Fergusonilla Etelänavalle - Kaikkien aikojen traktorimarssi

Etelänavalla on vuosikymmenien mittaan vierailtu tuhansia kertoja, useimmiten matkalla on oltu tieteen nimissä, joskus huvikseen. Ensimmäinen onnistunut moottoriajoneuvoilla toteutettu Etelänavan retki tehtiin 60 vuotta sitten, asialla oli uusiseelantilaisen Edmund Hillaryn johtama ryhmä. Sama kaveri oli 4 vuotta ja 7 kuukautta aiemmin valloittanut Mount Everestin. Hillaryn superhankala keikka hoidettiin Ferguson-traktoreilla, jotka olivat ääriolosuhteissa paljon luotettavampia kuin erikoisajoneuvot.
Edmund Hillary, Murray Ellis, James Bates ja Peter Mulgrew saapuivat etelänavalle 4:s tammikuuta 1958. Retki oli alkanut lokakuun 14 päivänä, takana oli 2 106 hankalaa kilometriä. Traktoreiden enimmät muutostyöt tehtiin Ellisin ja mekaanikko Batesin toimesta. Kuvasta puuttuu valokuvaajana toiminut Derek Wright.

Etelämanner eli Antarktis alkoi herättää kiinnostusta jo 1500-luvulla, mutta tiettävästi sinne rantauduttiin vasta vuonna 1821. Asialla oli englantilaissyntyinen hylkeenpyyntialuksen kapteeni John Davis, joka 7:s helmikuuta viivähti siellä alle tunnin verran. Davis kävi mantereella tietämättään, jatkossa sinne yritettiin tarkoituksella.

Ensimmäinen tutkimusasema rakennettiin rannikon tuntumaan, Cape Adareen, vuonna 1899. Varsinaisen Etelänavan valloitus on vaatinut monta ihmishenkeä. Lyhin mahdollinen reitti kun on vajaat 2 000 kilometriä pitkä. Napa-alue on noin 3 000 metriä merenpinnan yläpuolella, ja keskikesällä, eli vuodenvaihteessa, on pakkasta keskimäärin 30 °C, talvisin 60. Kovin mitattu ”hellelukema” on -13,6 °C. Mannerta peittää jääkerros, joka on enimmillään 3 000 metriä vahva, keskimääräinen paksuus on 1,6 km. Paikoitellen jäässä on lumen peittämiä halkeamia, jotka ulottuvat satojen metrien syvyyteen. Ylivoimaisista olosuhteista huolimatta paikalle yrittäviä riitti, ensimmäisenä onnistui norjalainen Roald Amundsen, jonka viisihenkinen retkikunta saapui Etelänavalle 14.12.1911. Amundsenin porukka selvisi keikasta hengissä, mutta kuukautta myöhemmin navalle tulleen englantilaisen Robert Scottin retkikunta menehtyi paluumatkalla.

1950-luvulla tutkimuksiin saatiin uutta vauhtia. Lokakuussa 1956 yhdysvaltalainen amiraali Georg Dufekin onnistui laskeutumaan napa-alueelle DC-3-koneella. Ohjaaja ja matkustajat viipyivät paikalla 49 minuutin ajan. Ohuen ilman takia moottoreihin ei saatu tarpeeksi nousutehoa, mutta ylös päästiin lentotukialuskäyttöön tarkoitettujen JATO-rakettien avulla. Nämä koneen takaosaan kiinnitetyt raketit toimivat kriittisellä hetkellä suihkumoottoreiden tapaan. Lentoja tehtiin lisää ja koneiden toimittamista tarvikkeista rakennettiin navalle Amundsen-Scott-tutkimusasema, joka valmistui helmikuussa 1957. Jo muinoisella Scottin ryhmällä oli alkumatkallaan käytössään jonkunlaisia moottoriajoneuvoja ja myöhemmin tehtiin monia uusia yrityksiä, mutta lopullista onnistumista piti odottaa vuoden 1958 alkuun saakka.

Commonwealth Trans-Antarctic Expedition

Brittiläisen kansainyhteisön rahoittaman ja toteuttaman Etelämantereen tutkimusretken viralliset suunnitelmat aloitettiin helmikuussa 1955. Englanti myönsi hankkeelle 100 000 puntaa, muut yhteisön maat kaikkiaan 87 000. Sponsoreiden avulla yhteissumma nousi 300 000 puntaan, mikä vastaisi nyt suunnilleen 6,8 miljoonaa euroa. British Petroleum toimitti hankkeelle öljyt ja polttoaineet, Massey-Harris-Ferguson-yhtymältä saatiin traktoreita.

Projektia varten perustettiin kaksi uutta tukikohtaa: Weddellin meren rantaan Englannin alueelle nousi Shackleton Base ja vastakkaiselle puolelle Ross`in meren äärelle Scott Base, joka kuului Uuden-Seelannin palstaan.

Systeemin ykkösmies oli geologi Vivian Fuchs, jonka tehtävänä oli matkata Englannin ryhmän kanssa Shackleton Basesta Etelänavalle ja sieltä edelleen Scott Baselle. Laaja tutkimustyö ja näytteiden kerääminen kuului tietenkin matkaohjelmaan. Uuden-Seelannin ryhmän tehtävänä oli etsiä sopiva reitti välille Scott Base ja Depot 700, joka oli viimeinen varasto ennen napa-aluetta sillä puolen mannerta. Varastojen lisääminen ja järjestäminen oli toinen tärkeä tehtävä. Molempien retkikuntien reittiä oli tutkittu ilmasta käsin ja pudotettu varastoihin täydennystä.

Erikoiskeikalle erikoisvarusteet

Mount Everestin valloittaja Sir Edmund Hillary oli itseoikeutettu jäsen Uuden-Seelannin ryhmään. Porukan ensimmäisenä tehtävänä oli siirtää tavaraa Endeavour- ja Private John R Towle -aluksilta vajaan 15 kilometrin päähän Scott Basen tukikohtaan. Jatkokuljetukset oli määrä tehdä lentokoneilla ja koiravaljakoilla. Endeavour toi mukanaan myös ensimmäisiin siirtoihin tarkoitetut viisi bensakäyttöistä Ferguson TE-A20 -traktoria, jotka oli saatu uusiseelantilaiselta C.B.Norwood Ltd:ltä. Laiva rantautui jäätikön laitaan 6:s tammikuuta 1957.

Hillary oli vuotta aiemmin osallistunut vastakkaisen Shackleton Basen varustamiseen, missä The- ron-laivan lasti oli siirretty rantaan kahdella puolitela-Fergusonilla. Lumiominaisuudet olivat heikohkot ja Hillary halusi tulevalle keikalleen paremmat ajokit. Coventryn traktoritehtaalla tiedettiin, että norjalainen Ferguson-maahantuoja Eikmaskin A/S asentaa traktoreihin täysteloja, joiden avulla etenemiskyky parani ratkaisevasti. Hillary kävi testaamassa tela-Fergusonia Jotunheimenin vuoristoalueella Etelä-Norjassa ja vakuuttui sen kyvyistä.

Hillaryn ryhmästä löytyi monenlaista extrememiestä, mutta traktoreista ei ollut kokemuksia. Niinpä porukka kokoontui heinäkuussa 1956 tiukalle traktoriharjoitusleirille Uuden-Seelannin eteläisille vuorille Tasman Glasieriin, missä jokaisesta vääntyi pätevä traktorikuski.

Telojen lisäksi tarvittiin muutakin varustelua. Pakkaskäynnistystä varmistettiin tehokkaammalla startilla ja laturilla, sekä 110 ampeerin akulla, joka laitettiin pitkittäin peräkotelon viereen. Kaikki sähköjohdot eristettiin silikonilla. Vaihteiston ja taka-akseliston väliin asennettiin alennusvaihde, joka tuplasi vaihteiden määrän. Etupyöriä suurennettiin ja kaikki renkaat vaihdettiin silikonin ja kumin seoksesta tehtyihin erikoisvalmisteisiin. Harmaa olisi erottunut heikosti lumisissa olosuhteissa, joten Fergut maalattiin punaisiksi. Traktoreita ohjattiin jarruilla, käsivivut oli kiinnitetty ohjausjarrupolkimien varsiin.

Koekeikka 43 asteen pakkasessa

Yhteensä 500 tonnin laivalastien purkaminen oli ohi kolmessa viikossa. Etelämantereen yötön yö mahdollisti ympärivuorokautisen ajamisen, kukin vuoro kesti 12 tuntia. Rahtijakson aikana traktoreista paljastui muutamia puutteita, joihin paneuduttiin tulevan talvikauden aikana. Mekaanikko James Bates oli rakentanut lämpimän korjaamon, missä hän kahta hajonnutta Weasel-lumiajoneuvoa yhdistelemällä sai tehtyä yhden toimiva. Kolmeen Fergusoniin syntyi turvakehikot, jotka päällystettiin vahvalla purjekankaalla, katto- ja peräosan pystyi rullaamaan auki.

Traktoreiden konepellit oli tankkausten ja huoltojen helpottamiseksi lyhennetty jo aiemmin, poistetun pätkän tilalle tuli niin ikään purjekankainen suojapeite, joka johti moottorin lämpöä ohjaamotilaan. Pitkät akut voitiin nyt nostaa alkuperäisille paikoilleen. Bates ja insinööri Murray Ellis paransivat myös telojen ominaisuuksia, imusarjaan lisättiin dieselmalleissa käytetyistä Ki-Gas -laitteista muunneltu eetteristartti.

Rahtiajo oli sujunut hyvin ja Hillarya kiinnosti kokeilla traktorikuljetusta pitemmällä keikalla. Siitä saattaisi olla hyötyä, jos ilmakuljetukset eivät jostain syystä onnistuisikaan. Noin 80 kilometrin päässä sijaitseva Cape Crozier tuntui sopivalle testilenkille. Ryhmään kuului Hillaryn lisäksi radisti Peter Mulgrew, James Bates sekä Murray Ellis, ja ryhmä aloitti matkansa 19 maaliskuuta, jolloin keli oli jo olennaisesti huonompi.

Reissuun lähdettiin kahdella traktorilla, varusteet olivat neljässä reessä. Upottavan lumen takia kahtena ensimmäisenä päivänä edettiin vain 40 kilometrin matka. Perille kuitenkin päästiin ja 24 päivänä alkaneen paluumatkan toivottiin taittuvan yhdessä päivässä, koska lastia oli vähemmän ja teloja oli perillä paranneltu. Sumu ja 43 asteen pakkanen aiheuttivat kuitenkin hankaluuksia, kaasuttimet ja bensaputket tuppasivat jäätymään, mutta petratuilla teloilla traktorit liikkuivat rivakammin, eikä paluumatkaan kulunut kuin 14 tuntia. Testiajo oli onnistunut ja ryhmä oli valmis vielä vaativammalle keikalle.

Kohti Etelänapaa

Cape Crozierin jälkeen traktoreita vielä petrattiin. Tuulettajan siipien kulmia pienennettiin ja niiden kärjistä leikattiin puolen tuuman palat. Olka-akseleiden alapäiden ja etuakselin sivutukien väliin hitsattiin tuet. Lämmittely- ja ruokailupaikaksi rakennettiin jalaksilla varustettu 1,2 x 3,3-metrinen taukotupa, jota lämmitettiin traktorin pakariin yhdistetyllä putkella ja Primuksella. Ilmanpuhdistajat otettiin kokonaan pois, koska riski epäpuhtauksien joutumisesta imuilmaan oli häviävän pieni. Ilmansaannin helpottaminen oli muutenkin tarpeellista, koska traktoreilla ajettaisiin hyvinkin korkealla, missä happipitoisuus oli vähäisempi.

Hillaryn ryhmä, johon kuuluivat ensi alkuun Ellis, Mulgrew ja biologi-meteorologi Ron Balham, aloitti seuraavan matkansa 14. lokakuuta.Kolmen Fergusonin ja rekien lisäksi ajokkina oli Weasel -tela-ajoneuvo. Erikoisajoneuvoihin tottuneet amerikkalaiset virnuilivat Hillarylle, että heidän traktorinsa eivät selviäisi edes 80 kilometristä (50 mailia).

Ensimmäisellä 10 kilometrillä yksi reki juuttui halkeamaan ja 12 polttoainetynnyrin lasti jouduttiin tyhjentämään ja kuormaamaan uudestaan. Seuraavana päivänä ylitettiin niin luminen kenttä, että etenemisvauhti oli alle kilometri tunnissa. Lastia piti puolittaa ja ajaa useampi keikka.

Ainoa erikoisajoneuvo Weasel oli alkanut konstailla ja Balhamin tilalle Skeletonin varastolle lennätetty James Bates totesi virranjakajan akselin katkenneen. Sen ja yhden alustan jousen vaihtamiseen meni kaksi päivää. Remontteihin oli varauduttu, varaosien lisäksi mukana oli voimanottokäyttöinen 200 ampeerin hitsauskone, 1 700 litraa minuutissa tuottanut kompressori ja kaasupillit.

Ohut ilma ja pakkanen vaativat kikkailua

Varasto 270 saavutettiin lokakuun lopussa, takana oli 464 kilometriä. Lähes 2,5 kilometrin korkeudessa moottorit eivät antaneet enää täyttä tehoa, pudotus oli 30 % luokkaa. Tilannetta korjattiin nostamalla kierrokset lukemaan 3 000 rpm, mistä ei seurannut ongelmia, olihan moottorit suunniteltu autokäyttöön. SAE5-öljyt olivat aamuisin liian jähmeitä, niinpä ajon päätteeksi kampikammioihin kaadettiin vajaat 3 desiä bensaa. Seuraavan päivän kovassa kuormituksessa bensat haihtuivat pois.

Jarrujen sisään pakkautuneesta lumesta oli oma riesansa, mutta ne saatiin pitämään, kun rumpuun puhallettiin ruokalusikallinen hartsijauhetta, jota oli varattu mukaan päälle kuuden kilon pussillinen.

Katkojan kärkiä piti vaihtaa tai ainakin säätää sadan kilometrin välein, startteja simahti, yhdestä Fergusta paloi pari venttiiliäkin liian laihan seoksen takia. Miehiinkin tuli remonttia: Murray Ellisin selkä niukahti, kun eräs varastolla ollut koiravaljakkomies peruutti hänen päälleen traktorilla. Taukotuvan päältä putoaminen katkaisi Peter Mulgrewilta kolme kylkiluuta. Sairasloman ajan heitä tuurasivat paikalle lennätetyt valokuvaaja Derek Wright ja radisti Ted Gawn.

Matka jatkui 11. marraskuuta varastolle 480, jonne lennätettiin 25. päivänä vaivoistaan tervehtyneet Ellis ja Mulgrew. Joulukuun kuudentena 6-henkiseksi kasvanut ryhmä jatkoi matkaansa seuraavaan etappiin, mutta Weaselin voimansiirto alkoi oireilla parin päivän kuluttua ja se päätettiin hylätä matkan varrelle.

Reitillä oli suuria lumen peittämiä halkeamia, joita ei voitu huomata kulkuväylää kartoittaneista lentokoneista. Niinpä traktorit päätettiin yhdistää vaijereilla – jos yksi traktori putoaisi, niin tuskinpa se vetäisi mukanaan koko junaa.

Pahin putoaminen tapahtui 11 kilometriä ennen depot 700 -varastoa. Fergu jäi killumaan halkeaman päälle etupyörien ja turvakehikon takalaidan varaan. Kovalla lapioinnilla, lankkusilloilla ja neuvokkaalla hinaamisella traktori saatiin viimein nousemaan. Viimeiselle varastolle 700 päästiin 15. joulukuuta, Beaver-pienkone toi sinne täydennystä 5 päivää myöhemmin.

Viimeiset kiusaukset

Hillaryn ryhmän matkan ei pitänyt alkuperäissuunnitelman mukaan ulottua ensinkään sisämaahan ja laajentuneenkin urakan piti päättyä varasto 700:lle, missä Hillaryn olisi odotettava Fuchsin ryhmää. Fuchsin reitti oli vaikeampi ja hänen käyttämissään Sno-Cat-, Muskeg- ja Weasel-lumiajoneuvoissa oli ollut pahoja ongelmia, minkä johdosta aikataulut olivat pettäneet.

Hillary laskelmoi, että lähes 2 000 kilometrin päässä oleva Fuchs ennättäisi varasto 700:lle aikaisintaan helmikuun alussa, jolloin säätila olisi ratkaisevasti huonompi. Viimeisellä taipaleella varastolta navalle saattaisi olla Fuchsin kalustolle liian vaarallisia halkeamia, niinpä Hillary päätti jatkaa matkaansa vielä 800 kilometrin verran Amudsen-Scottin tutkimusasemalle asti, eli keskelle Etelänapaa. Hillary, Ellis, Mulgrew, Bates ja Wright aloittivat viimeisen osuutensa 20:s joulukuuta. Mukaan varattiin 3 200 litraa polttoainetta ja vähin mahdollinen määrä varusteita.

Lumi oli syvää ja polttoainetta kului pelottavan runsaasti. Joulukuun lopussa, kun navalle oli matkaa päälle 300 kilometriä, traktorit liikkuivat vain lapioiden avulla. Viimeisenä keinona ryhmä jätti reitin varteen 1,5 tonnin verran varusteitaan, muonaansa ja polttoaineitaan, jatkaen taivaltaan ilman reserviä. Tammikuun toisena ryhmä oli 112 kilometrin päässä navasta, bensaa oli jäljellä 180 litraa. Kolmantena päivänä ajettiin yhtä mittaa 96 kilometriä, mihin kului täysi vuorokausi. Lepotauko pidettiin 16 kilometrin päässä navasta, mistä lähetettiin Scott Basen tukikohtaan koodisana ”rhubarb” (raparperi), mistä tiedettiin, että heillä oli näköyhteys Etelänavalle. Perille päästiin puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä, bensa olisi riittänyt enää 24 kilometrille.

Tutkimusasemalla ollut amiraali Dufekin lupasi lennättää ryhmän takaisin Scott Baseen, traktorit Hilläry lupasi amerikkalaisille. Fuchs oli tykännyt matalaa, kun Hillary oli vienyt hänen ryhmältään kunnian olla ensimmäinen moottorikulkuneuvolla Etelänavalle matkannut porukka. Hillary lensi takaisin navalle ottamaan vastaan 19. tammikuuta saapunutta retkikuntaa, eikä matkamiesten välillä ollut enää minkäänlaista närää. Hillary jäi Fuchsin ryhmän oppaaksi, mikä joudutti heidän taivaltamistaan usealla viikolla. Matka alkoi 24.1., depot 700 tuli vuoroon 7:s helmikuuta, Scott Baseen päästiin maaliskuun toisena. Fuchsin joukko myöhästyi navalta, mutta he olivat ensimmäinen Etelämantereen moottoriajoneuvoilla ylittänyt ryhmä.

Jälkikäteen Hillary on kertonut, että Mount Everest oli fyysisesti vaativampi ja vaarallisempi, mutta Etelänavalla hän tunsi suurempaa onnistumisen iloa, sillä viimeinen taipale oli äärimmäisen stressaava. Ferguson sai erityiskiitokset: ”Kolme kuukautta kestänyt 1 300 mailin matka tehtiin tavallisilla maatalous traktoreilla, jotka ovat kenen tahansa ostettavissa, maailman pahimmassa säässä ilman vakavia ongelmia, se on todella vaikuttavaa”.

Kuvat: Antarctica New Zealand, AGCO CO

Aiheeseen liittyvät artikkelit
Kiinnostuitko aiheista?