Pintapaineita pienemmiksi - Entisajan yksinkertaista tekniikkaa

Raskaiden koneiden maaperälle aiheuttamista haitoista oltiin tietoisia jo ensimmäisten traktoreiden aikaan, mutta ongelmaan paneuduttiin perusteellisemmin vasta 1970-luvulla. Siihen saakka paripyörillä ja muilla apuvälineillä oli varmistettu lähinnä märimmillä pelloilla etenemistä.
Höyryvoimaa alettiin soveltaa peltotöihin 1800-luvun puolivälin jälkeen. Pehmeillä mailla tarvittiin erikoisrakenteita, pienimmätkin höyrytraktorit kun painoivat kymmenisen tonnia. Kuvan Best-höyrytraktori on kuvattu Tularen alueella Kaliforniassa, joskus 120 vuotta sitten. Vajaat 3 metriä korkeat ja 4,5 metriä leveät puiset vetopyörät eivät ole kantaneet 41-tonnista konetta vesijättömaalla. Best ja pahin kilpailija Holt siirtyivät muutaman vuoden kuluttua tela-alustoihin. (Kuva: Caterpillar)

Höyryvoimaa alettiin 1800-luvun puolivälin jälkeen hyödyntää myös peltotöissä, mutta lähes kaikkialla Euroopassa pellot olivat liian pehmeitä raskaille höyrytraktoreille – tarvittiin apuvälineitä. ”Sanomia Turusta” esitteli 160 vuotta sitten englantilaisen Boydell-”höyryhevon” levikkeitä tähän tapaan: ”Sen pyörät owat warustetut kiskoilla, joiden pinta koneen painon suhteen on kaksi sen wertaa lewiä kuin härjän eli hewoisen jalkain alusta. Ne owat ikään kuin rautatien anturat ja killuwat hakoissa pyöräin ulkosiwulla ja putoowat itsestänsä pyöräin ympäri kieriessä ja tekewät siis niin ikään rautatien itsellensä”.

Sittemmin Euroopan puolella siirryttiin muokkaustöissä käyttämään vaijerivetoa, mutta Amerikan isoilla lohkoilla oli kätevämpää kytkeä aurat tai äkeet suoraan höyrytraktorin perään. Etenkin Kaliforniasta löytyi kuitenkin alueita, joissa eivät auttaneet edes ”lewiät kiskot”. Siellä otettiin käyttöön puiset levikepyörät. Mahtavin laite lienee ollut Holtin (myöhemmin Caterpillar) vuonna 1903 mittatilaustyönä varustelema kone, jossa oli puolellaan kolme 2,25 metriä korkeaa ja 1,8 metriä leveää vierettäistä pyörää. Höyrytraktorin kokonaisleveys oli 13,5 metriä ja sillä vedettiin saman levyistä äestä.

”Rauvalan teesit”

Polttomoottoreiden myötä traktorit kevenivät siinä määrin, että 1920-luvulla päästiin jo suhteeseen 60 kg/hv. Takapyörät olivat yleensä 30 senttiä leveät, joten pinnalla pysyminen jollain 1 500-kiloisella traktorilla ei ollut enää yhtä haasteellista kuin höyryaikaan.

Insinööri Niilo Rauvala varoitteli kirjassaan Koneet ja Maatalous (1928): ”Äestystä ei saa toimittaa ilman että vetäjässä on lisäkannatuspyörät paikallaan. Jos siis vetopyörien leveys on 30 cm kynnettäessä, niin äestettäessä sen tulee olla 60 cm. Tämä vaatimus koskee sekä pienempiä että isompia moottorivetäjiä”. Rauvalan mukaan pyörien painaumissa satotappio oli 20–30 prosenttia ja 1,3-metrisellä Traktori-Hankmolla äestettäessä jälkiä tuli huomattavan runsaasti.

Vaivaan oli olemassa halvat lääkkeet. Suosikkimerkit Deering ja Fordson maksoivat 39 000 ja 25 500 mk. Deeringiin sai 1 200 markalla 6-tuumaiset levikkeet, Fordsonin ”levennysvanteet” olivat 550 mk kalliimmat, mutta vastaavasti ne olivat täysleveät 12-tuumaiset. Ne kiinnitettiin vannekehille kuudella pultilla. Ylileveät hakut olivat toinen vaihtoehto, mutta niiden kanssa pelaaminen oli paljon työläämpää. Vähäisestä hinnasta huolimatta levikkeitä ostivat lähinnä vain suomaiden viljelijät.

Traktoosia vastaan

Urakointi oli ollut aiemmin melko vähäistä, mutta sotien jälkeen tahti muuttui. Nyt sille kylän ensimmäiselle traktorille riitti sesonkiaikoina työtä ympäri vuorokauden. Hevoskaudella onnistuivat hyvinkin vetisten lohkojen kevät- ja syystyöt, mutta traktoria ne eivät kestäneet. Niinpä kyläsepät alkoivat tehdä rautalevikkeitä, joiden avulla saatiin suurin osa pelloista kylvökuntoon. Paripyörät olivat paljon käytännöllisempiä, eivätkä ne kiveen osuessaan täräyttäneet yhtä mojovasti, mutta traktorin mukana tilattaessakin ne nostivat hintaa vähintään 10 %, jälkitoimituksena vielä paljon enemmän.

Paripyöriä käytettiin 1970-luvulle asti lähinnä suoviljelmillä ja urakoinnissa lisäämään pitoa. Varsinkin intensiivisemmin viljellyillä savikkoalueilla alkoi tuolloin olla merkkejä koneiden aiheuttamasta maan tiivistymisestä, jolle keksittiin osuva nimi: traktoosi. Vielä 1950-luvulla traktoriasiantuntijat julistivat, että pyörän riittävä korkeus on sen leveyttä tärkeämpi, mutta nyt otettiin uudelleen käyttöön Rauvalan opit.

Paripyörien kiinnitys oli kehittynyt huomattavasti paremmaksi ja helpommaksi, leveä välivanne esti maan tarttumista pyörien väliin ja erilaiset pikakiinnitysmenetelmät helpottivat käsittelyä. Asentaminen ja irrottaminen sujuivat nyt muutamassa minuutissa per pyörä. Tieliikennelakiinkin tuli odotettu muutos, joka salli ylileveän traktorin siirtämisen lohkolta toiselle, aiemmin 2,5 metriä oli ehdoton yläraja.

Kiinnostuitko aiheista?