Näin säädät puimurin – osa II - Teho ylös, tappiot alas

Kun puintitapahtuma saadaan optimoitua, työ sujuu ja tappiot minimoituvat. Esitämme tässä Martin Reicheltin oppiin perustuvan tavan säätää puimuri. Perusasiat voi kerrata jutun ensimmäisestä osasta, KV 15/2015.
Uuden tyylin Flexfinger laonnostopiikit seuraavat pellon pintaa hyvin ja nostavat massaa normaalia korkeammalle, jolloin syöttöruuvi siirtää korsia tehokkaasti. Kenttäkokemukset suomalaisista olosuhteista vielä puuttuvat. Kuvassa on meneillään ruuvin pohjakorkeuden tarkistus.

”Tärkeimmät osa-alueet puimurin säädöissä ovat pöytä, kolakuljeltin ja puintikela”, alleviivaa Martin Reichelt ja jatkaa, ”kohlimet hoitavat itse asiassa vain olkien kuljetusta silppurille ja seulaston merkitystä usein ylikorostetaan. Kun irtipuinti suoritetaan riittävän suurella puintivälillä ja sitä edeltävä pöydän säätö on kunnossa, nousee sekä puintiteho että työn laatu. Erottelukoneistoa ei pidä kuormittaa turhalla materiaalilla, vaan antaa olkien kulkeutua mahdollisimman ehyenä silppurin kautta ulos.

”Parhaat kuljettajat osaavat säätää koneiston niin hyvin, että voivat jopa ottaa alaseulan pois ilman ongelmia”, Reichelt lohkaisee.

Väkevästi kerrottu tarina pitää oppilaat hereillä. Ylläkuvattu tiivistetty periaate täydentyy kurssin aikana lukemattomiksi yksityiskohdiksi, joihin ei useinkaan kiinnitetä huomiota.

Leikkuupöytä

Terän kunto on erittäin tärkeä. Usein ajetaan tylsällä terällä liian pitkään, joten tähän on kiinnitettävä erityishuomiota.

Helposti myös unohtuu, miten oikea leikkuukorkeus määritetään. Mittaamalla etäisyys terältä syöttöruuviin saadaan optimaalinen korren mitta. Näin toimien korret siirtyvät tasaisena virtana pystyasennossa keskelle, jossa ne kaatuvat kohti kolakuljetinta järjestyksessä kaatokelan kevyesti avittamina ja nimenomaan tähkä edellä. Massan siis pitäisi pysyä syöttöruuvin edessä, ei alla.

Liian lyhyt korsi kaatuu ennen aikojaan pöydälle, eikä syöttö enää ole tasaista. Osa tähkistä ajautuu syöttörummun alle ja irtipuintia tapahtuu jo pöydällä. Liian pitkä korsi saattaa puolestaan kääntyä tyvi edelle, joka aiheuttaa ongelmia irtipuinnissa. Kuvattu tilanne pätee parhaiten puhtaassa pystykasvustossa, lakoviljalla hienot teoriat on pakko unohtaa.

Öljykasveilla virheellinen säätö paljastuu jo pöydällä, koska syöttöruuvi irtipui siemeniä herkästi ja niitä kertyy pöydälle haitaksi asti.

Syöttöruuvin korkeussäätö on tarkistettava. Optimi on korren vahvuus plus 5 mm. Näin ollen viljoilla on käytettävä tiukempaa säätöä kuin paksumpivartisilla öljykasveilla tai vaikkapa härkäpavulla.

Pöydän takakulmassa on syöttöruuvia puhtaana pitävä liuska, jonka on oltava riittävän lähellä ruuvin harjoja. Näin estyy olkien ja rikkaruohojen kiertyminen ruuvin ympäri. Ruuvin kehällä ei muutenkaan saa olla tarpeettomia ulkonemia, pultin kantoja tms, sillä ne lisäävät kietomisriskiä, kuten erityisesti öljypellavaa puineet tietävät!

Syöttöruuvin sormien säätö on tietenkin oltava kunnossa, eli sormien on oltava täysin sisässä kolakuljettimen syöttöaukon kohdassa, (noin klo 20 kohdassa sivusta katsoen ja täysin ulkona klo 14 kohdalla), siis koneen oikealta puolen katsoen.

Kaatokelan kuuluu ohjata korret nojaamaan kohti syöttöruuvia. Suomalaisissa olosuhteissa kasvusto on usein jo lakoontumassa, jolloin ei enää saavuteta optimaalista syöttöä. Samoin käy täysin lakoontuneessa kasvustossa. Silloinkin on koetettava saada syöttö tasaiseksi ja kaatokelan korkeus ja nopeus sopivaksi. Tässä kohdin New Hollandilla ajavat erottuvat omaksi ryhmäkseen, sillä koneen kaatokelan säätövara ja käyttö mahdollistavat lakoontuneiden varsien ”poimimisen” pöydälle myös ilman lakopiikkien avitusta.

Normimalliset laonnostopiikit nostavat massaa usein liian vähän, jolloin osa korsista ajautuu syöttöruuvin alle. Tämä ei ole optimitilanne, toki usein käytännön pakko. Reicheltillä on edustuksessa kanadalaisen Flexfingerin laonnostopiikkejä, joissa on malleja joka lähtöön.

Kolakuljetin

Kolakuljettimen tehtävänä on paitsi siirtää varret kelalle, myös tasata massan paksuus sopivaksi ajatellen puintikelan toimintaa. Liike kiihtyy kolakuljettimella ja juuri sen ansiosta kerrospaksuutta saadaan vähennetyksi.

Kun pöytä ja kolakuljetin toimivat kunnolla, kulkeutuvat korret aina tähkä edellä, kuin tukit rännissä, kohti puintikelaa. Kolakuljettimen kolien reunan hammastuksen on tarkoitus vetää korret tähkistä ja varren solmuista ylös.

Kolakuljetin on usein liian löysällä. Kolat eivät saa laahata kanavan pohjalla, sillä se aiheuttaa epätasaista syöttöä. Tavaraa saattaa myös kiertää takaisin yläkautta. Tämän saattaa jopa kuulla moottorin äänestä, kun kelan kuormitus näin vaihtelee. Saman ilmiön kertoo myös tappiomittari, kun koneiston kuormitus vaihtelee kolakuljettimen toiminnan tahdissa.

Ohjeellisesti kolmas kola alhaalta lukien saa juuri ja juuri koskettaa tunnelin pohjaa. Riippuen puimurin merkistä, on kolakuljettimelle myös korkeussäätö, jota ei yleensä kuitenkaan käytetä (alimmaiselle akselille).

Hyvälaatuisen 3-ketjuisen kolakuljettimen kestoikä on noin 2 000 tuntia.

Puintikela ja varstasilta

Ydinkohta Reicheltin opissa on avata puintiväliä riittävästi – suunnilleen kaksinkertaiseksi vakioarvosta. Jotta irtipuinti edelleen sujuu, on kelalle saatava vastaavasti enemmän massaa, jolloin jyvät irtoavat hiertymällä vasten toisia tähkiä, varsia ja myös varstoja. Keskipakovoima ajaa irtipuidut jyvät läpi varstasillan viettopinnalle.

Puintiväli on yleensä luokkaa 12–14 milliä, (ohra, vehnä ja ruis). Näille saatetaan suositella jopa alle 10 mm puintiväliä (edessä), joka Reicheltin mielestä on jo periaatteessakin liian vähän, koska tähkän paksuus on isompi kun puintiväli. Uusi ohje kuuluukin: Puintiväli edessä on tähkän halkaisija plus 5 mm – käytännössä reilu 20 milliä. Puintiväli pienenee kohti varstasillan yläosaa ns. ohjekirjan mukaisesti.

Iso puintiväli tekee irtipuinnista hellävaraista, koska varsta ei lyö jyviä suoraan rautaan, vaan hiertää jyvät irti tähkiä ja olkimassaa vasten.

Jos olosuhteet ovat huonot ja olki esimerkiksi kosteaa, auttaa puintivälin suurentaminen erityisen hyvin. Nahkeat oljet kulkevat kelan läpi kevyemmin. Lisäksi olki säilyy ehyempänä, eikä kosteutta tai silppua irtoa oljista turhaan.

Puintikela ei toimi oikein, jos varret syötetään sinne väärinpäin tyvi edellä. Tällöin osa oljista ohjautuu suoraan varstasillan läpi. Liian tiukka puintiväli puolestaan syö energiaa, kuormittaa erottelukoneistoa ja rikkoo tähkiä. Reichelt korostaa, että usein rikkoontuminen tulkitaan virheellisesti puutteelliseksi irtipuinniksi ja säädetään varstasiltaa vielä tiukemmalle! Tällöin joudutaan vain ojasta allikkoon.

Oljen tehtävänä on siis ohjastaa tähkät sisään oikeassa järjestyksessä, sekä myös tehdä irtipuinnista hellävaraisempaa. Ajatusta jatkaen vanha ohje puida mahdollisimman korkeaan sänkeen ei ole paras mahdollinen.

Koska eri puimurimerkeissä puintikelan halkaisija vaihtelee, on muistettava tiedostaa todelliset kehänopeudet. Eli syöttöruuvin, kolakuljettimen ja puintikelan kehänopeuksien täytyy asteittain nousta, (a ’30 prosenttia). Näin massan vauhti kiihtyy tasaisesti, ja puinti sujuu. Jos puintikela pyörii liian hiljaa, alkaa tavara kiertää takaisin pöydälle kolakuljettimen yläkautta. Sama ilmiö on vaarana, jos puintiväli on liian ahdas.

Ajonopeutta kyetään tyypillisesti nostamaan 30–40 prosenttia, jos puintiväliä kasvatetaan ylläkuvatulla tavalla.

Jos kivet vaurioittavat varstojen kuviointia, pitää kaikki terävyydet hioa pois, jotta ei syntyisi irtipuintivaurioita. Varstojen kestoikä on luokkaa 1 000–1 500 tuntia. Tässä vaiheessa varstojen kuviointi alkaa olla liian matala, eivätkä ne saa enää kunnon otetta tähkistä.

Varstasillan poikkirivat ovat tarpeen irtipuinnissa, sillä ne hidastavat sopivasti massan kulkua. Osassa puimureita, (etenkin käytettyinä tuoduissa) saattaa olla harva ns. maissi varstasilta, jossa reikien ala on varsin suuri. Tämä ei onneksi ole katastrofi, varsinkin jos käytetään Reicheltin opin mukaisesti isohkoa puintiväliä ja riittävää massavirtaa kelalla. Tällainen malli sopii hyvin myös suurten siementen (herne ja vastaavat) puintiin.

Vastaavasti esimerkiksi Sampossa on ohuista langoista koostuva tiuha varstasilta, joka ei ole parhaimmillaan herneen, pavun tai lupiinin puinnissa. Ainakin teoriassa joka toisen langan voisi ottaa poiskin, mutta se taitaa käytännössä jäädä tekemättä. Martin kuitenkin suosittelee kokeilemaan varstasillan harventamista myös viljoilla, monet hänen asiakkaistaan ovat näin tehneet ja hyvin kokemuksin. Tietenkin on muistettava jälleen myös muiden perussäätöjen tekeminen ”tehopuinti-ohjeen” mukaan.

Varstasiltaan on piensiemeniä varten asennettavissa ns. hankauslevyt. Näistä Martin ei pidä, koska ne samalla pienentävät varstasillan tehollista pinta-alaa. Parempi ratkaisu olisi lisätä jälleen ajonopeutta ja tehostaa näin irtipuintia.

Lopuksi on muistettava, että jyvät liikkuvat varstasillan läpi aina keskipakovoiman aiheuttaman paineen seurauksena. Varstojen kuviointi saa aikaan myös sivuliikkeen, joka tasaa syöttöä ja parantaa puintitulosta.

Kohlimet

Kuten Reichhelt osuvasti ilmaisee, kohlinten tehtävänä on vain siirtää oljet silppurille.

Yleinen oppi puintikelan ja kohlimien työnjaosta asettuu 90/10 suhteeseen, eli vain murto-osa jyvien erottelusta tapahtuu kohlimilla. Tuo 10 prosenttia on kuitenkin vaarassa ajautua puintitappioiksi, jos korjuuolosuhteet muuttuvat vaativiksi.

Valmistajat kilpailevat puimurin ominaisuuksilla, joten kohlinten suuri lukumäärä koetaan positiiviseksi ominaisuudeksi – ehkä osin markkinointimielessä. Tärkeintä olisi kuitenkin, että olkimassa saadaan pideltyä niin, että jyvät erottuvat ja painuvat kohlinkouruihin ja edelleen viettopinnalle.

Valmistajilla on erilaisia ratkaisuja olkimassan kuohkeana pitämiseen. Tässä kohdin Reichelt antaa jälleen kevyttä sapiskaa valmistajille. Erilaiset pöyhinrummut ja pyörivät kuohkeuttimet joutuvat työtapansa seurauksena osin tiivistämään olkimassaa, vaikka tarkoitus oli kuohkeuttaa sitä.

Raportit syksyn 2015 korjuukaudelta kertovat, että kyseisten pöyhinlaitteiden kanssa on ollut normaalia enemmän ongelmia – kietomista ja tukkeumia. Samantyyppisiä ongelmia on esiintynyt myös Saksassa ja kuohkeuttimia on jopa poistettu koneista.

Reichelt ei myöskään ole pyörivien kuohkeuttimien ystävä. Omana ratkaisunaan hän on kehittänyt ja patentoinut jälkiasenteisen kuohkeutinpiikin, joita asennetaan kohlimien portaiden jatkeiksi. Poiketen muista vastaavista kuohkeutuspiikeistä, ”malli Reichelt” on keveämpi ja pidempi. Rakenteella on nimenomaisesti haettu voimakasta värinää, jolloin jyvien erottelun pitäisi olla tehokkaimmillaan.

Seulasto

Reichelt korostaa, että seulastojen säätöjä tärkeämpää on saada puintikela toimimaan optimaalisesti. Tällöin seulastolle tulee mahdollisimman puhdasta tavaraa ja puintiteho on korkein.

Seulaston kapasiteetti ei varsinaisesti rajaa koneen tehoa, mutta muutama perusasia on muistettava. Lietson puhaltaman ilman suuntaus tarkistetaan aivan ensimmäiseksi. Usein se suuntautuu liian taakse, jolloin osa jyvistä puhaltuu ulos. Kun ilmaa suunnataan seulan etuosaan, missä massan painekin on suurin, paranee seulontatulos.

Ilmavirtaa ohjataan erikseen ylä- ja alaseulalle. Jos puimurissa on reikämallinen vaihdettava alaseula, pitää huomioida, että varsinkin pienireikäinen alaseula rajaa tehokkaasti myös yläseulalle puhaltuvaa ilmavirtaa. Säädettävä alaseula on aerodynaamisesti parempi, koska siinä on ohjainsiivekkeet, jotka kaappaavat ja suuntaavat ilmavirtaa tehokkaasti.

Reikäseula (alaseulana) toimii kokemuksen mukaan kuitenkin hyvin palkokasveilla, koska painavahkot palkojen kuoret painuvat herkästi lamelli(ala)seuloista läpi.

Yläseulojen aukko (ja samalla suuntaus) kannattaa olla riittävän jyrkästi ylös, sillä suomumallisissa lamelleissa aerodynamiikka paranee, ilman pyörteily vähenee ja kevyempi massa saadaan kellumaan paremmin seulojen päällä. Minimikulmana Reichelt pitää 35 astetta. Luku pätee sekä tavallisiin että nokkaseuloihin.

Nykyään seulastoihin on saatavissa valinnaisesti ns. nokkaseula, jossa joka toinen lamellin kärki on taivutettu alas. Tämä estää oljen- ja puitujen tähkänpätkien pääsyn alaseulaa kuormittamaan. Periaatteessa nokkaseula tai ns. tehoseula (Agri Broker) ovat hyviä keksintöjä, mutta jälleen Reichelt muistaa korostaa, että myös vakiomallinen yläseula toimii oikein säädettynä hyvin. Edellytyksenä on tietenkin, että puintikoneiston toiminta on kohdillaan, eikä seulastolle ajaudu tarpeettomasti ns. turhaa silppua erottelua vaikeuttamaan.

Seulaston jatketta pidetään usein auki pykälää isommalla, jotta jyviä ei karkaisi maahan. Tässä kohdin on muistettava, että liian isolle säädetty seulaston jatke ”vuotaa” ilmaa läpi, koska jyvämassan paksuus ohenee liikuttaessa kohti seulaston takaosaa. Näin ollen seulaston jatkeen on oltava mieluusti hieman pienemmällä, jotta massaa kannatteleva ilmanpaine pysyisi tasaisena.

Rajaisten käsittely

Liian isolle säädetty seulaston jatke lisää myös rajaisten määrää, ja syö näin tehoa erottelusta. Samansuuntaisesti vaikuttaa liian pieni alaseula.

Rajaiskierron tarkoituksena on varmistaa, että puimattomia tähkiä ei päätyisi säiliöön tai menisi yli seuloilta peltoon. Martin korostaa, että rajaisten suuri määrä on aina merkki ongelmista koneen etupään toimintojen säädössä. Ja useimmiten ongelmana on nimenomaan puintikelalla tapahtuva liian voimakas irtipuinti, joka silppuaa massaa erottelukoneiston rasitukseksi. Monet meistä allekirjoittavat havainnon. Kun rajaisia alkaa tulla, tuntuu kuin niissä ei olisi lainkaan jyviä mukana.

Jos rajaiset palautetaan kelalle, on kuivissa olosuhteissa olemassa riski että ne vain jauhautuvat kelalla – jyviä ei niistä irtoa paljoakaan. Pahimmillaan on mitattu jopa satojen kilojen jauhaantumistappioita. Uusimmissa malleissa rajaisten aiheuttamaa painetta (pneumaattimen rajaisten siirto) joudutaan päästämään ulos kolakuljetinkotelon vasemmalta puolelta.

Toinen yleinen väärinkäsitys on se, että rajaiskiertoon päätyvät tähkänpätkät ovat seurausta puutteellisesta irtipuinnista. Reicheltin mukaan syynä onkin liian tiukka puintiväli ja kovakourainen irtipuinti, joka katkoo tähkiä. Ongelmaa yritetään sitten paikata rajaispuinnilla, kun pitäisi avata varstasiltaa, jolloin tähkien katkeilu vähenisi.

Osassa puimureita rajaiset palautetaan viettopinnalle suoraan tai ”jälkipuintilaitteen” kautta. Tässäkin tapauksessa parempi vaihtoehto olisi pyrkiä estämään rajaisten syntyminen kokonaan. Jos öljykasvien kohdalla havaitaan voimakasta siementen rikkoontumista, löytyy syy melkein aina liian voimakkaasta rajaiskierrosta.

Kaikissa puimureissa pitäisi olla mahdollisuus seurata rajaisten määrää, joko tarkistusluukusta tai anturien avulla. Käytäntö vaihtelee merkeittäin.

Silppuri

Silppurin terien kunto saattaa heikentyä nopeammin kuin luullaan. Erityisen voimakasta kuluminen on, jos puitavat pellot sisältävät hietaa tai vastaavia kivennäismaalajitteita. Näin tapahtuu, koska sadepisarat piiskaavat ja nostavat korsiin maata, joka puidessa päätyy silppurin läpi jälleen peltoon. Pahimmillaan silppurin terät menettävät parhaan teränsä jo 50 tunnin ajossa.

Terien terottaminen on huono ratkaisu. Jos hiominen lämmittää terää, on tulos huono. Terien tasapaino varsinkin vinhasti pyörivissä suurtehosilppureissa estää myös moisen touhun.

Varsinkin öljykasvien puinnissa vastaterät voidaan kääntää osittain tai jopa kokonaan alas, koska massa silppuuntuu muutenkin hyvin.

Powerstop opettaa

Yleensä säädämme puimurin ohjekirjan mukaisesti, eikä tulos näin toki ole huono. Jos säätöjä lähdetään optimoimaan, on jollain tapaa voitava havainnoida säätöjen vaikutus.

Opettava tapa on tempaista puimuri sammuksiin täydessä kuormituksessa. Tämä ns. powerstop hoituu uudemmissa malleissa kätevästi napista painaen. Vanhempien koneiden kohdalla käytäntö vaihtelee. Ideana on joka tapauksessa pysäyttää koneisto tilaan, jossa kohta kohdalta voidaan tarkastella tilannetta ja mahdollisia tappiolähteitä.

Puintitappiot kuriin

Oma lukunsa on puintitappioiden määrittäminen. Siihenkin löytyy monia konsteja, joihin palaamme sarjan III-osiossa. Oleellista on todeta, että hyvin säädetty kone toimii parhaimmillaan todella alhaisin puintitappioin. Saksassa ohjeellisena tasona pidetään 1 prosentin kokonaistappioita. Kuivissa hyvissä olosuhteissa päästään reilusti tämänkin alle.

Toisessa ääripäässä mennään reilusti yli 5 prosentin. Lakovilja, läpilaiho, rikkaruohoisuus ja korkea puintikosteus puhumattakaan tuleentumattomasta olkisadosta nostavat vääjäämättä tappioriskiä.
 

Lue myös juttusarjan muut osat:

Osa I: Tehopuinnin oppia Saksasta: Optimoitua suorituskykyä KV 15/2015

Osa III: Tehopuinnin säätö käytännössä KV 11/2016
 

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Hiiriltä kielletty alue

KV 17/2017 30.11.2017
Kiinnostuitko aiheista?