Vesi pois pellolta - Mörkö-vinssi veti oja-auraa

Ojan vedon tekniikoille oli kysyntää, kun Suomen peltoja sotien jälkeen laitettiin vauhdilla kuntoon.
Kurpan Konepajan Mörkö vinssi–aura yhdistelmä työssä joskus 1960-luvulla. Ojaveto on juuri saatu valmiiksi ja aura nostettu kuljetusasentoon. Erkki Hirvelä koneen takana ja Erik Niemi selin. Mörkössä oli nimensä mukaisesti Majorin vaihdelaatikko, jarrut ja takasilta. Vinssausmekaniikka ja muut olivat uusvalmistetta. Huomaa auran edessä oleva jalas, jolla säädettiin työsyvyys.

Jälleenrakennuksen vuosina oli suuri tarve tehostaa peltojen peruskunnostusta. Niin valta- kuin pienempienkin sarkaojien kunnostusrästejä riitti. Lisäksi ojat saattoivat olla lapiokaivun jäljiltä mataliakin. Yleistyvä salaojitus vaati myös syvempää valtaojastoa.

Pitkin 1950-lukua Pellonraivaus Oy näytti ojanvedon mallia metsien ja soiden ojituksessa. Isolla telavetoisella metsäoja-auralla syntyi kyllä hyvää jälkeä, mutta pelloille tarvittiin uutta maatilaluokan tekniikkaa. Tuontisäännöstelyn hiljalleen hellittäessä maahan saatiin keveitä voimanottoakselein varustettuja kumipyörätraktoreita. Niiden paino ja teho ei tietenkään riittänyt isojen valtaoja-aurojen suoraan vetoon, eli jotain oli keksittävä.

Vakola kehittäjänä

1950-luvun lopussa Vakolassa kehitettiinkin uusi ratkaisu valtaoja-aurojen vetoon. Otettiin käyttöön vinssaustekniikka. Menetelmä rakentui vinssivaunusta, kaksipuolisesta oja-aurasta sekä vaijerin toisen pään ankkuroivasta yksiköstä.

Vinssivaunussa oli yhdistetty ankkuri- ja nostohaarukka, jolla oja-auraa myös kuljetettiin. Aura siis peruutettiin isomman valtaojan lähtöön, laskettiin alas ja vedettiin vinssivaunu vaijerin mitan eli 100 metriä eteenpäin. Kun voimaa tarvittiin enemmän, hyödynnettiin auran kääntöpyörää ja vaijerin toinen pää lukittiinkin toiseen ankkuriin ja sen siirtotraktoriin. Viimemainittua tapaa käytettiin useimmiten, tällöin vedon mitta puolittui noin 50 metriin.

Menetelmän oivallus oli vinssin käyttö. Kun voima otettiinkin traktorin perästä ja välissä oli vaihdelaatikko, riitti kohtuullinen moottoriteho kelaamaan vaijeri sisään. Voima kertaantui moneksi. Toki vauhtikin hidastui, mutta meno oli varmaa.

Menetelmästä saatiin Vakolassa niin hyvät kokemukset, että Kurpan Konepaja alkoi pian valmistaa oja-auroja. Vinssausvaunun voimansiirto otettiin suoraan Mörkö Majurista, joita oli saatavissa käytettynä. Vinssin nimikin – ”Mörkö” lienee tätä perua. Muu rakenne tehtiin uusvalmistuksena. Myös Lännen Sokeritehtaan pajassa tehtiin osia Mörköön. Itse aura valmistettiin ilmeisesti Maaseudun Koneessa Ylihärmässä.

Vinssivaunua voitiin käyttää myös kivien raivauksessa ja vastaavissa työtehtävissä. Koska vaunussa oli myös veto, kyettiin sillä operoimaan kaikenlaisissa olosuhteissa ja suhteellisen keveällä noin 50 hv:n traktorikalustolla.

Mörköjä valmistettiin lopulta vain vuosina 1962 ja -63, ilmeisesti 5 kappaletta. Auran sisältänyt versio saattoi olla ainut laatuaan. Maakunnissa ilmeisesti tehtiin kyllä Mörkön idean pohjalta samannäköisiä kopioita. Kurpan konepaja sai Mörkölle myös patentin vuonna 1962.

Isokyröläiset Erik Niemi ja Erkki Hirvelä ostivat ensimmäisen Mörkö-version heti vuonna 1962. Tarvetta valtaojien kunnostukseen riitti, joten kaikki viljelyltä ja muilta töiltä liikenevä aika käytettiin valtaojien ruoppaukseen ja myös uusien ojien vetoon. Töitä olikin tehtävä, sillä kyse oli merkittävästä investoinnista. Vertailukohtaa saadaan, kun muistetaan harmaan Fergusonin maksaneen noin 600 000 vanhaa markkaa ja Mörkö-vinssin ja auran yhdistelmä maksoi noin 1,9 miljoonaa. Ojan vetotaksa oli kohtuullisesti 35 vanhaa markkaa metriltä – hankalilla työmailla 40 markkaa. Pian rahan arvo putosi rajusti, kun markasta tulikin penni (1962) ja taksat tippuivat vastaavasti.

Riuskasti toimien päivässä saatiin valmista kilometri ja ylikin. Ojan maksimisyvyys on siinä 1,2 metriä ja leveys päältä oli 2–3 metriä. Myös matalampaa sarkaojaa oli mahdollista vetää etukelkkaa ja siipiä hieman säätämällä. Tällöin ankkuri-konetta ei tarvittu lainkaan, voima riitti ja vetoetäisyys tuplaantui.

Mörkön vinssausteho oli vakuuttava. Kun Åbergin hiekkakuopalla oli yli 20 tonnin telakaivuri uponnut korviaan myöden pehmoiseen, huomasi joku lopulta pyytää Niemen ja Hirvelän paikalle. Nähtyään miesten vinssin, totesi toivonsa jo menettänyt telakaivurin kuski, ettei täällä leluja kaivata. Tähän vinssimiehet tuumasivat, että koitetaan nyt kumminkin. Näin tapahtui ja sieltähän kaivuri vain nousi. Puheet lelusta ja sen käyttökelpoisuudesta loppuivat siihen.

Mörkön vetotehon salaisuus oli pitävissä ankkuripiikeissä, vaihdelaatikossa, voiman tuplaavassa kääntöpyörässä ja oikein sijoitetussa vaijerin vetopisteessä. Niemi ja Hirvelä käyttivät voimakoneena toimineessa Majurissa takapyörien suolaliuosta ja silti ne joskus pyrkivät nousemaan ilmaan. Hereillä oli oltava, mutta haavereilta vältyttiin.

Työryhmään kuului yleensä kaksi miestä. Toinen valvoi vinssin päässä ja auran menoa piti valvoa säätämällä etujalaksen ja kääntöpyörän korkeutta. Jos ojan kaato oli jo kunnossa, sujui työ helposti. Yleensä auraa piti paimentaa työn kestäessä, eli etujalaksen korkeutta säädettiin pala kerrallaan tilanteen mukaan. Työmailla oli usein talon väkeä ja muuta seuraamassa työn edistymistä. Heistäkin oli joskus apua, jos auran siivet tuppasivat kallelleen. Sopivasti siiven päältä painottaen apujoukot pääsivät myös osallistumaan ojan vetoon.

Tekniikka kesti hyvin. Ainoa isompi murhe oli voimaa nivelakselilta eteenpäin siirtävän ketjuvälityksen venyminen. Miehet poistivat ongelman asentamalla siihen jälkikäteen ylimääräisen vaihdelaatikon. Samalla saatiin lisää säätövaraa kelan vauhdin asetukseen.

Työmaalla kaivattiin oikeastaan vain kaivinkonetta lähtöjen ja lopetusten kohdilla. Monesti lapiomiehet korvasivat konevoiman. Seuraava edistysaskel olikin, kun työmaille alkoi tulla hydraulisia kaivureita – Riuku-Vammas ensimmäisten joukossa. Sitä ennenhän kaivukoneet olivat enimmäkseen vaijerikäyttöisiä.

Kuvat: Risto Knaapin arkisto, Matti Jaskarin arkisto, Jussi Knaapi, Sami Harju

Myös Lännen Sokeritehdas teki valtaoja-auroja

Kun Vakolan valtaoja-auran kehittely 1958-59 eteni, alkoi pian myös kaupallinen valmistus. Tätä kirjoittaessa on vielä epäselvää, kuinka monta vinssattavaa valtaoja-auraa Lännen Sokeritehtaan konepajassa ennätettiin tehdä, ilmeisesti lukumäärä jäi varsin alhaiseksi. Tekniikassa oli puutteensa. Aika vain ajoi vinssitekniikan edelle, kun hydrauliset kaivurit alkoivat yleistyä.

Yksi ensimmäisiä vinssattavien valtaoja-aurojen hankkineita oli ylihärmäläinen Reijo Kuusisto, joka hommasi vinssi-aura yhdistelmän Lännen Sokeritehtaan konepajalta vuoden 1960 vaiheilla. Ihan tarkkaa vuosilukua ei Kuusistolla ole muistissa, koneen käytöstä ja muusta sen ajan yrittämisestä pirteä vanhaisäntä sen sijaan omaa tarkat muistikuvat.

Lännen oja-aura oli kooltaan juurikin saman kokoinen Kurpan Konepajan Mörkö-auran kanssa. Ilmeisesti itse aura saattoi olla jopa sama. Lehtijutun puolella kirjaamani epäilys, että Maaseudun Kone olisi valmistanut kyseiset aurayksiköt, ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Autenttinen todistajalausunto viittasikin paikalliseen salaojakoneen koemalliin. Eli olettama on, että aurayksikkö olisi sittenkin Lännen Tehtaiden Konepajan valmistetta. Tätä tietoa tarkistetaan edelleen eri lähteistä. Myös lukijoiden apu on tässä tervetullutta.

Emme myöskään ole vielä onnistuneet löytämään Lännen vinssiaurasta valokuvia. Laite oli Reijo Kuusiston mukaan rakenteeltaan lähellä Vakolan kehittämää prototyyppiä. Silmiinpistävänä erona oli pyörät. Niitä oli neljä kappaletta, kooltaan kuorma-auton etupyörien kokoa. Kyse ei kuitenkaan ollut telirakenteesta, vaan akselit olivat kiinteästi rungossa.

Voimansiirrossa oli 2-nopeuksinen vaihdelaatikko, joka ei kuitenkaan ollut traktorista peräisin. Vinssin valmistaja saattoi olla amerikkalainen Boyden ja 19-millistä vaijeria mahtui kelalle 100 metriä. Aura nostettiin maasta hydraulisella sylinterillä, mutta kuljetusasentoon nostoon käytettiin vinssiä. Vinssivaunun rakenteeseen kuului Vakolan mallin mukainen kaari (ks. lehtiartikkelin kuva), jonka avulla nosto tapahtui.

Lännen aura toimi juurikin samaan tapaan kuin lehtijutussa esitellyn Kurpan Konepajan Mörön kohdalla. Lännen auroja oli Kuusiston hakiessa omansa vielä kaksi odottamassa noutajaansa (1960 vaiheilla). Toinen näistä ostettiin naapuripitäjään Lapualle.

Kuusiston työryhmä kävi vetämässä ojaa myös naapuripitäjissä ja juuri tätä kautta isokyröläiset Erik Niemi ja Erkki Hirvelä saivat tuntumaa koneeseen. Kun samoina vuosina Kurpan Konepaja valmisti myös jutussa esiteltyä Mörkö-auraa ja ilmeisesti yksi Mörkö kävi esittelyssä myös Isossakyrössä, niin miesten ostopäätös oli selvä. Selvittelemme vielä. miten valtaoja-aurojen valmistukselliset systeemit etenivät. Ilmeisesti konepajoilla oli myös yhteistyötä etenkin itse aurojen valmistuksen osalta.

Valtaoja-aura toimi vallan erinomaisesti savella (sopivan kostealla) ja multamaalla. Ojasta tuli sileää ja tasaista. Pajut, kivet ja kuiva hieta ym. olivat sen sijaan hankalia. Kuusistonkin vinssi menetti pariin kertaan voimansiirron hampaita. Laite kuitenkin saatiin korjattua ja pian 1960-luvun alussa laite vaihdettiin Seinäjoen Keskossa Vammas-kaivuriin.

Kiinnostuitko aiheista?