Helpotusta heinäntekoon - Niittukoneella ja hewoisharawalla alkuun

Heinäsesonki on sadassa vuodessa lyhentynyt reilusta kuukaudesta jokuseen päivään. Periaate on edelleen sama, eli heinä kaadetaan, kuivataan ja kuljetetaan varastoon, mutta koneiden myötä suuri heinäväki on typistynyt muutaman hengen ryhmään, joka saa päivässä korjuuseen parhaimmillaan kymmeniä hehtaareita ja satoja tonneja.
Toiseen kannatuspyörään liitetyn telkilaitteen avulla haravakoneeseen saatiin kevytkäyttöinen nostolaite, jolla piikit kohosivat vähäisellä polkimen painalluksella. Nyt haravakoneen pukille kelpasivat naiset ja alaikäisetkin, mutta tekniikaltaan paljon mutkikkaamman niittokoneen ajaminen oli isännän tai luottorengin töitä. (kuva Museovirasto)

Heinäsesonki on sadassa vuodessa lyhentynyt reilusta kuukaudesta jokuseen päivään. Periaate on edelleen sama, eli heinä kaadetaan, kuivataan ja kuljetetaan varastoon, mutta koneiden myötä suuri heinäväki on typistynyt muutaman hengen ryhmään, joka saa päivässä korjuuseen parhaimmillaan kymmeniä hehtaareita ja satoja tonneja.

Suurten nälkävuosien 1867 ja -68 opettamana Suomi alkoi monipuolistaa maatalouttaan, siirtymällä alkeellisesta viljanviljelystä karjatalouteen. Suunta osoittautui oikeaksi, suomalainen voi oli maailmalla hyvässä maineessa ja siitä maksettiin hyvin. Ruis oli elintarvikehuollon kannalta tärkein viljalaji ja sitä saatiin halvalla Venäjältä. Heinän tuotannossa oli vähemmän uhkia kuin viljanviljelyssä, täydellinen kato oli harvinainen, mutta ei tietenkään mahdoton. Tämä laaja erikoistuminen aiheutti kyllä itsenäistymisen aikaan vakavan tilanteen, kun tuontiruista ei sotatilan takia ollut enää saatavilla ja omat varastot puuttuivat.

Suomalaiset opettelivat innolla heinänviljelyä, siihen saakka heinänteko oli ollut lähinnä keräilytaloutta. Heinää tehtiin luonnonniityiltä, vesijättömailta, viljapeltojen laidoilta ja kaikkialta mihin sitä oli sattunut kasvamaan. Vaikka väki uurasti juhannukselta syksyyn asti heinien parissa, jouduttiin talvisaikaan turvautumaan hätärehuihin, joiden sulavuutta yritettiin parantaa keittämällä niistä hauteita. Maidontuotanto rajoittui kesäkuukausiin, loppuaikana yritettiin pitää karja hengissä seuraavaan kesään.

Kylvämällä osa viljelymaista heinälle, saatiin rehutalous paremmalle tolalle, vaikka monet pitivät sitä suorastaan syntinä. Pelto kun oli viljaa varten, luonto kyllä kasvatti heinät. Neuvontatyö upposi kansaan sikäli, että ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Suomen 1,86 miljoonasta peltohehtaarista heinällä oli 744 192 hehtaaria. Innokkaimmat heinänviljelijät löytyivät Uudenmaan ja Vaasan lääneistä, missä heinällä oli puolet pelloista. Luonnonniittyjä, joita ei laskettu maatalousmaaksi ja joilla karja pääasiassa laidunnettiin, oli koko Suomessa 941 243 hehtaaria.

Aiemmin heinäntekoon oli riittänyt sirppi tai väärävartinen viikate, sekä harava, mutta vahvakortiset ja runsassatoiset kylvöheinät tarvitsivat järeämmät aseet. Heinäkoneita oli ollut saatavilla jo 1800-luvun puolivälin jälkeen, mutta niitä pidettiin kalliina kartanokaluina. Nyt niistä kiinnostuttiin toisenlaisella otteella.

Kymmenen miehen työ

Raskain työ perinteisessä heinänkorjuussa oli viikatteella niittäminen, sanottiin että "Se on mukavaa katsella, mutta pirua tehdä". Curys Hall McCormick ja pari muuta amerikkalaista keksijää saivat elonleikkuukoneensa valmiiksi ennen 1800-luvun puoltaväliä ja melko pian niistä alettiin muunnella pelkistetympiä niittokoneita. Suomessa "niittukonetta" esiteltiin ensimmäistä kertaa Maanviljelysseuran kokouksessa Helsingissä v.1858, missä sillä annettiin myös onnistunut työnäytös. Nelisen vuotta myöhemmin Mustialan opistoon ostettiin oikein koneketju, eli niitto- ja haravakone.

Kovin nopeaa ei kummankaan koneen yleistyminen ollut, eivätkä asiantuntijat niitä kaikille edes suositelleet. Maanwiljelyslehdessä kirjoitettiin v.1873: "Ulkomaalla toimitetaan usein sekä leikkuu eli niitto että kokoaminen hewosten wedettäwillä koneilla. Niittokoneet owat kuitenkin wielä hywin monimutkaiset ja koneikkaat, eiwätkä muualla käy kun hywin tasasilla ojattomilla mailla, joten ei niitä woitane wielä meillä käyttää, ennenkun salaojittaminen tulee yleisemmäksi. Hewois-harawat sitä wastaan owat yksinkertaisemmat, niinkuin harawoitseminen onkin wähemmän tempukas työ kuin niittäminen, ja ne kulkewat saroille pantullakin maalla, kun pinta waan muuten on tasainen".

Seuraavana kesänä Sanomia Turusta uutisoi Ruissalossa pidetystä Buckeye-niittokoneen työnäytöksestä: "Rehoittawalla puntarpääkentällä teki kone työtä niin tarkkaa ja tasaista, ettei pyörtänöihinkään jäänyt kortta niittämättä". Koneen 740 markan hintaa pidettiin korkeana, sisämaasta sillä summalla saattoi saada parikymmentä hehtaaria maata, "mutta tässä on toiselta puolelta otettawa lukuun se asia, että kone tekee saman työn, kuin kymmenen tai kaksitoista miestä; huomattawat owat myöskin nykyaikana korkealle kohonneet työpalkat". Hinnasta huolimatta helsinkiläisen paroni Friesendorffin kerrottiin välittäneen kuluneen vuoden aikana yhteensä 53 niitto- ja leikkuukonetta Uudenmaan ja Hämeen herraskartanoihin.

Kotimainen heinäkoneteollisuus saatiin alulle v.1887, jolloin Turun Rautateollisuus Oy teki ensimmäisen niittokoneensa. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin samasta pajasta ajettiin ulos Kullervo-traktori. Turun tehtaan valikoimiin kuuluivat myös haravakoneet. Birger Serlachiuksen v.1898 perustama Ab Jakobstads Mekaniska Verkstadt (vuodesta 1913 Pietarsaaren Konepaja Oy) kuului myöskin varhaisimpiin toimijoihin. Sittemmin Wärtsilän omistukseen siirtyneen konepajan tuotteet olivat alansa markkinajohtajia aina 1970-luvulle asti.

Vuosisadan vaihduttua heinäkoneita oli jo talonpoikaistaloissakin. Vuonna 1910 täällä laskettiin olevan 57 066 niittokonetta ja 23 802 haravakonetta, 10 vuotta myöhemmin lukemat olivat 93 781 ja 43 054 kappaletta. Sotavuosina niittokoneita löytyi 123 512 ja haravakoneita 80 379, eli lähes jokaisella yli viiden peltohehtaarin tilalla heinät kaadettiin ja haravoitiin koneellisesti.

Traktori ei väsynyt heinätöissä

Äänettömiin työkoneisiin tottuneiden hevosten opettaminen säksättävän niittokoneen vetämiseen oli haasteellista. Kansan keskuudessa kiertää satoja tarinoita pillastuneista hevosista, joiden taltuttamiseen tarvittiin kaikki hevosmiestaidot. Koneessa oli polkimia ja vipuja sen verran runsaasti, että pukille kelpasivat vain terävimmät kaverit. Koskelan Akselikin nousi kyläläisten silmissä kokonaan uudelle tasolle, kun hänestä tehtiin pappilan uuden niittokoneen vakituinen kuski.

Niittokoneen vetäminen oli raskaimpia hevostöitä. 3,5 jalan (106cm) kone liikkui yhdellä vahvalla hevosella, mutta 4,5 tai 5 jalan koneen eteen tarvittiin parivaljakko. Viikatteen heiluttamiseen verrattuna koneen teho oli hirmuinen. Työhullu niittomies sai tunnissa nurin enimmillään 5-6 aaria, 5 jalan koneella kaatui samassa ajassa jopa nelisenkymmentä aaria.

Hevosniittokoneita soviteltiin ensimmäisten traktoreidenkin perään, mutta varsinaiset traktoriniittokoneet tulivat saataville vasta 20-luvun puolella. Yleisimpiä olivat Fordsonin sivulle kiinteästi asennetut Cutmore ja Detroit Harvester. Hyvissä olosuhteissa heinää kaatui 7 jalan terällä keskimäärin hehtaari tunnissa, mutta kauppoja tehtiin hyvin harvasta koneesta. Traktoreiden käyttö rajoittui 40-luvulle asti aurojen ja äkeiden vetämiseen, sekä puimakoneiden, myllyjen ja muiden vastaavien laitteiden pyörittämiseen. Muutamat kokeilunhaluiset traktorinomistajat vetivät niillä viljankorjuuaikaan leikkuukoneita ja itsesitojia, mutta heinäpelloilla ei traktoreita juuri näkynyt.

Tilanne muuttui sotien jälkeen, jolloin uusissa traktoreissa oli jo voimanottoakselit, nostolaitteet ja kumipyörät. Kun taloon ostettiin traktori, niin sen mukana hankittiin aurat, lapiorullaäes ja niittokone, muu työkonevalikoima lisääntyi sitten myöhemmin. Alussa sivuniittokoneet olivat suositumpia, mutta melko pian helpommin kiinnitettävät nostolaitekoneet valtasivat markkinat. Merkkejä oli lähes yhtä monta kuin traktoreitakin, suosituimpia olivat kotimaiset Wärtsilä ja Muko, sekä tuontikoneista Aros, McCormick, Ferguson ja Bamford.

Haravakone ei kuulunut läheskään jokaisen traktorin varustuksiin. Hevosharavat olivat pitkäikäisiä ja kun Polle siirtyi vihreämmille laitumille, sai haravakoneesta muunneltua melko vaivattomasti traktorivetoisen version. Toki traktoriharaviakin myytiin tuhansia kappaleita vuodessa ja listan kärjessä olivat taaskin kotimaiset merkit Wärtsilä ja Fiskars.

Heinän kaataminen ja kasaus oli saatu koneellistettua, mutta jatkokäsittely tehtiin 70-luvulle asti ikivanhoilla menetelmillä. Seivästys oli varma kuivatuskeino kosteinakin kesinä ja muutaman hehtaarin heinätöihin riitti vielä hangon heiluttajia, mutta väen vähetessä maaseudulta ja kesälomalaisten keksittyä parempaa tekemistä oli otettava käyttöön uudet keinot.

Suoraan karholta latoon

Kokonaan koneelliseen heinäntekoon oli kalustoa tarjolla jo 50-luvun alussa. Saatavilla oli melko päteviä pöyhimiä ja karhottimia, perävaunun takaosaan kiinnitettäviä jatkuvatoimisia lastauslaitteitakin sai valita useasta merkistä. Koneketju, johon kuului vaikka Ferguson-niittokone, Fahr ZU 81 pöyhijä-karhottaja ja Bamford-kuormaaja maksoivat v.-52 yhteensä noin 187 000mk. Halvimmat hinattavat puimurit olivat tuolloin suunnilleen 2,5 kertaa kalliimpia. Heinäntöiden koneellistamiseen ei kuitenkaan nähty vielä suurempaa tarvetta, enintä koneistusintoa hillitsi tiukka tuontisäännöstely, joka hankaloitti monien työkoneiden hankintaa.

50-luvun lopulla markkinoille tuli uusi norjalaiskeksintö heinähäntä, joka sekin mahdollisti heinän karholta korjaamisen, mutta vieläkään tapa ei yleistynyt, vaikka heinähäntiä myytiin runsaasti. Seipäät säilyivät heinäkuisessa maalaismaisemassa. Olkien keräämisessä heinähäntiä hyödynnettiin hyvinkin aktiivisesti.

Traktorivetoisia paalaimia oli kokeiltu jo 50-luvulla ja uuden vuosikymmenen lopulla niitä oli jokaisen mainittavamman koneliikkeen valikoimissa. Myyntiä oli vuosina 1967–69 vaatimattomat 50, 60 ja 90 kappaletta, mutta v.-73 lähestyttiin jo 1000:n rajaa, 3 vuotta myöhemmin menekkiä oli peräti 2110:n koneen verran, mikä lienee jäänyt pienpaalaimien ennätykseksi.

Paalauksen pystyi koneistamaan hyvinkin pitkälle, apuakselia ja paalirataa käyttämällä tai erityisillä paalinheittimillä heinä saatiin kuormaan hyvin vähällä käsityöllä. Ruokintavaiheessa paalien käsittely oli paljon irtoheinää kätevämpää, paalaus edisti myös heinäkauppaa. Säilytystilaa tarvittiin vain osa aiemmasta, minkä johdosta vuosikymmeniä palvelleet ladot saivat jäädä rapistumaan, jos niille ei ollut muuta käyttöä. Mikään kaiken ratkaiseva edistysaskel ei paalain kuitenkaan ollut. Heiniä ei ensi alkuun pöyhitty tarpeeksi, jos ollenkaan, ja varsinkin sateen uhatessa paalaus aloitettiin liian aikaisin. Moni karjanhoitaja sai siihen asti tuntemattomana pysyneen vaivan, nimeltään homepölykeuhko.

Pienpaalien käsittely suuremmilla pinta-aloilla kävi raskaaksi. Tähän vaivaan oli ratkaisuna 70-luvun lopulla verkkaisen yleistymisen aloittanut pyöröpaalain. Sen rullaamat paalit olivat paalaimesta riippuen 200–800-kiloisia, joten niiden siirtely ja lastaaminen ei onnistunut kuin kuormaimilla tai trukkinostimilla. Kuten lähes kaikki muutkin heinäkoneet, pyöröpaalaimetkin olivat aluksi suurtilojen erikoiskalustoa, mutta 90-luvulla niiden menekki pompsahti hyvinkin korkeisiin lukemiin tuolloin yleistyneen paalisäilörehun myötä.

Virtasta Taarupeilla ja Varstoilla

Artturi I.Virtasen 20-luvun lopulla kehittämä AIV-rehu alkoi vähitellen kaventaa kuivaheinän osuutta karjan ruokinnassa, mutta varsinaisen AIV-kauden alkamista piti odottaa lähes 40 vuotta. Painorehua oli tehty vaihtelevalla menestyksellä jo ennen Virtasen keksintöä, mutta AIV-menetelmällä, jossa rehumassan ph pudotettiin happolisäyksellä alle neljään, saatiin varmemmin säilyvää ja tasokkaampaa rehua.

AIV-rehun tekeminen ei alkuaikoina ollut yhtään kuivaheinää helpompaa. Niitetty nurmi haravoitiin kasoihin, nosteltiin hangoilla kärryyn, kuljetettiin säilöntäpaikalle ja mätettiin taas kertaalleen torniin tai kuoppaan. Kumiasuun sonnustautunut siilomies levitti tietyin väliajoin vedellä laimennettua suola- ja rikkihapon seosta rehun sekaan. Ainoa työtä helpottanut apuväline ennen 50-lukua oli niittokoneen terän taakse asennettu kokooja, jolla rehu saatiin kasoihin ilman erillistä haravointia.

Sotien jälkeen saataville tuli edellä mainittuja lastauslaitteita, joista osaa voitiin käyttää tuoreenkin ruohon kuormaukseen, mutta kovin monta ei tänne ostettu, vaikka se oli melko huokea kone. Niittosilppurit saatiin 50-luvun loppupuolella ja niiden myötä säilörehun teosta tuli tehokasta konetyötä. Ensimmäinen merkki oli Englannissa tehty Lundell, joka vastasi rakenteeltaan sittemmin meillä yleistynyttä silppurityyppiä. Vuonna -58 tarjolla oli jo neljää merkkiä. Kallis Lundell, lieriöniittolaitteella ja erillisellä lietsolla varustettu Silorator, sekä traktorin perässä kulkenut Hurricane hävisivät nopeasti markkinoilta, mutta tanskalainen Taarup tuli jäädäkseen.

Niittosilppuri oli alussa hyvin kallis, se maksoi puolet suurehkon traktorin hinnasta. Hinattavan silppurin ja siihen kytketyn perävaunun vetämiseen suositeltiin vähintään 40hv:n traktoria, mitä pidettiin kovana vaatimuksena, keskitehot kun olivat tuolloin jossain 25 hv:n paikkeilla.

60-luvulle tultaessa silppurit halpenivat ja ne oli saatu nostolaitesovitteisen kiinnitysrungon avulla traktoreiden sivulle, mikä helpotti perävaunun kiinnitystä ja ajoa avo-ojitetuilla pelloilla. Suosituimpia merkkejä olivat Taarup, samoin tanskalainen JF, sekä kotimainen Varsta. Vuonna -62 kauppaa tehtiin 550:stä silppurista, 10 vuotta myöhemmin lukema oli 4237 ja kahtena seuraavana vuotena jo 6352 ja 6475 kappaletta. Niittosilppuri kuului nyt eniten ostettujen traktorityökoneiden joukkoon. AIV-rehun yleistymisen ohella toisena syynä 60-luvun loppupuolen myynnin kasvuun olivat miedot orgaaniset säilöntähapot, jotka voitiin sekoittaa rehuun jo niittovaiheessa.

Neuvontaväen mielestä ainoa hyväksyttävä säilöntätapa vielä 70-luvun puolella oli tornisiilo, mutta myöhemmin laakasiilo tuli yleisemmäksi. Tornin täyttö herkästi rikkoutuvine elevaattoreineen ja purkavine perävaunuineen oli ongelmallista, laakasiilomenetelmässä käytetyt kippivaunut ja rehutalikot olivat varmempia.

Esikuivattua säilörehuakin tehtiin jo 70-luvulla, mutta kunnolla se yleistyi vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Noukintalaitteella varustetun tarkkuussilppurin lisäksi vaihtoehtoina olivat noukinvaunu tai neuvojien tuolloin parjaama pyöröpaalain. Väittely eri menetelmien keskinäisestä paremmuudesta on sittemmin laantunut, kaikilla tavoilla saadaan nykyään asiantuntijoidenkin mielestä hyvää rehua.

Kiinnostuitko aiheista?