.

Viljelymenetelmät ovat keskeinen osa kysymystä. Suorakylvö tai kyntö ovat esimerkkejä merkittävästi erilaisista muokkaus- tai viljelytavoista, joiden välille lienee löydettävissä helposti eroja. Optimaalisen menetelmän metsästäjän ei pitäisi tyytyä näin yksinkertaisiin vaihtoehtoihin. Maan muokkauksen osalta pitäisi tavoitteena olla selvä ohjekirja siihen, mitä suomalaisen maanviljelijän pitää tehdä keväällä ja mitä syksyllä, ja millaisella koneella, kun tiedetään maalaji, olosuhde ja muita tilanneparametreja.

Väärät koneinvestoinnit väärien oletusten perusteella harmittavat pitkään. Oletetaanpa, että peltomaan hiilensidonnan tutkijat löytävät jonain päivänä kiistattomasti parhaan maanmuokkausmenetelmän tai -ketjun, jolla hiiltä saadaan sidottua maahan. Jos poliitikot pitävät asiaa tärkeänä, poliittisilla päätöksillä pitää ohjata investointitukia viljelijöille juuri näiden koneiden hankintaan. Mikäli tutkimustulokset muuttuvat muutaman vuoden päästä investoinnista, ei viljelijää voi velvoittaa tekemään jälleen uusia virheinvestointeja. Vaihtoehtoisesti joku absoluuttisen huonoksi todistettu konetyyppi voitaisiin poistaa käytöstä merkittävällä romutuspalkkiolla.

Kirjoittaja toimii maatalouskoneautomaation professorina Münchenin teknillisessä yliopistossa.

Lue lisää