Moottoripyörällä halki Amerikkojen – satulassa Alaskasta aavikoille

Suomalaisten järvien rannalla on lasikuituveneitä, mutta Alaskassa rantapusikoissa on lentokoneita. 

Reissuun mahtui monenlaista maisemaa. Oregonin mahtavat punapuut mykistivät. 

Keula edellä kohti seikkailua. Kartan avulla oli helppo selittää uteliaille sivullisille, mistä on kyse. 

Ei ihme, että Trans Alaska -öljyputkesta aikanaan kinasteltiin. Se estää eläinten luontaista vaeltamista varsin tehokkaasti. 

Matka vei pohjoisen Amerikan havumetsistä eteläisen pallonpuoliskon aavikoille. 

Watson Laken kilpimetsä Watson Laken ainoa turistinähtävyys on peräisin Alaska Highwayn rakentamisen ajoilta. Tietyössä mukana olleet toivat lomilta palatessaan tienviittoja sekä opaskylttejä kotikulmistaan ja pystyttivät ne kylän laidassa olevaan metsikköön. Perinne alkoi elää omaa elämäänsä ja tänä päivän Watson Laken keskustassa on kymmenien tuhansien tienviittojen, opasteiden ja katukilpien metsä. Olipa joku suomalaisturisti tuonut Vantaalta Vapaalantien viitan kauas pohjoiseen. 

Käynti Oregonissa ilman punapuun läpi ajamista on paikallisten mukaan lähes loukkaus. 

Pykälää tai pari suomalaista järeämmät olivat Alaskan ”Destian” piennarleikkurit. 

Lähes jokaisessa Alaskassa ja Yukonissa liikkuneessa mönkkärissä oli asevarustus. Joissakin näkyi useampiakin kiväärikoteloita. 

Panamassa tie muuttui välillä melko hankalasti ajettavaksi. 

Varsin usein saimme puikkelehtia maanvyöryn jälkiä raivaavien koneiden välissä eteenpäin. 

Moottoripyörät rahdattiin Panamasta Kolumbiaan vesiteitse. Tässä pyörää nostetaan alkuasukkaiden kanootista moottorialukseen. 

Karttaan on punaisilla pisteillä merkitty ajettu reitti. Kakkososaan perehdytään seuraavassa lehdessä. 

Matka halki Amerikkojen alkoi 9.8.2008 noin 300 000 asukkaan Anchoragesta. Alunperin tarkoitus oli hankkia moottoripyörät Alaskasta ja myydä ne matkan päätteeksi Argentiinassa. Tämä ei kuitenkaan ollut veroteknisesti mahdollista, joten ainoa järkevä vaihtoehto oli rahdata pyörät laivalla Alaskaan ja matkan päätteeksi takaisin Suomeen.

Heti matkan aluksi ylitimme kuuluisan ja aikanaan kovasti eripuraa aiheuttaneen Alaskan öljyputken. Putki johtaa raakaöljyä arktiselta alueelta Brudohe Baysta Tyynenmeren rannalla olevaan Valdeziin. Ensimmäinen kuuluisampi etappi matkan varrella oli Dawson City. Tämä nykyään turismista ja yhä edelleen kullankaivusta elävä kaupunki kukoisti voimallisimmin Klondiken kultaryntäyksen aikana 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Yukon-joen partaalla kyyhöttävä kaupunki on onneksi osattu jättää pitkälti siihen malliin, missä se oli reilut sata vuotta sitten. Kadut ovat edelleen savihiekkaa ja katujen reunoilla on reilusti lankuista tehdyt jalkakäytävät. Osa rakennuksista on hieman ränsistynyt, mutta moni on entistetty rakennusaikansa asuun, ja ne ovat yhä alkuperäisessä käytössä.

Dawson Cityn jälkeen suunnaksi otettiin etelä muutaman seuraavan viikon ajaksi. Suomessa autoilijat ovat tottuneet 20–30 kilometrin kylänväleihin. Alaskan ja Kanadan teillä luvun voi kertoa viidellä, sillä usein kylästä lähdettäessä oli varoitustaulu seuraavasta polttoaineasemasta, jolle olisi matkaa kenties reilut sata kilometriä.

Tämän päivän Alaska Highway ei ole sellainen valtaväylä, jollaiseksi se toisen maailmansodan aikana suunniteltiin. Kulkijat ovat voittopuolisesti lomamatkalla olevia henkilöitä. Toki sekaan mahtuu

Ensimmäinen halkaisijaltaan 48-tuumainen eli 1,2-metrinen putki saapui Valdeziin syyskuussa 1969. Ensimmäinen Brudohe Baysta pumpattu öljypisara herahti Valdeziin heinäkuussa 1977. Putkessa virtaa öljyä 1,9 miljoonan barrelin päivävauhtia.

Tähän mennessä Trans Alaska -öljyputkesta Valdezissa on täytetty noin 20 000 öljytankkeria. Yksi näistä on surullisen kuuluisa 300 metriä pitkä Exxon Valdez, joka vuonna 1989 ajoi öljylastissa karille Prince William Soundissa tuhoisin seurauksin.

pitkiä rekkojakin, joiden kanssa saa olla varuillaan. Rapakon takana nopeusrajoittimia ei tunneta, ja niinpä pitkässä ylämäessä ohittamasi rekka saattaa seuraavassa alamäessä pyrkiä ohi, vaikka pitäisit nopeutesi reilusti yli satasessa.

Matkan varrella näkee usein hylättyjä ”särkyneen toiveen majataloja”, joiden pihassa nököttää lähes aina myös unohdettuja autoja ja ruostuneita bensiinipumppuja. Syrjäseutujen autioituminen on ongelma myös Pohjois-Amerikassa, eikä bisneksen teko ole sielläkään helppoa.

Kanadaa ja USA:ta pidetään yleisesti kultamaina, missä kaikilla pyyhkii hyvin: on kaikkea mitä tarvitsee, ja taaloja riittää. Noin 3000 kilometrin ajelu Alaskassa, Yukonissa ja Brittiläisessä Columbiassa näytti toki äveriästäkin Kanadaa, mutta yllättävän paljon köyhyyttä ja jopa kurjuutta.

Monet perheet asustelivat Suomen mittapuulla asumiskelvottomiksi luokiteltavissa hökkeleissä ja asuntovaunuissa. Muutaman kymmenen neliön mökki saattoi olla isonkin perheen koti.

Rajanylitys Kanadan ja USA:n välillä muistuttaa pitkälle eurooppalaista, sillä byrokratiaan ei tärväänny ihmeemmin aikaa. Washingtonin osavaltion länsilaitaa kulkeva viitostie on käytännössä parisataa kilometriä pitkä kaupunkien ketju. Se alkaa Kanadan puolelta Vancouverista ja loppuu vasta Tacoman satamakaupungin jälkeen.

Yksi USA:n harvaanasutuimmista osavaltioista on punapuistaan kuuluisa Oregon. Täällä turistien ”pakollisiin” kuvioihin kuuluu punapuun läpi ajaminen. Muutenkin Oregon oli mieluisa suomalaiseen silmään, yksi Pohjois-Amerikan-taivalluksen helmistä. Tyyni valtameri, mahtavat metsät ja erämainen rauha olivat jotain sellaista, mitä osaa arvostaa. Ilmasto on kuitenkin huomattavan lauhkea, mikä näkyy kasvillisuuden ja eläimistön monipuolisuutena.

Matka etelään jatkui pieniä teitä aivan pitkin Tyynenmeren rantaa. Tämän likimain unohdetun tien varressa olevat kylät elivät turistin silmin katseltuna onnellisen kiireettömänä 1960-lukua.

Death Valley eli Kuoleman laakso on Pohjois-Amerikan matalin paikka, 85 metriä merenpinnan alapuolella. Samalla se on yksi mantereen kuumimmista paikoista. Meillä ei ollut syksyn viileydessä hankaluuksia ajella tässä autiomaassa, sillä ilma oli tasaisen leppoisat +39 astetta koko 300 kilometrin matkan.

Tavallinen turistireitti tulee laaksoon sen puolivälistä, mutta kun huomaa kääntyä Pig Pinen kaupungista itään, saa nauttia Death Valleyn maisemista koko sen pituudelta. Ensimmäiset sata kilometriä on tosin kivistä hiekkatietä pölyävällä aavikolla.

Death Valley on mainio nähtävyys tai kokemus ihmiselle, joka pitää lämmöstä sekä kivien ja hiekan näkemisestä. Minulle oli mieltä ylentävä näky, kun yön pimeydessä laakson eteläpäässä ajaessani näin vihdoin aavikkokaupunki Bakerin valot ja tiesin olevani ihmisten ilmoilla.

Koko Pohjois-Amerikan-matkamme ajan paikalliset ihmiset varoittelivat meitä Meksikosta ja eritoten rajakaupunki Tijuanasta. Hengissä pysyminen mokomassa kaupungissa olisi lähinnä sattumaa. Sama naapurimailla pelottelu jatkui läpi koko Väli-Amerikan. Kuitenkin kaikkialla kohtasimme vain ystävällisiä, iloisia ja auttavaisia ihmisiä.

Meksikoonkin ajauduimme vahingossa, koska mitään erityistä tullipuomia ei näkynyt. Ajelimme rantatietä etelään satakunta kilometriä miettimään tilannetta. Seuraavassa satamakaupungissa etsimme tullin ja saimme virallisen tuloleiman passeihimme. Samalla meille mätkäistiin viiden dollarin sakot luvattomasta maahan tunkeutumisesta.

Kalifornian niemimaa ja Baja Kalifornian autiomaa ovat elämyksiä. Valtavia viinitarhoja ja hedelmäviljelyksiä on silmän kantamattomiin. Kukkulan takana on taas paahtava kuumuus ja korkeintaan kaktuksia sekä kuivettuneita pensita. Viljelykset loppuivat vähitellen etelään mentäessä, ja alkoi todellinen kaktusten ja matalien pensaiden värittämä aavikko.

Ajamiseen loi oman jännittävän lisänsä meksikolaisten karttojen suurpiirteisyys. Välillä teitä näyttää olevan enemmän kartassa kuin maastossa. Kaupunkien kokoa ei voi päätellä kartalta. Tankkauspaikaksi suunnittelemassamme Rosariton kylässä oli karttaan merkittynä oikein lentokentän merkki, ja kylän nimikin oli painettu lihavoidulla. Se näytti enemmän kuin lupaavalta pienten erämaakylien jälkeen.

Pettymys kylä kuitenkin oli. Toki kylässä oli lentokenttä, tosin vain käytöstä poistettu ja ruohottunut kiitorata hiekalla. Kylän ainut julkinen rakennus oli pieni ravintola, jonka vesi- ja limonadivaraston ostimme loppuun. Sieltä löytyi kaksi kokispurkkia ja kolme vesipulloa, mutta ei bensiiniä.

Meksikolaisesta kulttuurista ja liikenteestä kannattaa mainita muutama asia. Tiehen tehdyt korokkeet ja hidastemöykyt ovat erittäin yleisiä, joista johtuen ajaminen on melko hillittyä. Toinen mielenkiintoinen piirre on ohitusmerkin näyttäminen. Meksikolaiset näyttävät ”voit ohittaa” merkin vasemmalla vilkulla. Eli juuri sillä samalla, jolla he ilmoittavat kääntymisaikeistaan vasemmalle. Muutama hankala tilanne tuli eteen, mutta yleisesti odotin Meksikon liikenteeltä paljon pahempaa.

Espanjalaisten maine Meksikossa ja oikeastaan koko Väli- ja Etelä-Amerikassa on kehnonpuoleinen. Konkistadorien järjettömät tuhotyöt eivät niin vain unohdu. Muinaisista intiaanikulttuureista ei ole jäljellä kuin muutamia rauniokaupunkeja ja suusanallista perimätietoa. Valtaosa intiaanien kirjoituksista ja muistiinpanoista häipyi valloittajien sytyttämissä rovioissa taivaan tuuliin.

Yksi mieleenpainuvimmista rauniokaupungeista oli vajaan sadan kilometrin päässä Mexico Citystä oleva atsteekkien entinen pääkaupunki Teotichuacan. Keskellä kaupunkia kulkee kolmisen kilometriä pitkä Calle de Muerte, Kuolleiden katu. Puolimatkassa on noin 60 metriä korkea Auringon temppeli ja kadun päässä hieman vaatimattomampi Kuun temppeli.

Meksikosta matka jatkui mayakulttuurin kehtona reilut tuhat vuotta sitten olleeseen Guatemalaan.

Täällä oli huomattavasti enemmän haja-asutusta kuin Meksikossa. Talo siellä, toinen täällä ilman tiiviiksi ryppääksi muodostunutta kylää. Rakentamistyylistä tuli hiuksenhienosti mieleen suomalainen maaseutu.

Tielle oli sortunut useassa paikassa melkoisia maamassoja. Syynä olivat sateet ja kenties pienet maanjäristykset. Kiemuraisella vuoristotiellä mutkan takaa yllättäen ilmestyvät tuhannen kuution maakasat olivat ikäviä yllätyksiä, jotka saivat sykkeen kummasti nousemaan. Liisterimäinen maa kantautui pitkälle autojen renkaissa, ja heikensi renkaiden pitoa oleellisesti.

Sama vuoristoinen viidakko jatkui läpi koko Väli-Amerikan. Guatemala, Nicaragua, Honduras, Costa Rica ja Panama. Yhteistä näille pienille maille oli rajamuodollisuuksien sekavuus. Lippuja ja lappuja piti leimauttaa useassa eri toimistossa. Yksi leima maksoi taalan ja toinen kymmenen, mutta kukaan ei osannut neuvoa kokonaisuutta.

Sitkeästi luukulta toiselle menemällä ja tarvittavan rahamäärän pulittamalla rajan yli pääsi. Pisin aika eli seitsemän tuntia meni Hondurasin ja Costa Rican rajalla. Syynä oli sähkökatko ja tietokonejärjestelmän kaatuminen muun säheltämisen lisäksi.

Panamassa Pan American Highway väliaikaisesti loppuu alkaakseen uudelleen Kolumbian puolella. Maantietä nämä kaksi valtiota eivät ole välilleen saaneet. Liekö syy soisen viidakon vai onko politiikalla myös osuutensa saamattomuudessa.

Matka Panamasta Kolumbiaan sujui saksalaisella Stahlratte-moottoripurjehtijalla. Motskarit rahdattiin viidakkojoen rannasta alkuasukkaiden kanooteilla redillä odottavaan alukseen. Tämän jälkeen purjeet kiskottiin ylös ja keula käännettiin kohti Kolumbian salaperäistä Cartagenaa.

Parin hiostavan kuuman vuorokauden jälkeen taivaanrannassa alkoi siintää Cartagenan pilvenpiirtäjien siluetit. Lähemmäksi saavuttuamme kaupunki näytti erittäin modernilta ja tyylikkäältä reilun miljoonan asukkaan metropolilta. n

Matka jatkuu seuraavassa Koneviestissä.

Kilometrejä kertyi 28 350. Siirtymistä lännestä itään tuli saman verran kuin Helsingistä Pekingiin!

Matkan varrelle osui 13 maata ja 16 rajanylitystä.

Amerikoissa tulee toimeen kahdella kielellä: englannilla ja espanjalla.

Eri valuuttoja oli käytössä 11, sillä Panama ja Ecuador käyttävät USA:n dollaria.

Alaskassa aikaero Suomeen oli 12 tuntia ja Argentiinassa enää viisi tuntia.

Bensan hinta vaihteli 25 sentistä 1,1 euroon litra. Pääasiassa bensan hinta oli noin 70–80 senttiä litra.

Ajokki oli Honda 650 Transalp vuosimallia 2005. Matka söi kaksi takarengasta ja yhden eturenkaan. Kaksi kertaa naula puhkaisi takarenkaan. Muita ongelmia ei ollut.

Avaa artikkelin PDF