60 vuotta kotimaista puimurituotantoa - Porilaisista Comioihin

Leikkuupuimuri otettiin Suomessa avosylin vastaan, mutta kotimaisen puimurin valmistuksen aloittamista vastustettiin hyvinkin rajuilla keinoilla. Sampo-puimuri nousi kuitenkin välittömästi myyntitilastojen kakkoseksi, ykkösenä se on ollut 1970-luvulta lähtien. Kysyntä on noista ajoista romahtanut, mutta markkinoita on onnistuttu löytämään muualta. Suuretkin puimuritehtaat ovat vuosikymmenien mittaan sulkeneet ovensa, mutta Porissa vain taotaan Sampoja.
Vuonna 1965 esitelty Sampo 10 oli pohjana malleille 20, 30, 25, 35, 310 ja 360, joita tehtiin vuoteen 1978 mennessä yhteensä 10 122 kappaletta. Kymppi-Sampossa oli vielä sama Perkins 4.107 kuin Ukko-Sampossakin, mutta mallista 20 lähtien moottorina oli Valmet 310. Paikkakin oli vaihtunut kuskin korvan juuresta alas puimurin oikealle sivulle.

Porilaisen aatelismies Fredrik Wilhelm Rosenlewin vuonna 1853 perustama Oy W.Rosenlew Ab oli alkuaan kauppa, laivanvarustamo ja sahateollisuusyritys. Viitisen vuotta myöhemmin aloitti toimintansa Porin Konepaja, hankkeen takana olivat kauppias Anton Björnberg ja lakimies K.J. Lönegren, joka hallinnoi myös Leineperin ruukkia.

Konepaja teki kaikenmoisia maatalousvälineitä, mittavin tuote oli 60 tonnia painanut Keski-Porin kirkon valurautainen tornin huippu. 1870-luvun puolella paja tuhoutui tulipalossa, jonka myötä yritys meni vararikkoon. Ruotsalainen insinööri C.J. Lindström ja porilainen kauppias Karl Borg toimivat omistajina muutaman vuoden ajan, kunnes vuonna 1877 yritys siirtyi Rosenlewin haltuun. Jatkossa paja keskittyi höyrylaivoihin, sahakoneisiin ja sittemmin junavaunuihin. Vuonna 1904 se erotettiin omaksi Björneborgs Mekaniska Werkstad Ab -nimiseksi yritykseksi, mistä otettiin pitkään käytetty tuotemerkkilyhenne BMW.

Tuotevalikoima laajentui jatkuvasti, käsikäyttöiset puimakoneet tulivat kuvioihin vuonna 1908, lokomobiilit 1910, hehkukuulamoottorit 1911 ja 1916 konevoimaiset puimakoneet, joista ensimmäiset tuhat kappaletta tehtiin ruotsalaisen Thermaeniuksen lisenssillä. Seuraavalla vuosikymmenellä koottiin jo omaa Sampo-puimakonetta. BMW-maamoottori, eli Porilainen ja Sampo-puimakone oli kysytty yhdistelmä, niinpä pajalla keskityttiin entistä vahvemmin maatalouskonetuotantoon. Muita tuotteita olivat muun muassa lapiorullaäkeet, liedet ja muuripadat. Höyrykoneiden ja junavaunujen tekeminen loppui ja 1932 konepaja liitettiin takaisin Rosenlew-yhtymään.

Sota-aikaan tehtaalla sorvattiin ammuksia ja rauhan tultua sotakorvaustuotteita. Sittemmin voitiin keskittyä siviilikamppeisiin, joista maatalouskoneiden ohella tärkeimpiä olivat kotitalouskoneet. Oy W.Rosenlew Ab toimi perheyrityksenä vuoteen 1987 asti, jolloin kaikki sen toiminnot myytiin Rauma-Repolalle. Uusi omistaja pisti firman nopeasti lihoiksi, metsäpuolen teollisuudelle löytyi uudet omistajat – kodinkonevalmistus siirtyi Electroluxille, joka ajoi toiminnot alas jo vuonna 1998. Valimo meni Componentalle. Epävarmimmalle näytti puimuritehtaan tulevaisuus.

Kovan onnen protopuimuri

Ensimmäiset hinattavat leikkuupuimurit ostettiin Suomeen 30-luvun lopulla ja niistä saadut kokemukset olivat pääsääntöisesti hyviä. Varsinaisesti puimurikausi alkoi reilut 10 vuotta myöhemmin Hankkijan maahantuoman Massey-Harris 726 -ajopuimurin myötä.

Rosenlewillä oli seurattu tiiviisti puimureiden Suomeen rantautumista ja jo 1950-luvun alkupuolella tehtiin päätös niiden valmistuksen aloittamisesta. Itsekulkevilla puimureilla oli selkeästi suurempi kysyntä, joten vetopuimurikausi päätettiin viisaasti ohittaa. Tiettävästi suunnitelmissa oli ruotsalaisen Munktell MST-93:n lisenssivalmistus. Sen maahantuojana toimi Suomen Maanviljelijäin Kauppa Oy, jonka osakkeista yli puolet oli Rosenlewin omistuksessa, joten lisenssineuvottelut olisivat sen puolesta varmasti onnistuneet. Munktell oli huomattavasti Massey-Harrista suurempi – painoa 4 tonnia, 9 jalan pöytä ja 110 sentin kela – mutta sekään ei olisi ollut iso ongelma, koska asiakkaina olivat lähinnä suurtilat. Kynnyskysymykseksi nousi sen 1,5 miljoonan hinta, jota ei olisi saatu riittävän alhaiseksi edes Suomessa koottuna, Massey-Harriksen kun sai miljoonalla.

Niinpä Rosenlewillä päädyttiin kokonaan omaan puimurimalliin, jonka suunnittelusta vastasivat insinööri Uno Skogberg ja teknikko Tuure Salmi, piirustukset valmistuivat 1954. Kone saatiin kokoon seuraavana vuonna ja se sai ensiesittelyn Porin maatalousnäyttelyssä. Puintikoneisto oli pääosin sama kuin Teräs-Sampo 47 -puimakoneessa. 1 200-kuutioinen Volkkarin moottori oli istutettu puimurin alle, mikä oli painopisteen kannalta hyvä paikka, mutta paloturvallisuuden puolesta huonoin mahdollinen. Toisena vaihtoehtona oli 12M-Taunuksen 1,17-litrainen moottori. Pyörät oli lainattu Pikku-Valmetista ja ohjaussimpukka Fordson-Majorista. Riviljelytyylinen kapea taka-akseli yksinkertaisti ohjaussysteemiä. Puimurista löytyi jopa liesien ja jääkaappien osia!

Sampo 547LP painoi 1 700 kiloa, perusvaihteiston lisäksi nopeutta voitiin säätää kiilahihnavariaattorilla. Jousikevennettyä 150 sentin leikkuupöytää hallittiin käsivoimin. Yleisöä uutuuskone kiinnosti, ja Maaseudun Koneviesti kehui sen olevan ”ensirivin apuneuvo, jota nykyhetken viljelijä työvoiman puuttuessa kipeästi tarvitsee”.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet puimurihenkisiä. Suomessa oli vielä vahvaa puimakoneteollisuutta, joka olisi puimureiden yleistyttyä menettänyt markkinoita, valmistajia olivat Rosenlewin lisäksi MKT-tehdas ja Teijo. SMK:n johtoportaasta löytyi kiivaita puimuriaatteen vastustajia, eikä Rosenlewin johtajakaan ollut täysin vakuuttunut puimurin menestyksestä.

Asiat kärjistyivät niin pahaksi, että ensimmäinen proto-Sampo hajotettiin erään yön aikana Noormarkussa. Samana vuotena tehdyllä parannetulla mallilla ei päästy edes pellolle asti, sillä se poltettiin Kokemäellä varastorakennuksen mukana. Seuraava viiden koneen koesarja saatiin varjeltua puimuriterroristeilta, eikä ensimmäisestä vuoden 1956 mittaan valmistuneesta 300 koneen tuotantosarjastakaan tiedotettu sivullisille kuin vasta seuraavana keväänä, jolloin se tuli myyntiin.

Mummusta Ukkoon

Sampo 657 LP oli saatu lopulta myytikuntoon ja lopputuote oli olennaisesti erilainen kuin protokoneet, mutta ihan valmis se ei vielä ollut. Viimeisetkin lastentaudit saatiin hoidettua vuoteen 1960 mennessä, jolloin esiteltiin uudistettu keltainen Sampo. Markkinoinnista huolehtivat alussa SMK ja Kesko, mutta jatkossa pelkästään SMK. Sampo oli tilastojen kakkonen jo toisena myyntivuotena, mutta Massey-Fergusonilla oli vielä moninkertainen etumatka. Vientiä oli Pohjoismaiden lisäksi Kreikkaan, missä Sampolla puitiin riisiä.

Pienillä alle 2-metrisillä puimureilla oli kysyntää, mutta kovin pitkää aikaa ei voitu olla niiden varassa. Jokaiselta kilpailijalta löytyi suurempia malleja, tuon ajan jättiläisiä olivat 3-metrisillä pöydillä varustettu Claas SF ja Massey-Ferguson 685S, sekä 12 jalan Munktell 1000S, joka painoi valtavat 5,3 tonnia.

Rosenlewillä tyydyttiin toistaiseksi vähempään, mutta 1961 esiteltyä Sampo 792LP:tä kehuttiin kuitenkin suurtehopuimuriksi. Tuohon aikaan tyyppimerkinnöissä ensimmäinen numero tarkoitti leikkuupöydän leveyttä (jalkaa) ja kaksi viimeistä puintikelan leveyttä (senttiä). LP ilmaisi, että kyseessä on säkitystasolla varustettu peruspuimuri, LPS oli säiliöpuimuri (vuodesta 1963) ja LPSS-mallissa oli kumpikin varustus.

Uutta isompaa mallia alettiin kutsua Ukko-Sampoksi, ensimmäisestä Samposta tuli sittemmin kansan suussa Mummu. 792:n moottori oli monesta muusta tuon ajan puimurista tuttu 39 hv:n Perkinsin nelosdiesel. Pikku-Sampossa oli heittokohlin, mutta Ukko-Sampossa tehokkaampi 4-osainen polkukohlin. Vilja siirtyi seulastolle kolakuljettimella, mutta muilta osin puintikoneisto vastasi tuon ajan yleisintä tekniikkaa.

Vuonna 1964 Ukko-Sampon tyypiksi vaihtui 892, mikä tarkoitti 30 sentin lisäystä työleveyteen ja paria ylimääräistä hevosvoimaa. Ukko-Sampoja tehtiin vuoteen 1967 mennessä yhteensä 1 811 kappaletta.

Kymppi-Sampolla uuteen puimuriaikaan

Kaikilla puimurivalmistajilla on alkuaikoina ollut muutakin mietittävää kuin koneiden ulkonäkö. Oli tärkeämpää löytää moottorille hyvä sijoituspaikka ja saada lukuisille risteileville hihnoille järkevä järjestys. Mummu- ja Ukko-Sampon muotoiluun ei ehkä paneuduttu, mutta seuraava vuonna 1965 esitelty Sampo 10 oli ulkonäkönsä puolesta aikansa moderneimpia puimureita.

Moottori oli edelleen sama pikku-Perkins kuin Ukko-Sampossa, mutta se oli asennettu painopisteen ja kuljettajan kuulon puolesta aiempaa parempaan paikkaan puimurin oikealle sivulle. Hallintalaitteet olivat paremmin käsillä ja ajovariaattorin hallinta oli vaihtunut käsipyörästä hydrauliseksi. Puintikoneisto oli kuitenkin vaatimattomampi kuin Ukko-Sampossa.

Sampo 657:n ja 892:n myynti päättyi 1967, samana vuonna tuli tiensä päähän toinenkin aikakausi. Kevättalvella luovutettiin viimeinen uusi Sampo-puimakone sotkamolaiselle Aate Kuvajalle. Valmistus oli lopetettu jo aiemmin, historiallinen kone oli numeroltaan 56 360.

Seuraavana vuonna tarjolle tulivat Kymppi-Sampon korvannut 7 jalan Sampo 20 ja 8 jalan Sampo 30. Puintikoneistoihin ei tehty juuri mitään muutoksia, mutta moottorit olivat nyt Valmetin 3-sylinterisiä. Sampot olivat useita satoja kiloja kilpailijoitaan kevyempiä, mistä oli etua sen ajan heikosti ojitetuilla pelloilla, mutta puintituloksen ja kestävyyden kannalta lisäkiloista ei olisi ollut haittaa.

Isomman puimurin tarvitsijoille SMK tarjosi keltaiseksi maalattua ranskalaista IH-mallia 8-41 ja myöhemmin saman tehtaan tehokkaampaa puimuria 8-51, jotka saivat täällä nimet Sampo 100 ja 110. Sampo 30 puolestaan maalattiin Länsi-Saksan markkinoita varten punaiseksi ja siihen liimattiin McCormick 8-31 -tarrat.

1970-luvun alussa kaikki Sampot muuttuivat punaisiksi, 20:n ja 30:n uraa jatkoivat Sampot 25 ja 35. Joukon jatkoksi lisättiin kokonaan uusi malli 40, jossa oli 10 jalan pöytä, päälle metrinen kela ja Valmetin nelosmoottori, joka oli asennettu kohlintilan päälle, viljasäiliön taakse.

Jo pari vuotta myöhemmin mallisto uusiutui: 25:n ja 35:n tilalle tulivat Sampo 310 ja 360, Sampo 40 jakautui malleiksi 410 ja 460, jossa oli 3,4 metrin leikkuupöytä. Perustekniikkaan ei kovin paljoa kajottu.

Traktoreiden kovimmat myyntilukemat tehtiin 60-luvun alkupuolella, jolloin päästiin yli 15 000 traktoriin vuodessa. Puimuririntamalla vastaavat myyntimiesten kulta-ajat koittivat reilut 10 vuotta myöhemmin. Vuonna 1975 myytiin 3 375 puimuria, mikä jäi kaikkien aikojen ennätykseksi. Edellisen syksyn hankalat korjuuolosuhteet lisäsivät kysyntää, samoin ennätyskorkea puun hinta. Seuraavana vuotena tultiin alaspäin vajaan 1 000:n puimurin verran. Sampo oli tuolloin jo eniten myyty merkki noin 800:lla puimurilla, Massey-Fergusonilla oli menekkiä 500 koneen verran, Fahria myytiin noin 450. Neljännellä tilalla oli traktorikäyttöinen JF 150:llä koneella, seuraavina Volvo, Claas, New Holland ja John Deere, joiden lukemat vaihtelivat sadan molemmin puolin.

Kahden värisiä puimureita

Viimeiset Kymppi-sarjan perilliset tehtiin 1970-luvun lopulla, tilalle tuli monelta osin petrattu sinapinkeltainen Sampo 500, jossa oli erityisesti panostettu helppoon puhdistettavuuteen. Se varmisti markkinoita myös Neuvostoliittoon, minne niitä ostettiin koeruutupuimureiksi. Kiinteillä paineilmalaitteilla ja sopiviin kohtiin sijoitetuilla suuttimilla puimuri saatiin täysin puhtaaksi parissa minuutissa. Itänaapurin kasvinjalostuslaitoksille ja tutkimusasemille vietiin kaikkiaan yli 3 000 puimuria.

Isommissa Sampoissa muutokset olivat paljon vähäisempiä, 600 ja leveämmällä pöydällä varustettu 650 olivat perustekniikaltaan aiempien mallien kaltaisia. Sampo 600 kelpasi myös Ranskaan, missä sitä myytiin Braud-merkkisenä, pienempää Sampoa markkinoitiin Keski-Euroopassa New Hollandina. Paljon merkittävämmäksi muodostui yhteistyö Massey-Fergusonin kanssa, sopimus tehtiin 1982. Punainen MF-logoilla varustettu Sampo 500 oli Massey-Ferguson 330, Sampo 600 puolestaan MF 430.

Ruotsalaisen Electroluxin puimurituotanto oli siirtynyt Rosenlewille 1980-luvun alussa, viimeiset Överum-Aktiv-puimurit valmistuivat Morgongåvan tehtailla vuonna 1984. Samassa tehtaassa tehtiin vielä 60-luvulla meilläkin hyvin suosittua Aros-puimuria. Jatkossa tehtaalla tuotettiin pienintä Sampo-mallia merkillä Aktiv-Sampo vuoteen 1988 asti, kokonaismäärä oli 2 760 kappaletta.

1980-luvun puolivälissä Sampo-mallisto uudistui kirkkaankeltaiseksi, uusia tyyppejä olivat 580. 680 ja 690. Puimurin pystyi periaatteessa ostamaan ilman ohjaamoa, mutta sitä vaihtoehtoa ei kaiketi enää käytetty. Ulkonäön lisäksi muutoksia tehtiin vaihteistoon, seulastoon ja leikkuupöytään. Vastaavia MF-malleja olivat 16, 20 ja 20XP.

Uuden ajan uusia haasteita

Alusta loppuun uuden Sampo-malliston ensimmäinen kone 2055 saatiin markkinoille vuonna 1989. Yli 6-tonnisena se oli selkeästi aiempia malleja järeämpi, puintikoneisto oli 111-senttinen, Valmetin kutosesta irtosi 120 DIN-hevosvoimaa, ajovoimansiirto oli hydrostaattinen, useimmat puintisäädöt sähköisiä, pöydän sai valita 3,6- tai 4,3-metrisestä. Oikeastaan varsinainen Ukko-Sampo oli tullut saataville vasta nyt. 2000-sarja kasvoi täyteen laajuutensa vuotta myöhemmin. Malliston pienimpiä olivat 580:stä muunnellut 2020 ja 2025, jossa oli isompien mallien tapaan hydrostaattinen voimansiirto. Muita versioita olivat 2055:n puintitekniikkaan perustuneet 2045, 2050 ja 2060.

Uuden malliston tulemisen aikaan kotimaisen puimurivalmistuksen tulevaisuus näytti synkältä. Elettiin lama-aikaa, Neuvostoliiton hajoamisen myötä hävisi hyvä suurasiakas, tulevat EU-kiemuratkin viivästyttivät viljelijöiden puimurinhankintapäätöksiä. Rosenlewin omistaja Rauma-Repola oli myymässä puimurituotantoa ja jos ostajana olisi ollut joku kilpaileva puimurimerkki, niin se olisi tiennyt toiminnan varmaa alasajoa.

Tehtaanjohtaja Timo Prihti teki vähintäänkin uhkarohkean teon ostamalla puimurituotannon perustamalleen Sampo-Rosenlew Oy:lle, mikä oli melkoinen suoritus pahimman pankkikriisin aikaan. Kerrotaan, että pankinjohtajat alkoivat etsiä piilopaikkoja, nähdessään Prihtin lähestyvän pankkiaan. Mahdottomaksi ennustettu hanke kuitenkin onnistui ja porilaisen puimurituotannon jatko varmistui.

2000-sarja uudistui ja täydentyi moneen otteeseen ja sen rinnalle tuli EU-mitat täyttävä 3000-mallisto, muuntuen muutama vuosi sitten Comia-Sampoiksi. 90-luvun alussa 90 % puimureista jäi kotimaahan, nyt asetelma on muuttunut päinvastaiseksi. Vuosien myötä on tullut uusia yhteistyökuvioita ja toimintatapoja, omistuspohjaankin on tullut muutoksia, mutta Porissa taotaan vieläkin Sampoa, vaikka reilut 25 vuotta sitten toiminnan jatkumiseen ei uskonut kuin yksi mies.

Sampon uusimmat mallit on esitelty KV:n numerossa 14/2017 s. 95. Nykyään intialainen Mahindra-konserni on Sampon vähemmistöosakas, mikä avaa yritykselle uusia markkinoita.

Kiinnostuitko aiheista?